sunnuntai 24. marraskuuta 2024

Suurta egoa leikkelemässä

 

Mikä mies Matti Klinge oli?

 

Muuan 1800-luvun venäläinen aikalaiskirjoitus, jonka tekijää en enää muista, kertoi, etteivät suomalaiset pidä professoreita naurettavina, vaan kunnioittavat heitä suuresti.

Minusta tämä todistaa kansastamme hyvää, eihän asia ole ihan kaikkialla näin. Venäjän vanhassa rankitaulukossa (tabel o rangah) professori rinnastetaan majuriin ja majuri taas ei siinä maassa ole yhtään mitään (vrt. Vihavainen: Haun rankitaulukko tulokset).

Toki merkittävimmät oppineet saattoivat venäjälläkin saada esimerkiksi hoviarvoja ja olivat rivikenraaleja paljon suuremmassa arvossa. Mutta poikkeuksiahan he olivat.

Poikkeus oli myös Matti Klinge, joka varmaan mieluusti olisi kantanut titteleitään sukunsa vanhassa kotimaassa eli Venäjällä. Russofiilihan hän oli kuten kyllä minäkin (tämä sitten ei koske Bobrikobia tai Putinia eikä Ukrainan sotaa). Sen lisäksi hänestä tuli elämänsä lopulla jopa putinisti, mikä todella monia järkytti.

Mutta eihän tämä ole ole se asia, jolla hän eläessään kunnostautui.

Suomessa on aikamoinen määrä suurmiehiä, kuten jokaisessa itseään kunnioittavassa maassa. Ensimmäinen niistä oli Porthan, jonka korottamista tähän asemaan Klinge on tutkinut. Sen jälkeen ovat tulleet monet kansakunnan laulajat ja rakentajat, kuten Runeberg, Snellman, Topelius, Lönnrot ja Topelius.

Myöhempien aikojen suurmiehet ovat olleet poliitikkoja moniosaisine elämäkertoineen, joita on myös tehty useita rinnakkaisia: Kekkonen, Tanner, Mannerheim. Viimemainittu toki symbolisoi myös kansakunnan kärsimyksiä ja kohtalonhetkiä. Kolmikymmenvuotinen palvelu Venäjällä on opittu ymmärtämään teleologisesti valmistumisena sen jälkeiseen aikaan.

Klinge on tässä joukossa todellinen self-made man käyttääkseni kieltä, jota hän tuskin olisi itse käyttänyt. Hän sekä rakensi itse pyramidinsa että kirjoitti sen selitykset (ks . Vihavainen: Haun exegi monumentum tulokset). Vaatimattomuus ei häntä kaunistanut, mutta sitähän tässä maassa oli jo muutenkin liikaa.

En itse ollut koskaan Klingen oppilas, mutta kyllä sen sijaan hänen mentorinsa Eino E. Suolahden. Minun professorini oli Jaakko Suolahti, Einon (”Nenno”) serkku, joka briljeerasi leikkisällä vaatimattomuudellaan.

Jaakko Suolahti ei edes esiintynyt yliopiston luettelossa tohtorin tittelillä, vaan kirjoitti ”FL (Väit.)”. Se tarkoitti sitä, että hän kyllä oli väitellyt tohtoriksi, mutta ei ollut osallistunut promootioon enempää läsnä- kuin poissaolevana, minkä takia hänellä ei ollut oikeutta käyttää tohtorin titteliä, professorin kyllä.

Muistanpa senkin, miten Lammin biologisella asemalla, jossa Jaakon esseeseminaari kokoontui, hän rohkaisi opiskelijoita puhumaan vapaasti ja kuvia kumartelematta: ”Ajatelkaa, että mikä se nyt tuokin Suolahti on, tai mikä tuo… no jospa puhunkin vain omasta puolestani…”.

Mainitsen tämän siksi, että tuo tapa kantaa rooliaan oli niin kaukana Klingestä kuin mahdollista. Paradoksaalisesti Klinge oli itsekin ensimmäisen polven akateeminen kansalainen,  mutta suhtautui asiaan tavattoman juhlallisesti ja piti promootion tapaisia riittejä aivan keskeisen tärkeinä.

