Armottomat armadat

 

Suuri lahtaus

 

Lepanto. La mar roja de sangre. Alex Claramunt Soto (ed.). Proemio de Hugo O’Donnell y Duque de Estrada. Desperta Ferro Ediciones SLNE, 2021.415 s.

 

Tunnettu kasku valaisee katastrofin ja onnettomuuden eroa. En toista sitä nyt tässä, mutta katson, että Lepanton taistelua voidaan pitää historian suurimpana merikatastrofina.

Olihan se tavallaan myös onnettomuus, sillä osapuolista ei ainakaan se, joka taistelun hävisi, ollut pyrkinyt siihen lopputulokseen. Useimmista sodista voinee sanoa samaa: haluttiin parasta ja saatiin sitä, mitä sodista nyt yleensä saadaan.

Lepantossa, joka sijaitsee Kreikassa Patraksen tienoilla eli Peloponnesoksen ja manner-Kreikan välisessä lahdessa, kohtasivat toisensa Pyhän liigan ja Turkin sulttaanin (Osmanien valtakunnan) laivastot.

Pyhä liiga edusti milteipä yhdistynyttä kristikuntaa. Siinä olivat mukana niin paavi (hänkin laivastoineen), vahvimpina jäseninä olivat Espanja ja Venetsia sekä lukuisia Italian pikkuvaltioita, muun muassa Napoli, Genova, Toskana, Savoji, Parma ynnä Malta. Lisäksi oli Pyhän Saksalais-roomalaisen keisarikunnan sotilaita.

Tällaista laivastoa ei suinkaan voitu jatkuvasti ylläpitää, vaan e koottiin eri tahoilta, ympäri Välimeren. Kuten ymmärtää saattaa, se oli tavattoman kallis operaatio.

Kyllä myös turkkilaiset kokosivat laivoja eri puolilta laajaa valtakuntaansa, mutta he joka tapauksessa edustivat ainakin teoriassa yhtenäistä, despoottista valtiota.

Osmanien valtakunta pyrki yhä laajenemaan, niin Tunisian kuin Kyproksenkin suunnalla. Tavallaan kristittyjen maiden yhteinen rintama oli eräänlainen viimeinen ristiretki tuota laajenemista vastaan.

 Joidenkin tarkkailijoiden ja myöhempien kommentoijien mielestä se jopa pysäytti Turkin laajenemishankkeet ja oli siis äärimmäisen tärkeä tapahtuma. Tätä mieltä oli muun muassa Hegel.

Joka tapauksessa kyse oli ennen muuta Habsburgien (Filip II) ja osmanien yhteenotosta. Ranska ei ollut rintamassa mukana ja pyrki Habsburgien maantieteellisenä vihollisena ylläpitämään hyviä suhteita Korkeaan porttiin.

Joka tapauksessa meritaisteluun kerättiin valtavat voimat ja siitä tuli ilmeisesti historian suurin sekä osallistuien määrän että sen vaatimien uhrien mukaan laskettuna. Trafalgar, Tsušima tai Ruotsinsalmi, jotka kaikki olivat mittasuhteiltaan valtavia ja myös merkitykseltään suuria, olivat paljon pienempiä tapahtumia.

Toiseksi suurin merikatastrofi, jota virolaiset ovat kutsuneet myös miinataisteluksi (miinilahing) siinä eniten uhreja tuottaneen aseen mukaan oli Jumindan niemen tienoilla tapahtunut Tallinnaa evakuoivien laivojen vastainen upotussota vuonna 1941.

Siinä kuolonuhreja oli jopa 16000, vaikka haarukka on tässäkin hyvin suuri, eikä näytä siltä, että venäläisten puolelta asiaa olisi vieläkään tarkemmin tutkittu. Minkäänlaista muistomerkkiäkään tälle katastrofille ei neuvostoaikana pystytetty.

Mutta takaisin Lepanton taisteluun. Espanjalaisen wikipedian mukaan pyhällä liigalla oli 227 kaleeria, 6 kaljaasia, 76 fregattia tai parkentiinia, 1815 kanuunaa ja 86000 mistä.

Vastustajalla oli 210 kaleeria, 87 galeottia ja fustaa, 750 kanuunaa ja 88000 miestä.

Taistelun tuloksena kaatui ja hukkui pyhän liigan puolella 10000 miestä ja 8000 haavoittui. 13 kaleeria tuhoutui.

Turkkilaisten puolella kaatuneita oli 40000, lisäksi vangiksi otettiin 8000. 200 kaleeria upotettiin tai vallattiin. Mainittakoon, että 12000 (15000) kristittyä orjaa vapautettiin. Kaleeriorjat olivat kaikki kristittyjä, sillä muslimi ei saanut pitää toista muslimia orjana.

Pelkästään kuolleita oli siis yhteensä 50000, mikä ylittää monin kerroin tappioluvut maailmanhistorian muissa suurissa meritaisteluissa, myös Ruotsisalmen taustekuissa, jotka kuuluivat suurimpiin soutulaivastojen taisteluihin.

Huvittavaa kyllä, englantilainen wikipedia ei näytä tietävän mitään Ruotsinsalmen taisteluista ja vielä hullunkurisempaa on, ettei niitä tunne suomalainenkaan artikkeli, joka väittää viimeisen soutulaivastojen välisen taistelun käydyksi Hankoniemen luona 1714.

Historiankirjoituksessa esitettyjä taistelujen tappiolukuja on aina syytä epäillä. Erityisesti asia on niin, kun luvut ovat noin pyöristettyjä, mikä viittaa siihen, ettei niitä ole yritettykään tarkoin laskea.

