Lisää
Bysantista
Ennen kuin mennään
päivänkohtaisiin asioihin, suvaitkaa, että esitän pari yleistä luonnehdintaa
Pselloksesta ja hänen kirjastaan ja samalla vaikutelmia koko siitä valtiosta ja
aikakaudesta, jota siinä käsitellään.
Kyseessä ovat
siis vain ja ainoastaan tämän kirjan pohjalta syntyvät vaikutelmat, ei sen enempää.
Toisen tuhatluvun
ensi vuosikymmenillä elettiin Euroopassa yleisesti keskiajan pimeydessä. Muodikkaat
keskiaikafriikit tietenkin heti ryntäävät torjumaan vähäpätöisen persoonani
esittämää moista vähättelyä, joka kuulostaa lähes (kauhea sanoa) rasismilta.
Tarkoitan tällä
edellä sanotulla joka tapauksessa nyt sitä, että Itä-Rooma ainakin erään korkean
sihteerin ja neuvonantajan perspektiivistä katsoen näyttää sangen
rationaaliselta valtiolta, joka muistuttaa sitä, minkä vielä muistamme länsimaistakin:
ennen järjen hylkäämistä ja paheiden julistamista hyveiksi, elettiin meilläkin
yleensä tolkullista ja normaalia elämää kavahtaen mielettömiä päämääriä,
taikauskoa ja kohtuuttomuutta.
Pselloksen
maailmassa eivät keskeisiä vaikuttajia olleet lukutaidottomat ja
kunniakäsitteensä absurdiksi paisuttaneet feodaaliruhtinaat tai typerä sukuylpeys,
ei uskonnollinen fanaattisuus eikä taikausko.
Psellos, joka ei
jätä kynttiläänsä vakan alle itseäänkään luonnehtiessaan, oli ajan tieteet ja
filosofian erinomaisesti hallitseva mies, jolle tuttuja olivat yhtä hyvin trigonometria
kuin retoriikka, puhumatta klassisista auktoreista. Hän oli tutustunut jopa
astrologiaan, mihin hän ei lainkaan uskonut, mutta piti tarpeellisena tuntea sellaisenkin
taikauskon esittämiä käsityksiä ja niiden perusteita.
Keisarien kanssa Psellos oli hyvinkin läheinen ja jotkut ylistivät häntä ja hänen oppineisuuttaan maasta taivaaseen. Itse he tuskin koskaan olivat oppineita.
Hyvin merkille
pantavaa on, että keisarit ja keisarinnat, joihin hän joutui yhä uudelleen tutustumaan,
näyttäytyivät hänelle hyvin inhimillisinä persoonina, kukin omine erikoisuuksineen.
Kuka oli humoristi ja ikuinen sutkauttelija, kuka taas totinen torvensoittaja. Mitään
luutuneiden seremonioiden jäykkyyttä emme voi noissa suhteissa havaita ja monet
keisarit antoivatkin palttua seremonioille, etenkin tietysti yksityiselämässään.
Myöskään
sukutausta ei ollut tuon ajan Bysantissa välttämättä aina tärkeä asia jae eräiden
keisarien aikaan näyttää tasa-arvoisuus kehittyneen hyvinkin pitkälle. Eivätpä
olleet itse keisaritkaan purppurasyntyisiä eli keisarin lapsia.
Bysantin hovin
loputtomat juonittelut ja keisarien vaarallinen asema erilaisten pyrkyrien
vihan kohteina olivat totta tähänkin aikaan, kuten myös joidenkin hallitsijoiden
oikullisuus ja epäluuloisuus. Toisaalta oli myös lempeitä hallitsijoita ja
suorastaan hyväuskoisia, jotka antoivat anteeksi silloinkin, kun heidän olisi
oikeastaan pitänyt tappaa.
Mitä tulee
Bysantin ja tuon kaupungeista loistavimman suhteeseen ympäristöönsä, siinä
näköjään pyrittiin harmoniaan eikä syyttä suotta haluttu vain laajentua laajentumisen
vuoksi. Joskus älyttömät barbaarilaumat kyllä pakottivat sotimaan.
