Sankareiden pöytäseurana

 

Lisää Bysantista

 

Ennen kuin mennään päivänkohtaisiin asioihin, suvaitkaa, että esitän pari yleistä luonnehdintaa Pselloksesta ja hänen kirjastaan ja samalla vaikutelmia koko siitä valtiosta ja aikakaudesta, jota siinä käsitellään.

Kyseessä ovat siis vain ja ainoastaan tämän kirjan pohjalta syntyvät vaikutelmat, ei sen enempää.

Toisen tuhatluvun ensi vuosikymmenillä elettiin Euroopassa yleisesti keskiajan pimeydessä. Muodikkaat keskiaikafriikit tietenkin heti ryntäävät torjumaan vähäpätöisen persoonani esittämää moista vähättelyä, joka kuulostaa lähes (kauhea sanoa) rasismilta.

Tarkoitan tällä edellä sanotulla joka tapauksessa nyt sitä, että Itä-Rooma ainakin erään korkean sihteerin ja neuvonantajan perspektiivistä katsoen näyttää sangen rationaaliselta valtiolta, joka muistuttaa sitä, minkä vielä muistamme länsimaistakin: ennen järjen hylkäämistä ja paheiden julistamista hyveiksi, elettiin meilläkin yleensä tolkullista ja normaalia elämää kavahtaen mielettömiä päämääriä, taikauskoa ja kohtuuttomuutta.

Pselloksen maailmassa eivät keskeisiä vaikuttajia olleet lukutaidottomat ja kunniakäsitteensä absurdiksi paisuttaneet feodaaliruhtinaat tai typerä sukuylpeys, ei uskonnollinen fanaattisuus eikä taikausko.

Psellos, joka ei jätä kynttiläänsä vakan alle itseäänkään luonnehtiessaan, oli ajan tieteet ja filosofian erinomaisesti hallitseva mies, jolle tuttuja olivat yhtä hyvin trigonometria kuin retoriikka, puhumatta klassisista auktoreista. Hän oli tutustunut jopa astrologiaan, mihin hän ei lainkaan uskonut, mutta piti tarpeellisena tuntea sellaisenkin taikauskon esittämiä käsityksiä ja niiden perusteita.

Keisarien kanssa Psellos oli hyvinkin läheinen ja jotkut ylistivät häntä ja hänen oppineisuuttaan maasta taivaaseen. Itse he tuskin koskaan olivat oppineita.

Hyvin merkille pantavaa on, että keisarit ja keisarinnat, joihin hän joutui yhä uudelleen tutustumaan, näyttäytyivät hänelle hyvin inhimillisinä persoonina, kukin omine erikoisuuksineen. Kuka oli humoristi ja ikuinen sutkauttelija, kuka taas totinen torvensoittaja. Mitään luutuneiden seremonioiden jäykkyyttä emme voi noissa suhteissa havaita ja monet keisarit antoivatkin palttua seremonioille, etenkin tietysti yksityiselämässään.

Myöskään sukutausta ei ollut tuon ajan Bysantissa välttämättä aina tärkeä asia jae eräiden keisarien aikaan näyttää tasa-arvoisuus kehittyneen hyvinkin pitkälle. Eivätpä olleet itse keisaritkaan purppurasyntyisiä eli keisarin lapsia.

Bysantin hovin loputtomat juonittelut ja keisarien vaarallinen asema erilaisten pyrkyrien vihan kohteina olivat totta tähänkin aikaan, kuten myös joidenkin hallitsijoiden oikullisuus ja epäluuloisuus. Toisaalta oli myös lempeitä hallitsijoita ja suorastaan hyväuskoisia, jotka antoivat anteeksi silloinkin, kun heidän olisi oikeastaan pitänyt tappaa.

Mitä tulee Bysantin ja tuon kaupungeista loistavimman suhteeseen ympäristöönsä, siinä näköjään pyrittiin harmoniaan eikä syyttä suotta haluttu vain laajentua laajentumisen vuoksi. Joskus älyttömät barbaarilaumat kyllä pakottivat sotimaan.

Kirjassa kuvataan myös Kiovan rusien hyökkäys, jonka mainitaan tehdyn kanooteilla, mikä tuntuu uskomattomalta siitä, joka on joskus merelläkin ollut. Joka tapauksessa hyökkäys torjuttiin, erityisesti kreikkalaisella tulella, joka oli Bysantin vanha ihmease.