 On joka tapauksessa lähdettävä siitä, että ilmoitettuja vihollisen tappiota ei kannata ilman muuta hyväksyä, vaan niitä on syytä katsoa vihollisen omista laskelmista. He tietävät ne parhaiten, vaikka eivät aina ole suinkaan halukkaita niitä tunnustamaan.

Joka tapauksessa turkkilainen wikipedia ilmoittaa pyhän liigan tappioiksi kujolleina7500-10000 ja turkkilaisten 20000-25000. 117 +20 turkkilaisten laivaa vallattiin ja 50 upotettiin tai tuhottiin.

Kaatuneiden kokonaismääräksi tulisi siis 27500-35000, mikä on selvästi pienempi luku kuin voittajien ilmoittama. Menetettyjen laivojen suuruusluokka on sama.

Wikipedian englantilainen versio noudattelee jokseenkin turkkilaista. Sen mukaan pyhällä liigalla oli 65000 miestä, joista 30000 merimiehiä ja soutajia sekä 35000 sotilasta. Turkkilaisilla taas oli 67000 miestä, joista 37000 merimiestä ja soutajaa sekä 30000 sotilasta.

Tappiot englantilaisen version mukaan olivat kristityillä 7500-10000 kaatunutta ja 15000 haavoittunutta ja turkkilaisilla 20000-25000 kaatunutta. Siis samat luvut kuin turkiklaisessa versiossa.

Varmuuden vuoksi vilkaistaan myös venäläistä wikipediaa, jonka mukaan pyhä liiga menetti kuolleina 9000 miestä ja vastustaja 30000 miestä kaatuneina ja haavoittuneina (!) ja jopa 240 laivaa.

Yleiskuvaksi jää, että taistelussa, joka muuten oli kestoltaan vain muutamia tunteja, kuoli valtava määrä miehiä ja meren kerrottiin värjäytyneen punaiseksi verestä.

Soton toimittama kokoomateos sisältää kuvauksia siitä, missä hengessä taistelu käytiin. Vankeja ei useinkaan otettu, vaikka niitä itse asiassa mainitaan tuhansia. Usein kuitenkin heitettiin haavoittuneetkin ylilaidan kompasanojen säestämänä.

Mikäli turkkilaiset olisivat voittaneet, olisi vankeja mielellään otettu, sillä ne olivat rahanarvoista tavaraa. Sitä paitsi myös barbareskimerirosvojen laivoja osallistui taisteluun.

 Pyhän liigan laivastojen ylipäälliköstä Juhana Itävaltalaisesta (Juan d’Austria) tuli juhlittu sankari, samoin kuin genovalaisesta Andrea Doriasta, jonka operaatioita tosin myös arvostetiin.

Turkkilaistenkaan ylipäällikköä Uluj Alia ei kuristettu, vaan hän sai nauttia kunnianosoituksista. Amiraalin tittelin ja viran lisäksi hän sai Tunisian kenraalikuvernöörin viran.

Hän myös johti kuumeista jälleenvaustautuista. Laivoja, ruutia ja tykkejä tehtiin kaikkialla Välimeren ja etenkin Mustan meren ympäristössä ja seuraavana vuonna Turkilla oli taas 250 kaleerin laivasto. Sulttaani oli varustautunut taas hyökkäyssotaan ja kaikissa moskeijoissa ja koraanikouluissa luettiin alituisesti Voiton suuraa.

Turkki veikin loppuun Kyproksen ja Tunisian valloituksen ja kristittyjen aikomukset hankkia tukikohtia Osmanien valtakunnan alueelta valuivat tyhjiin. Voitto merellä ei taannut valtaa maalla.

Oliko Lepanto sitten suuri strateginen voitto vai pelkästään episodi, joka ei ratkaissut mitään?

Ainakin kyseessä oli ensimmäinen kertaa noin sataan vuoteen, kun turkkilaiset voitettiin merellä ja vieläpä perin pohjin.

 Tämä antoi heille tervetulleen muistutuksen kuolevaisuudesta ja lisäsi kristittyjen itsetuntoa. Despoottisen Turkin valtakunnan resilienssi ja kyky haastaa hajanainen vastustaja olivat kuitenkin yhä olemassa. Liittoutumat ovat sotilaallisena mahtina problemaattisia.

Lepanton taistelua voi verrata Ruotsinsalmen toiseen meritaisteluun vuonna 1790, joka myös oli soutulaivastojen välillä. Myös siinä katkaistiin vihollisen voittoputki, mutta ei suinkaan annettu sille kuolettavaa iskua. Päin vastoin, on syytä epäillä, että Venäjän halu likvidoida Ruotsin taholta koituva, vakavaksi ilmennyt uhka tuosta tappiosta vain lisääntyi.

Myös Ruotsinsalmen taistelun jälkeen hävinneen osapuolen päällikkö. Nassau-Siegenin prinssi palkittiin kunniamiekalla ja ilmaisi halunsa lähteä heti kostamaan kärsitty tappio. Yleispoliittisista syistä, kuten varmaan myös sotilaallisista, keisarinna Katariina ei kuitenkaan tätä sallinut.

Merisotien marttyyrit, kaleeriorjat ja soututalonpojat kuolivat penkeillään voimatta edes yrittää vastarintaa. Tuhansittain heitä onnistuttiin tappamaan jo ennen ohjusten ja droonien aikaa.