Paperittomuus -ihmiskunnan uusi aikakausi?

 

Paperittomuuden yöhön?

 

Kun tietokoneet tulivat konttoreihin, ne vain lisäsivät paperien määrää. Niin sanotut traktoriveroiset tulostimet, joiden paperien reunassa oli jono reikiä, suolsivat printtiä kasoittain. Ja kukapa olisi uskaltanut jättää heiveröisen ja turvattoman tekstinsä pelkästään koneelle, josta se saattoi yhtäkkiä pöllähtää pois kuin tuhka tuuleen.

Verba (locuta) volant, scripta manent, sanoi jo antiikkinen viisaus. Jokaisesta vähänkin tärkeästä paperista ja saman tein muistakin oli otettava printti eikä pelkkä digitaalinen jälki jossakin koneen syövereissä ollut juridisestikaan minkään arvoinen juttu.

Paperitonta konttoria kyllä visioitiin jo puoli vuosisataa sitten, mutta paperipinot sen kuin kasvoivat. Dokumentti se oli, jolla oli todistusvoimaa ja pysyvää arvoa, ei mikään bittijonojen hetkellinen muoto, jonka olemassaolon labiilisuudesta itse kullakin alkoi olla ikäviä kokemuksia.

Mutta ajat muuttuvat. Meilläkin on jo yhä enemmän paikkoja, joiden nimi on workery. Se on nykyajan nomadin työpaikka ja voi sijaita missä vain. Olennainen palvelu on kai pistorasian ohella jonkinlainen pikaruokala, jossa voi tankata sekä tietenkin WC.

 Mitään kirjastoja ei tarvita enempää kuin tietosanakirjoja tai kieltenkään sanakirjoja, joiden tuottaminen paperimuodossa onkin jo lakannut. Digitaalisten tiedostojen häilyväisyydestä ei enää kanneta huolta, kun tekstit talletetaan pilveen. Odottelen vain sitä päivää, jolloin pilvet ensi kerran haihtuvat.

Eturientolassamme on jopa pienet lapset nyt haluttu tehdä nomadeiksi, joilla ei ole koulussa omaa kotiluokka eikä turvallista ryhmää, tokko edes omaa johtajaa. Mikä sopii aikuisille, täytyy olla hyvä myös lapsille, jotka ovat huomispäivän aikuisia. Heistähän sitä oikeastaan pitääkin aloittaa, vai kuinka?

Nyt siirtyminen paperittomaan aikaan alkaa jo olla monella alalla tosiasia. Suurin esimerkki ovat lehdet. Kun suurimmat paperilehdet ainakin viikonlopun painoksissaan painoivat useamman kilon kappaleelta ja niiden julkaiseminen vaati valtavan määrän sellu- ja paperitehtaita, ovat nekin jo kutistuneet ehkäpä neljännekseen entisestään.

Kutistuminen johtuu mainosten vähentymisestä. Sukupolvi sitten mainostettiin vielä umpimähkään ja mainos saattoi tavoittaa prosentin verran kohteestaan tai mennä aivan harakoille. Suurinta osaa mainoksista ei kukaan koskaan lukenut eikä se heitä kiinnostanut.

Nyt mainokset ammutaan tarkin tähdäten kohti kuluttajaa internetissä, jossa algoritmi tietää, mistä hän on tai voi olla kiinnostunut. Lehtien mainostila on vähentynyt olennaisesti ja samalla niiden rahoitus. Suuret lehdethän saattoivat saada jopa 80 prosenttia tuloistaan mainoksista.

Kyseessä oli äärimmäinen tuhlaus. Esimerkiksi jokaisessa viikonvaihteen numerossa oli kymmeniä sivuja kiinteistöjen myynti-, osto- ja vuokrausilmoituksia, joita useimmat lukijat selasivat vain muutaman kerran elämässään. Siitä huolimatta he saivat ne yhä uudelleen ja jatkuvasti postiluukkunsa kautta kotiin, josta niitä oli viikoittain kannettava roskiin.

Nyt tilanne on muuttunut niin perinpohjaisesti, että paperilehdet tekevät kuolemaa jo lähes kaikkialla. Mainostajat eivät tarvitse niitä, eivätkä siis myöskään maksa niille ja postilaitos, joka aikoinaan palveli kaikkia ja kaikkialla tehokkaasti ja tasapuolisesti, jakaa lehtiä vain hyvää maksua vastaan. Lehtitalojen omat jakelut kuihtuvat ja käyvät suhteellisesti yhä kalliimmiksi tilaajien tulessa yhä harvinaisemmiksi.

