Ruotsin herroja

 

Grand seigneur

 

Herman Lindqvist, Axel von Fersen. Lind&Co 2024, 275 s.

 

Herman Lindqvist on siitä merkittävä ruotsalainen historioitsija, että hän osaa myös suomea. Tässä kirjassa sitä taitoa ei ole hyödynnetty, mutta kyllä sen sijaan esimerkiksi kirjassa När Finland var Sverige. Sillä voi hämmästyttää ruotsinmaalaisia tuttavia tarvittaessa.

Tämä kirja ilmestyi alun perin vuonna 1991 ja silloin alaotsikkona oli Kvinnoförtjusare och herreman. Syystä, jota ehkä kannattaa arvailla, on koko alaotsikko nyt jätetty pois.

Kirja perustuu Pitkälti Fersenin päiväkirjoihin, joita hän piti säntillisesti kymmenien vuosien ajan, mutta lopetti tämän tavan Suomen sodan aikoihin.

Joka tapauksessa edellisen laitoksen alaotsikko oli erinomaisen sopiva. Naistenmies Fersen oli myös muuan Ruotsin suurista kosmopoliiteista ja maan rikkaimmista miehistä ja kuului ylhäiseen sukuun.

Suurelle herralle sopivat vain upseerin ja hallintomiehen virat ja myös Axel alkoi saada upseerinarvoja jo lapsena. Ne oli ostettava. Kyllä hän sai alan koulutustakin, mutta ei palvellut rivimiehenä, kuten jotkut tekivät.

Hänen kasvatukseensa kuului pitkä ulkomaanmatka, grand tour, jonka aikana hänet otettiin vastaan hoveissa ja seurapiireissä. Jokainen ymmärsi, että tässä oli muuan tulevaisuuden dignitääreistä.

Grand tour vei Saksan ja Italian ohella erityisesti Ranskaan ja myös Englantiin ja Axel oppi jopa englannin kieltä, mikä ei suinkaan ollut yleinen taito. Hän toimi tarvittaessa tulkkinakin.

Ranskasta tuli hänen varsinainen ykköskielensä ja ruotsi, etenkin kirjoitettuna tuotti hänelle hieman vaikeuksia sitten, kun hän varttuneessa iässä palasi Ruotsiin. Ruotsia hän puhui ranskalaisella aksentilla.

Sotilasuralla yleneminen oli nopeaa. Viisivuotiaana korpraaliksi, 18-vuotiaana luutnantiksi ja 27-vuotiaana everstiksi. 28-vuotiaana hän oli Royal Suédois -rykmentin eversti ja omistaja ja Amerikan vapaussodan veteraani. Kustaa III:n sodassa hän osallistui Suursaaren meritaisteluun, joka oli poikkeuksellisen ankara, mutta päättyi ratkaisemattomana.

Kiinnostavampaa kuin sota, joka pitkälti oli loputonta odotusta ja kurjia oloja, oli seuraelämä, jossa rikas, komea ja sulavakäytöksinen von Fersen loisti tähtenä ja valloitti lukemattomia naissydämiä.

Fersenissä oli casanovan vikaa ja hänellä oli usein paralleelisia naissuhteita, usein naineisiin naisiin. Kauan aikaa hän myös osallistui tuolloin melko muodikkaaseen kolmen kimppaan, jonka keskipisteenä oli palvottu kaunotar.

Kyseessä oli suhde naiseen, joka asui niin sanoakseni avoliitossa erään toisen rikkaan ja ylhäisen miehen kanssa. Mustasukkaisuudeltakaan ei voitu välttyä. Pikanttina lisänä voi mainita, että kyseisen naisen rakastajiin oli aiemmin kuulunut Venäjän lähettiläs, suomalaissyntyinen vapaahera Simolin, joka oli Fersenin läheinen ystävä ja seurasi tätä hänen matkoillaan.

Fersen oli mitä ilmeisimmin syvästi rakastuvaa tyyppiä ja hänen suurkesi intohimokseen koitui Ranskan kuningatar Maria Antoinette, jonka hän sitten yrtti pelastaa vallankumouksen kynsistä.

Kuten muistetaan, kuningasperhe jäi pakoyrityksestään kiinni Varennes’issa ja kun kuningattaren kirjeenvaihto paljastui, sai koko Ranska tietää kuningasparin vehkeilleen isänmaan vihollisten, emigranttien ja ulkovaltojen kanssa. Tämä oli perusteena kuolemantuomiolle.

Fersenin nimi tuli tutuksi koko Ranskalle ja kun Ruotsi lähetti hänet edustajanaan Rastattin konferenssiin valvomaan maan etuja, karkotti Napoleon hänet karkeasti ulos ovesta: mies, joka oli sekaantunut vieraan vallan agenttina Ranskan asioihin ei voinut olla Ranskan neuvottelukumppani.