Osasi Klinge toki ihan rento ja hauskakin olla ja keskustelin hänen kanssaan usein, itse asiassa aina tavatessamme. Hän osasi jopa antaa aivan tyrmääviä kohteliaisuuksia, jotka olivat nuorelle saajalleen hyvin arvokkaita.

Mutta Klingestä on siis taas kirjoitettu yksi kirja. Ottaen huomioon sen, että hän on itse kirjoittanut laajimman suomalaisen omaelämäkerran ja lisäksi julkaissut toistakymmentä päiväkirjaa, asia tuntuu yllättävältä. Sitä paitsi Hannu T. Riikonen on juuri julkaissut oman Klinge-kirjansa (ks. Vihavainen: Haun polku monumentille tulokset).

Siis miksi taas tällainen tiiliskivi? Mikäs kirja tämä Ekholmin opus oikein on ja miksi se on tehty?

Tekijä itse kutsuu teosta tutkivaksi henkilökuvaksi. Elämäkertaahan se ei lainkaan edes muistuta eikä myöskään niitä Lutherista ja Hitleristä jälkeenpäin tehtyjä psykologisia analyysejä, jotka hyvin tunnetaan. Toki Klinge painikin eri sarjassa.

Tämä kirja on todellakin henkilökuva, jonka kunniainhimo, sikäli kuin sitä on, keskittyy selvittämään perusteellisesti yhden ihmisen psykologiaa ja reseptiota ympäristössään, ei juuri yhteiskunnassa. Se on olennaisesti juorukirja, olkoonkin, että moni kertoja toistelee myös kohteen hyvä puolia ja saavutuksia.

Ensi kertaa myös näen kirjan, jossa samat asiat sanotaan usein kolmasti: ensin kirjoittajan tekstissä, sitten muistelijoiden suulla ja vielä kerran lyhyinä lainauksina. Onpahan asialla uutuusarvoa.

On sanottu, että great souls discuss ideas, mediocre souls discuss events and little souls discuss people.

Uskon, että tässä sanonnassa on paljon totta, mutta voidaanhan se käsittää täysin väärinkin. On aivan legitiimiä keskittyä myös henkilöihin, joiden kautta voidaan valaista koko aikakautta laajemminkin. Sitä paitsi erityisesti naisilla on jo biologisen roolinsa takia voittamaton tarve arvioida kaikkia ihmisiä oman minänsä kautta, yleensä intuitiivisesti ja emotionaalisesti.

Mieleeni tulee, että kohdetta tässä kirjassa käsitellään kuin vivisektiossa, olkoonkin, että hän on kuollut. Joka tapauksessa analyysi on armotonta ja perusteellista ja vain jatkuu jatkumistaan. Assosiaatio siihen, että intiaanit kiduttivat usein uhrejaan päiväkausia, on ilmeinen. Joidenkin tutkijoiden mukaan kyseessä oli ihmisen ihmiselle osoittama huomaavaisuus.

Mikä mies Klinge sitten olikin, käy selväksi, ettei häntä tekijän mielestä sovi niin sanoakseni tappaa kerralla, ei yhdellä tai kahdellakaan epiteetillä, edes murhaavalla.

Kaikki on käytävä läpi kunnolla, ehkäpä myös oman sielun tyydytykseksi, kuten ne kartanonherroja silponeet kansankostajat Isaac Babelin Punaisessa ratsuväessä. Heidän mielestään pelkkä ampuminen oli aivan kohtuuttoman helppoa puolin ja toisin.

Klinge, kuten Jörn Donner ja Matti Nykänen -Ekholmin tähänastiset kohteet-  ovat kaikki kansallisia julkkiksia, vaikka itse asiassa kaukana keskeisiltä paikoilta ja sitä paitsi keskenään kovin erilaisia.

Klingellä sentään oli merkitystä: parissa tärkeässä kohdin hän muutti kansakunnan historiallista ajattelua ja palautti sen muistiin paljon jo unohtunutta, mutta tärkeää. Itae käännätin hänen teoksensa Keisarin Suomi ja Kaukana ja kotona venäjäksi. Mielestäni ne täyttivät ja täyttävät sikäläisessä kirjallisuudessa merkittävän aukon.

Odottelin kyllä vähän asiantuntevaa kritiikkiäkin, jota Suomesta ei ollut kuulunut. Ei sitä ole sieltäkään ole tullut, mutta historia jatkuu.