Monille riittää jo nyt nettilehti ja vielä useammat tuntevat tulevansa toimeen ilman sitäkin. Netissä on valtavasti myös ilmaista materiaalia, joka hyvinkin tyydyttää sellaisten ihmisten tarpeet, joilla ei ole sen kummempaa älyllistä kunnianhimoa, kuin kuulla, millaisia sensaatioita maailmassa näyttäisi tapahtuvan.

Metsien käytön kannalta tämä merkitsee suurta murrosta. Suomenkin metsät tuottivat aikoinaan valtavan määrän paperia maailman sanomalehdille, erityisesti Englantiin. Siellä paperilehdet ovatkin yhä varsin suosittuja, mutta tuskin enää kovin kauan.

Sanomalehtipaperia meillä tuotetaan enää varsin vähän. Sellua kuitenkin tarvitaan yhä enemmän postimyyntipakkauksiin ja vastaavaan kierrätettävään materiaaliin. Toimistot ja lehtitalot ovat yhä pienempiä asiakkaita.

Niille, jotka kuvittelevat metsän häviävän, kun sitä kaadetaan, tämä on tietenkin riemastuttava uutinen ja onhan se myönteistä koko niin sanotun luonnonkin kannalta käyttääkseni tuota aikamme taikasanaa. Kyllä nuo suunnattomat paperitehtaat suurine energiankulutuksineen ja päästöineen ovat ympäristöä rasittaneet. Pianpa eivät sitten rasita.

Paperi ja siis erityisesti sanomalahdet ovat kuitenkin olleet monikäyttöisempiä kuin pelkästään niiden rooli uutisten, mielipiteiden ja mainosten välittäjänä edellyttäisi. Ne ovat aineellisia hyödykkeitä, joita on käytetty lukemattomiin tarkoituksiin.

Vielä vähän yli sata vuotta sitten sanomalehtiä saatettiin käyttää seinillä tapetin asemesta ja vielä äskettäin niillä oli roolinsa eristeinä seinissä ja välipohjissa. Huussipaperina ne olivat hyvin suosittuja vielä 1960-luvulla ja sosialistisissa maissa tämä jatkui aina 1990-luvulle saakka.

Viimemainittu käyttötapa oli lääkärien mielestä vaarallinen: paperi oli liian karkeaa ja aiheutti päivästä toiseen käytettynä ärsytystä, joka saattoi johtaa syöpäkasvaimien syntyyn.

Muitakin ongelmia oli. Tunnetun neuvostoanekdootin mukaan Pravdan toimittaja oli joskus luennoimassa yleisölle ja päätti luentonsa kysymällä: miten voisimme parantaa lehteämme.

Yleisö vaikeni klassiseen tapaan (narod besmovilsja) kunnes eräs nuori mies nousi ja sanoi: käyttäkää vaaleampaa mustetta. Kun toimittaja äimisteli, hän selitti: ”meillä on kaikilla p…seet mustana!”

Toki kaikki tunsivat myös sanomalehtien käytön eristeenä, pakkausmateriaalina ja siivousvälineenä. Tästä kertoo Juhan Viidingin neuvostoaikainen runo:

Laul sellest, kui hea leht on Helsingin Sanomat

SOOME LAHE KALDAL

Juhan Viiding (1983)

Paremat lehte ei tea

kui Helsingin Sanomat.

Aknaid pesta on hea-

täidangi anumat.

Suure sodi ma võtan

sitsikaltsuga ära,

Helsingin Sanomat aga

annavad viimase sära.

Vett imeb hästi sisse

Helsingi sõnumileht

Neli akent mul pestud-

otsa ei lõpe veel leht.

Mõni lehekülg jääb mul

ikka veel alale.

Need panen saabaste sisse ,

kui lähen kalale.

Tässä siis siivouksen ohella paperia käytettiin lämpöeristeenä. Muistan vielä, että 1970-luvun alussa Suomen armeijassakin annettiin kaikille kolme numeroa normaalia suuremmat saappaat. Mikäli tuli kovat pakkaset, voitiin niiden eristyskykyä parantaa sullomalla varsiin sanomalehtiä.

Kuten jo maineikas, suomalaista sukujuurta ollut generalissimus Suvorov totesi, sotilaan oli välttämätöntä pitää ruuti aina kuivana, mutta aivan yhtä oleellista oli myös huolehtia siitä, että jalat olivat aina kuivat ja suorituskykyiset. Mahtava paperiteollisuutemme antoi tähän runsaat mahdollisuudet.

Ottakaamme huomioon, että tuon Viidingin runon julkaisuvuosi oli Viron neuvostovallan vuosi 1983 ja hesari oli vielä voimissaan. Sen etevämmyys Rahva hääl-lehteen nähden oli ilmeinen ja sen saaminen lahden taa oli onnenpotku.