Italialaisia ja ruseja kuului myös keisarin joukkoihin. Edelliset olivat kiihkeitä ja nopeasti syttyviä, jälkimmäiset taas vihassaan sitkeitä ja kestäviä. Keisarin varjagikaartikin mainitaan, mutta se ei tule esille erityisenä poliittisena tekijänä. Myöskään kilpa-ajojen "puolueet" eivät tuossa vaiheessa näköjään olleet kaupungin keskeinen asia.

Patriarkka oli merkittävä tekijä politiikassa ja keisarien oli syytä viljellä häneen hyviä suhteita. Niin sanotusta kesaropapismista eli keisarin asemasta kirkon päänä ei tässä kirjassa näy jälkiä.

Kuten sanottu, keisareita ja keisarinnoja oli monenlaisia. Kuten tekijän tyyliin kuuluu, hän välillä ylistää heitä maasta taivaaseen ja välillä taas tuomitsee ankarasti. Kaiketi he myös sen vuorotellen ansaitsivat. Joka tapauksessa asema lähellä niin oikullista keisaria kuin oli Konstantinos IX tuntui ajan mittaan hengenvaaralliselta ja Psellos erosi virastaan ryhtyäkseen munkiksi.

Munkkiudesta huolimatta hän palasi virkaansa seuraavan keisarin aikana. Tämä yrittikin parhaansa mukaan korjata sen, mitä edeltävät keisarit ja keisarinnat olivat saaneet aikaan, nimittäin valtion kassan tyhjenemisen.

Keisari Isaakios Komnenos oli suoraviivainen sotilas ja paljolta ylistettävä, mutta yritti kerralla liikaa. Valtion hallinto oli kuin pöhöttynyt hirviömäinen ruumis, jota olisi ensin ollut laihdutettava ja vasta sitten lääkittävä: se oli sisältä tulehtunut ja sairas, osin turvonnut, osin surkastunut, jossakin paikassa oli vesipöhöä ja jokin paikka oli hivutustaudin kalvamaa. Ja tämän hän yritti leikata yhdellä iskulla…

Keisari Basileios oli aikoinaan kerännyt valtion kassaan valtavat aarteet, mutta sen jälkeen lukuisat keisarit ja keisarinnat olivat tuhlanneet niitä kuin mielettömät. Jopa barbaarimaasta peräisin olevalle panttivangille, joka nostettiin rakastajattareksi, oli uhrattu valtavia summia.

Isaakios Komnenoksen olisi pitänyt odottaa oikeata hetkeä eikä heti ruveta raudalla polttamaan ja leikkaamaan, olisi pitänyt ensin totuttaa ja kesyttää, leperrellä rauhoittavasti, taltuttaa hevoset kuten Aleksanteri teki Bukefalokselle ja vasta sitten nousta vaunuihin ja löysätä ohjakset. Käsitettä juustohöylä, ei myöskään vielä käytetty.

Keisarinnat Zoe ja Theodora olivat kurjia hallitsijoita ja suuria tuhlareita, mutta myöhempi keisarinna Eudokia oli sangen pätevä paikallaan ja hallitsi itsevaltiaana niin kauan kuin hallitsi.

 Yleisempää oli, että keisarin ohella hänellä oli vähäisempänä kollegana toinen keisari tai keisarinna, jolla kyllä oli arvonimi caesar. Siitä asemasta oli hyvä pyrkiä itsevaltiaaksi.

Kirja päättyy esittelemään keisareista arvollisimpia ja loistavimpia, jotka arvattavasti saivat nuo luonnehdinnat myös luettavakseen. Mikael Doukaksen kirjoittaja asettaa peräti ”kaiken ihailun yläpuolelle ja varoittaa:  ”älköön kukaan epäilkö sanojani tai menettäkö uskoaan siihen, mitä aion kertoa sen vuoksi, että kirjoitan tämän keisarin eläessä, sillä olen kirjoittanut tämän kuvauksen tehdäkseni tiettäväksi kaikille, että on olemassa ihminen, jonka luonne ilmiselvän jumalallisen osan vuoksi ylittää ihmisen tavanomaisen luonnon…”.

No, tuota tuota. Pitäähän sitä miehen sanaan luottaa, mutta kaikki taitaa sentään olla suhteellista. Jo parisataa vuotta sitten sanottiin, ettei kukaan ole sankari kamaripalelijansa silmissä.

Suuri sankarinpalvonnan teoreetikko Thomas Carlyle selitti tuon asian johtuvan siitä, että tuolla palvelijalla oli asemansa mukainen sielu: ”a valet soul”. Sille, jolla itsellään oli sankarin aineksia sielussaan, oli mahdollista tunnistaa toinenkin sankari, kun hänet näki.

Sankari tai ei, ainakin Psellos on hyvin kiinnostava kirjoittaja.