Myös Klinge eli ajassaan ja hieman kunnianhimoisempi  häntä käsittelevä kirja olisi yrittänyt pureutua siihen, miten  muuttuva aikakausi ja muuttuva Klinge kohtasivat. Mutta tämän kirjan tavoitteet ovat toki olleet toiset.

Klingen tieteellisiä ansioita pitää moni tässäkin kirjassa heppoisina ja usein syystäkin. Toisaalta Ylioppilaskunnan historian perusteellinen tutkiminen iski sellaiseen kansalliseen aarreaittaan, että sieltä lähtien ja sen jälkeen saattoi jo 1800-luvun osalta tyytyä vähempäänkin detaljityöhön.

Spesialistit ovat historiassa korvaamattomia, mutta myös generalisteja tarvitaan. Kuten Spengler sanoi, on historiaa ja sitten on muurahaistyötä. Friedell, jota Klinge usein näyttää seurailevan, totesi puolestaan pyrkineensä mahdollisimman suureen epätäydellisyyteen.

Ei historiankirjoituksessa olekaan olemassa mitään täydellisyyttä ellei tavoite ole triviaali. Uudet näkökulmat, myös todistamattomat ja kiistanalaiset, ovat historiassa korvaamattomia. Pelkkä niin sanottujen faktojen lateleminen ex post facto ei vielä kiinosta ketään.

Sen sijaan Topelius ja Runeberg herättivät kokonaisen kansakunnan kirjoillaan, jotka olennaisesti olivat fiktiota. On ilmeistä, että Klinge halusi olla uusi Topelius, mikä toki oli liian suuri rooli.

Klinge oli paljossa huvittava, mutta monet tosikot eivät osanneet suhtautua häneen niin kevyesti, vaan näköjään pelkäsivät kuollakseen tuota arbiter elegantiarumia, joka halutessaan pystyisi heidätkin koska tahansa murskaamaan kuin torakan.

Tässä tuntuisi olevan jotakin perisuomalaista ja hullunkurista puolin ja toisin. Itse uskoin välillä jo Klingen vetävän tuota ranskalaisen kukkoilijan rooliaan itsekin siitä huvittuneena, näin luulen hieman vieläkin.

Joka tapauksessa hänen tapansa koketeerata oli läpeensä ranskalainen, eikä se aina ollut suinkaan sivistynyt. Ilkeyskin -être un peu coquin-  on parhaimmillaan taidetta.

Totinen huomauttelu esimerkiksi naisten vaatetuksesta on sen sijaan moukkamaista, mitä pikkuporvariston poika ei näköjään ymmärtänyt.

Monessa maalaistohtorissa, joita klinge aidosti halveksi tai ainakin yritti asettua heidän yläpuolelleen, keikarointi herätti aggressioita. Paras tuntemani parodiahahmo on Arto Luukkasen romaaneista löytyvä professori Jean-Baptiste Hulkkonen, joka kuitenkin on vain briljeeraavan ja raljeeraavan professorin karikatyyri eikä potretti.

Mutta en halua tässä liittyä vivisektiorinkiin, vaan toistan sen, mitä joskus kirjoitin hänen muistelmistaan. Se on muuten ote Runebergin runosta Lotta Svärd. Tuossa marketantin hahmossahan ei ollut mitään ylevää eikä romanttista, karua ja ansaittua arvostusta annettiin kyllä:

 

Mutta helmihän oli se eukkone ja helmipä kalliskin,

Jos sietikin naurua hiukkasen,

toki arvoa runsaammin.

 

18 kommenttia:

  1. "tuo tapa kantaa rooliaan oli niin kaukana Klingestä kuin mahdollista. Paradoksaalisesti Klinge oli itsekin ensimmäisen polven akateeminen kansalainen, mutta suhtautui asiaan tavattoman juhlallisesti ja piti promootion tapaisia riittejä aivan keskeisen tärkeinä."