Kuningasparin mestaus ja kuningasperheen lasten kohtelu katkeroittivat Fersenin. Hän lienee sitä paitsi ollut kruununperijän, Normandian herttuan isä. Kymmenvuotiaana kuollut herttua laskettiin rojalistien taholla hallitsijaksi nimellä Ludvig XVII, vaikka hän ei hallinnut päivääkään.

Kun Napoleon oli lyöty ja restauraatio palautti kuningasvallan, tuli seuraavaksi hallitsijaksi Ludvig XVIII. Hänkin kuului Fersenin tuttavapiiriin ja vieraili Ruotsissakin, kun Kustaa IV Adolf suunnitteli Napoleonin kukistamista, joko koalition avulla tai sitten pelkästään Ruotsin voimin…

Kuten tunnettua, Ranskan vallankumouksen kukistaminen oli sekä Kustaa III:n että hänen poikansa suuri intohimo.

Kustaa III alkoi neuvotella asiasta Venäjän kanssa heti samaan aikaan, kun solmittiin Värälän rauha ja Katariina II antoikin hänelle aluksi toivoa. Äskeiset viholliset saisivatkin nyt heti alkaa yhdessä valmistautua äkilliseen iskuun Ranskan sydämeen.

 Haapaniemen sotakoulun kasvatti Carl Otto von Fieandt kävi jo valepukuisena tiedustelemassa hyökkäysreittiä, joka kulkisi Seinen vartta pitkin Pariisiin.

Tuolloin oli olemassa vielä mahdollisuus pelastaa kuningasperhe. Kustaa IV Adolf, jonka mainetta näkyy koetun vielä puhdistella, oli puolestaan fanaattinen Napoleonin vihollinen, jonka epärealistisia käskyjä Ruotsiin palannut Fersen ymmärsi usein olevan mahdotonta toteuttaa.

Kun sotilaat suomalaisen Adlercreutzin johdolla syöksivät Kustaa IV Adolfin vallasta, ei Fersenilläkään ollut erityisiä vaikeuksia ymmärtää tapahtunutta. Se mies ei sopinut hallitsijaksi.

Hallitsijaksi tuli nyt 60-vuotias, lapseton Södermanlandin herttua Kaarle, joka vanhastaan oli Fersenin vihamies, lieneekö vastenmielisyys ollut perua Kustaa III:n sodan ajalta, jolloin herttua komensi avomerilaivastoa.

Uusi kruununperillinen saatiin sitten Tanskasta, mutta kuoli pian tapaturmaisesti. Kansan keskuuteen levitettiin huhua, jonka mukaan Fersen oli myrkyttänyt kruununperillisen ja kun tämän ruumista oltiin juhlallisessa kulkueessa viemässä Ritarisaliin, hyökkäsi roskajoukko (ks. Vihavainen: Haun roskaväen valta tulokset) Ferseniä vastaan ja hakkasi tämän kuoliaaksi.

Lynkkaus oli järjestetty, eikä Lindqvist siekaile esittää syyllisiä: pääsyyllinen oli vartioinnista vastannut Isaac Lars Silversparre, mutta moraalisen vastuun kantoi kuningas Kaarle XIII, entinen Södermanlandin herttua.

Varsinainen murhaaja, armoniskun antajana oli suomalainen aatelismies Otto Johan Tandefelt, joka oli saapunut seuramaan kulkuetta merimieheksi pukeutuneena ja lopulta tappoi Fersenin hyppimällä tämän rintakehän päällä.

Näin dramaattisesti ja loistottomasti päättyi erään aikansa tähden, Ruotsin merkittävimmän ja kenties ainoankin grand seigneurin elämä. Sen jälkeen Adlercreutz toi sotilaat kaduille ja mellakointi, joka oli alkanut Fersenin murhasta tukahdutettiin. Sotilaat ampuivat kovilla ja kuolonuhreja tuli. Niiden määrästä on erimielisyyttä.

Murhaajat saivat sittemmin tuomioita, mutta ne olivat kovin vähäisiä. Fersenin kunnia joka tapauksessa palautettiin ja hänet serafiimiritarina haudattiin asianmukaisin seremonioin Riddarholmin kirkkoon, vain musketinkantaman päähän murhapaikasta.

Nyt järjestys oli moitteeton. Kruununperijäksi oli tullut vielä äsken Tanskasta käsin Ruotsia uhannut Napoleonin marsalkka Bernadotte, joka oli ottanut nimekseen Karl Johan.