    Ei tuossa ole mitään paradoksaalista: se on täysin tyypillistä ensimmäisen polven luokkanousun tehneen nousukassnobin käytöstä, pitää pitää uuden aseman mukaisista koodeista tiukasti kiinni, ettei kukaan uudessa ympäristössä näe, että väärässä porukassa ollaan. Vasta sitten kun on vanhaa yliopistosukua, rahaa tai aatelistoa on varaa ottaa etäisyyttä ryhmän tavoista (katuva aatelismies -ilmiö), koska irtautuja ei voi kuvitellakaan, ettei häntä tuosta huolimatta pidettäisi itsestään selvästi siitä huolimatta ryhmän jäsenenä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katuva aatelismies ilmiössä. Katuja ei ymmärrä perinteiden ja riittien olevan yksilöä suurempia ideaaleja. Siinä on niiden voima pysyä hengissä harmaassa arjessa.

      Poista
  2. Jos maallikko saa arvioita arvioida, niin mielestäni Vihavaisen Ekholmin teoksesta nyt julkaisema on korkeatasoisuudessaan aivan omaa luokkaansa ja sellaiseksi jääneekin. Kirjoitettu parhaan Tacitus-maksiimin mukaisesti "sine ira et studio", mitä ei totisesti voi sanoa itse arvioitavana olleesta kirjasta ja useista sen "vivisektiorinkiin" avustajina kuuluneista. Naurettavuuksiin esimerkiksi ajauduttiin, kun pariinkin kertaan toistaen haikeasti valiteltiin, että Klinge historiografisessa teoksessaan Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys lainannut hieman (?) väärin joitakuita käsittelemänsä aikakauden historioitsijoita tai muita auktoreita. - No, otetaanhan se marjakin maasta. kun tarpeeseen tulee.

    Muutenkaan en oikein jaksa ymmärtää kirjailijan ja seurailijoiden raskainta syytöstä Klingeä kohtaan: "tieteellisyyden" puutetta (yo-kunnan historiaa lukuun ottamatta). - Mikä tässä suomalaisessa historiankirjoituksessa lopultakaan on niin kallioon hakatun tieteellistä, kun tulkintojen kuitenkin myönnetään vaihtuvan jo ihan aikojenkin ja niiden (poliittisen) mentaliteetin vaihtuessa? Klinge joka tapauksessa tuliantaneeksi merkittävän kontribuution historiantutkimuksen laahukseen historiaKULTTUURIIN ja siten laajentaneeksi meidän ns. suureen yleisöön kuuluvien tietämystä.

    Kommenttini lopuksi pieni henkilökohtainen muisto: Rohkaistuin kerran, Lahden (maksullisilla) historiapäivillä, puhuttelemaan väliajalla Klingeä lyhyen, tunnustusta antaneen kysymyskommentin muodossa. Professori käveli ohi armollisesti hymyillen - mitään vastaamatta. Sellainen hän ilmeisesti siis luonnekuvaltaan oli, mutta vähääkään ei tuo episodi ei vaikuttanut eikä vaikuta suureen arvostukseeni Klingeen historioitsijana.


    VastaaPoista
  3. Suuret henget jäävät historiaan henkilöinä, joille ideat olivat kaikki kaikessa -- jälkipolvet voivat jopa luetteloida ne uudet asiat ja visiot, joita nerot loivat ja toivat ajatushistoriaan. Oman kulttuurikautemme -- eurooppalaisen uuden ajan, renessanssista käynnistyneen visuaalisen mieltämisen ja kartesiolaisen rationaalisuuden, empirismin ja luonnontieteiden, tekniikan ja teollisen hyvinvoinnin aikana -- ajatushistoriaamme pysyviä jälkiä ovat jättäneet esimerkiksi Freud, Einstein ja Wittgenstein, ja jos joku näiden ajatustyöhön paneutuu, hänelle ei ole mahdotonta eritellä ja idea idea luetella niitä asioita joita maailmassa ei ollut olemassakaan ennen näitä ajattelijoita mutta jotka ovat näiden pioneerityötä tehneiden nerojen jälkeen vaikuttaneet maailmaa pysyvästi muuttaen.

    Historisteissakin on sellaisia hahmoja -- tuossahan oli mainittu Friedell. Spengler teki vaikutuksen mm. Wittgensteiniin. Minä olen ikääntyessäni kokenut oivallusten hetkiä esimerkiksi Marshall McLuhanen provokatorisia oivalluksia kelaillessani.

    Mutta kysymys historiassa on ajattelun kehrensseista, ei tosiaankaan korrerspondenttisista faktoista. Ei tarvitse olla filosofi ymmärtääkseen mitä koherenttinen totuudellisuuden laatu on .-- riittää että on vaikkapa aivotutkija joka mittailee erilaisten ulkoisten ärsykkeiden neuroneihin tekemiä määrällisiä ja päätyy ihan samaan lopputlemaan -- siis että ihmisaivot ovat plastiset ja elastiset tavalla jolla ne jokaisessa ajassa ja jopa monissa lyhytkestoisimmissakin tilanteissa muodostavat symbioosin ajan yleisen ajattelun ja myös välineistön kanssa. Että siis historiakin on sitä että väline on viesti, ja että ajatteluamme sementoivat sukupolvien yli ylettyvät kulttuurit ovat kovia kognitiivisia tosiasioita.

    Kuinka kukaan jaksaisi sitten innostua jostain Klingestä, tai vaikkapa niistä nykyistä dukrkheimilaista "pyhyttä" ympärillään varjelevista talouspoliitikoista, jotka edustavat kaikkea sitä puoliuskonnollista hartaudenpalvontaa, jota nuo akateemisessa maailmassa tavattavat auktoriteettihahmot ovat omissa lokeroissaan edustaneet. Kun näitä itsensä "vallan" marioneteiksi ylentäneitä henkilöhahmoja avoimin silmin katsoo, montako ihmiskunnan ajatushistoriaan pysyviä jälkiä jättänyttä ajatusta heidän puheistaan tai teksteistään voi odottaa löytävänsä?

    Ihmisen historia on tragediaa, ja elämän syvimpiä sävyjä ovat saaneet teoksissaan talteen myös eri taiteenalojen nerot. Aika monta sataa yleistä tai erityisiä aiheita koskevaa historiankirjaa perin pohjin luettuani olen päätynyt myöntämään tosiasiaksi esimerkiksi sen, että olen oppinut toisesta maailmansodasta eniten Vonnegutin satiireista, ja vasta niiden jälkeen tulevat esimerkiksi Speerin muistelmat -- joista niistäkin ymmärtää paljon enemmän jos tutustuu Speeriin kaukaa rakastuneen eroahdistusta poteneen neurootikon Yrsa Steniuksen elämänkertaan.

    Sir James Frazerin kulttuuriantropologian täydellistävät Stanley Kubrickin elokuvat -- hän tyhjensi myös freudilaiset opetukset testamentiksii jääneessä elokuvassaan "Eyes Wide Shut". Gibbonin historiateksen onnistuu tyhjentämään Federico Fellini "Satyricon"issa. Visuaalisen mieltämisen tiedolliset premissit näkyvät paremmin Picasson ja Magritten maalauksissa kuin siinä ajatushistorian oppikirjassa jota kukaan ei vielä ole edes kirjoittanut. Keskustelut akateemisten auktoriteettien arvosta ja ominaisuuksista olisi myös voitu jättää ylöskirjaamatta.

    VastaaPoista
  4. Tuosta russofiliasta se, että menossahan nyt on mielenkiintoinen kokeilu, ajatus ja pyrkimys, että Suomi kokonaan leikataan irti Venäjän historiasta, maayhteydestä, kulttuurista jne.
    Tämä amputaatioyritys tulee kyllä onnistuessaan tekemään meistä torson monin tavoin. Klingellä oli sanomista tähän.

    Historiaton meistä ainakin tulee, ja silmäpuoli sen lisäksi. Ja uuteen adoptioisäntäämme ( se siellä rapakon tuolla puolen) tulemme muodostamaan koiranpentusuhteen, jota sitten joskus tulemme katumaan ja häpeämään samalla tavalla kuin nyt suomettumisen vuosiamme.

    Minusta tämä on hemmetin tyhmää. Putin pitää hoitaa alta pois, tavalla tai toisella, mutta Venäjän leikkaaminen kokonaan itsestämme pois on panikoivaa hommaa. Ainakin jos ajatellaan että se jatkuu vielä sodan jälkeenkin.

    Me kuulemme länteen, ja täysin, mutta se ei tarkoita sitä että voisimme kuvitella että Venäjän voi ampua Kuun kääntöpuolelle ja Vainikkalan takana ei ole enää mitään.
    Siihen se jää, missä on ennenkin ollut ja kyllä minä sen verran isänmaallinen olisin, että ottaisin ainakin kaupankäynnistä Putinin jälkeisestä (!) Venäjästä irti sen mikä sieltä on mahdollista saada.

    k r

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. > ”Ja uuteen adoptioisäntäämme ( se siellä rapakon tuolla puolen) tulemme muodostamaan koiranpentusuhteen, jota sitten joskus tulemme katumaan ja häpeämään samalla tavalla kuin nyt suomettumisen vuosiamme.”

      Sattuvasti sanottu.

      Poista
    2. Kuulummeko me länteen ? Näinhän me haluaisimme asian olevan. Mutta totuus taitaa olla jotain muuta.. Ja miksi me haluamme (tai meidän sanotaan haluavan) olla osa länttä ?
      Kyllä me olemme enemmän itää kuin länttä.

      Poista
  5. > ”Totinen huomauttelu esimerkiksi naisten vaatetuksesta on sen sijaan moukkamaista”

    Miten sen nyt ottaa. Vastahan kävi niin, että eduskunnassa eräs nainen käytti T-paidalta näyttävää vaatetusta, ja puhemies huomautti asiasta vakavasävyisesti. Arkipäiväinen asu arkipäivän työssä on siis joskus moukkamaista; ei siitä huomauttaminen.

    > ”piti promootion tapaisia riittejä aivan keskeisen tärkeinä."

    Eikö tässä T-paidan tapauksessa ole kyse juuri siitä, että riittejä ei noudatettu? Ja eikö sitä pidetty keskeisen tärkeänä seikkana ja vielä puhemiehen arvovallalla?

    Kinkkinen juttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa nyt miettiä kontekstia: missä paikassa ja missä tilaisuudessa ollaan.

      Poista
    2. > ”Kannattaa nyt miettiä kontekstia: missä paikassa ja missä tilaisuudessa ollaan.”

      Siitähän tässä juuri oli kysymys. Ja kuka määrää kontekstin luonteen ja millä valtuuksilla.

      Otetaan nyt esimerkiksi Teemu Keskisarja, Pohjoismaiden historian dosentti Helsingin yliopistossa, joka esiintyy eduskunnassa paita huolimattomasti ja toispuolisesti housujen sisällä sekä tukka rasavillisti kampaamattomana.

      Jos Teemu on sitä mieltä, että nykyisin konsepti menee noin, niin mikä siinä on vikana? Aikakaudet muuttuvat. Miksi eduskunta olisi sen kummoisempi työpaikka kuin joku toinen toimisto? Samaa meteliä ja huonoa käytöstä näkyy ja kuuluu.

      Itse en olisi tuota mieltä, mutta en keksi kunnon asiaperustetta tyrmätä toisinajattelijoita. Tavat muuttuvat.

      Poista
  6. Taasen viila esille, ja kahden pilkun kimppuun:

    Eikös pisin suomalainen omaelämäkerta ole Päätalon Iijoki -sarja? Peräti maailman pisin?

    Tällä jollakin Klinge-nimisellä oli merkitystä . . . Kyllä on myös merkitystä huippu-urheilijalla, joka saavutti maailmanmestaruuden ja olymppiakultaa. Pidettäiskö kansanäänestys?

    Klingen merkitystä omaan akateemiseenkin elämäntaipaleeseeni en ole huomannut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siitä vaan pitämään, niin totuus selviää. Itselleni ei koskaan ole ollut merkitystä sillä voittaako ai häviääkö joku merkillisissä hyppykilpailuissa. Miten se vaikuttaa ja mihin?

      Poista
    2. Pannaan riita puoliksi: Edesmennyt kuvanveistäjä Eila Hiltunen (mm. Sibelius-monumentti) totesi kerran lehdessä, että ponnisteluista kulttuurin saralla voi jäädä saavutukseksi pieni kirja, sellaisenaan vielä vuosisatojakin jotakuta ilahduttava, mutta uroteoista urheilun vainioilla jää sentään hikeä, pierua [anteeksi!] ja likaiset piikkarit.

      Poista
    3. Molemmat Matit ovat poikkeusyksilöitä. Mutta historian professoreita on Suomessa monta ja lisää löytyy, kunhan veromarkkoja piisaa, kyllä väitöskirjoja väännetään.

      Mutta Matti N saavutti aivan poikkeukselliset tulokset urheilussa, toki veromarkkojen avustuksella, koko maailman urheiluhistoriassakin.

      Eihän se mäkihyppely ole monista elintärkeää. Eikä historian kaivelu.

      Poista
    4. Aika surkea on entisen maailman parhaan mäkihyppääjän kohtalo jos mitään muita ei osaa ja kova harjoittelu vie terveyden.
      Urheilu pitäisi kieltää...

      Poista
  7. Minä olen joskus yrittänyt ymmärtää, että historia muodostuu jatkuvuuksista ja katkoksista.
    Ajattelun ja toiminnan tulee luonnollisesti huomioida primääristi akuutti tilanne ja orientoitua sen mukaan. Nytkin elämme kaikesta huolimatta ilmiselvää katkosvaihetta suhteessamme Venäjään, ja vaikka puolustusmekanismi onkin asianmukaisesti nyt päällä, ja voima suuntautuu sen mukaisesti, meidän tulisi silti muistaa ja huomioida, että jossain vaiheessa katkos ei ole enää voimassa, vaan jatkuvuus on palannut, ja jatkuvuuden väistämättömyydet.

    Taivas vain tietää, missä muodossa "uusi jatkuvuus" sitten tuleekaan vallitsemaan, on se silti jatkuvuus maidemme välillä. Niinhän tässä on käynyt ennenkin, kahden erilaisen maan välisessä epäsymmetrisissä suhteissa.
    Kuvitelma tai käytäntö, jossa Venäjä täst´lähin ikuisiksi ajoiksi amputoitaisiin todellisuutemme ulkopuolelle, on mahdoton. Terveellistä olisi tämä vaihevaihtelu ymmärtäen ymmärtää sen käytännölliset seuraukset.
    Kovin harva puhuu juuri nyt asiasta, nyt kun jokin aikakauden naksaus näyttää olevan jälleen ovella? Matti Klingen voimme muistaa sittenkin tämän ajattelun voimamiehenä, vaikka hänen viimeisen vuosikymmenen otteen herpaantuminen nyt näyttäytyykin kovin rumassa valossa sodan savujen keskellä.

    VastaaPoista
  8. Ekholmin juoruilun hengessä pari henkilökohtaista Klinge-muistoa. Ensimmäinen on lähinnä koominen. Olimme saaneet kutsun vastaanotolle erään suurlähettilään residenssiin Munkkiniemeen. Saapuessamme residenssin ovelle lähes myöhästyneinä huomasimme jonkun kääntyvän ovelta ja kiireesti piiloutuvan viereiseen pensaikkoon. Terrorisminkin mahdollisuus välähti ensin mielessä, mutta puskasta näkyivät rauhoittavasti tummat puvunhousut ja hyvin kiillotetut pikkukengät. Pian selvisi, että kyseessä oli prof. Klinge. Hän vain halusi tehdä kunnollisen entreen tilaisuuden viimeisenä saapujana, jolle tarjoutui näin mahdollisuus diskuteerata pidempään lähettilään kanssa.

    Toinen muisto on vähemmän hauska. Auditoriossa XII järjestettiin väitöstilaisuus, jonne Klinge tapansa mukaan saapui vain muutamia minuutteja ennen tilaisuuden alkua. Professorimme haukankatse iski eturiviin harhautuneeseen eläkeikäiseen pariskuntaan (väittelijän isovanhemmat?). Kovalla äänellä hän moitti näitä tyyliin "ettekö te tiedä, että tämä penkkirivi on varattu tiedekunnan professoreille" ja hääti koko salin huomion kohteeksi joutuneet, äärimmäisen nolostuneet vanhukset taaempaan riviin...

    VastaaPoista
  9. Suomalais(-ruotsalaisesta) oppineisuuden arvostuksesta kertonee myös suuriruhtinaskunnan Venäjästä poikkeava rankijärjestys, jossa muistaakseni Aleksanterin yliopiston professori vastasi everstiä (samanarvoisena kuin Helsingin kaupunginjohtaja tai vuorineuvos) ja dosenttikin staabikapteenia.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.