Kirjassa kuvataan
myös Kiovan rusien hyökkäys, jonka mainitaan tehdyn kanooteilla, mikä tuntuu
uskomattomalta siitä, joka on joskus merelläkin ollut. Joka tapauksessa hyökkäys
torjuttiin, erityisesti kreikkalaisella tulella, joka oli Bysantin vanha ihmease.
Italialaisia ja ruseja kuului myös keisarin joukkoihin. Edelliset olivat kiihkeitä ja nopeasti syttyviä, jälkimmäiset taas vihassaan sitkeitä ja kestäviä. Keisarin varjagikaartikin mainitaan, mutta se ei tule esille erityisenä poliittisena tekijänä. Myöskään kilpa-ajojen "puolueet" eivät tuossa vaiheessa näköjään olleet kaupungin keskeinen asia.
Patriarkka oli
merkittävä tekijä politiikassa ja keisarien oli syytä viljellä häneen hyviä
suhteita. Niin sanotusta kesaropapismista eli keisarin asemasta kirkon
päänä ei tässä kirjassa näy jälkiä.
Kuten sanottu,
keisareita ja keisarinnoja oli monenlaisia. Kuten tekijän tyyliin kuuluu, hän
välillä ylistää heitä maasta taivaaseen ja välillä taas tuomitsee ankarasti.
Kaiketi he myös sen vuorotellen ansaitsivat. Joka tapauksessa asema lähellä
niin oikullista keisaria kuin oli Konstantinos IX tuntui ajan mittaan
hengenvaaralliselta ja Psellos erosi virastaan ryhtyäkseen munkiksi.
Munkkiudesta
huolimatta hän palasi virkaansa seuraavan keisarin aikana. Tämä yrittikin
parhaansa mukaan korjata sen, mitä edeltävät keisarit ja keisarinnat olivat
saaneet aikaan, nimittäin valtion kassan tyhjenemisen.
Keisari Isaakios
Komnenos oli suoraviivainen sotilas ja paljolta ylistettävä, mutta yritti kerralla
liikaa. Valtion hallinto oli kuin pöhöttynyt hirviömäinen ruumis, jota olisi
ensin ollut laihdutettava ja vasta sitten lääkittävä: se oli sisältä tulehtunut
ja sairas, osin turvonnut, osin surkastunut, jossakin paikassa oli vesipöhöä ja
jokin paikka oli hivutustaudin kalvamaa. Ja tämän hän yritti leikata yhdellä
iskulla…
Keisari Basileios
oli aikoinaan kerännyt valtion kassaan valtavat aarteet, mutta sen jälkeen lukuisat
keisarit ja keisarinnat olivat tuhlanneet niitä kuin mielettömät. Jopa
barbaarimaasta peräisin olevalle panttivangille, joka nostettiin
rakastajattareksi, oli uhrattu valtavia summia.
Isaakios Komnenoksen
olisi pitänyt odottaa oikeata hetkeä eikä heti ruveta raudalla polttamaan ja
leikkaamaan, olisi pitänyt ensin totuttaa ja kesyttää, leperrellä
rauhoittavasti, taltuttaa hevoset kuten Aleksanteri teki Bukefalokselle ja
vasta sitten nousta vaunuihin ja löysätä ohjakset. Käsitettä juustohöylä, ei myöskään
vielä käytetty.
Keisarinnat Zoe
ja Theodora olivat kurjia hallitsijoita ja suuria tuhlareita, mutta myöhempi
keisarinna Eudokia oli sangen pätevä paikallaan ja hallitsi itsevaltiaana niin
kauan kuin hallitsi.
Yleisempää oli, että keisarin ohella hänellä
oli vähäisempänä kollegana toinen keisari tai keisarinna, jolla kyllä oli
arvonimi caesar. Siitä asemasta oli hyvä pyrkiä itsevaltiaaksi.
Kirja päättyy
esittelemään keisareista arvollisimpia ja loistavimpia, jotka arvattavasti
saivat nuo luonnehdinnat myös luettavakseen. Mikael Doukaksen kirjoittaja
asettaa peräti ”kaiken ihailun yläpuolelle ja varoittaa: ”älköön kukaan epäilkö sanojani tai menettäkö
uskoaan siihen, mitä aion kertoa sen vuoksi, että kirjoitan tämän keisarin
eläessä, sillä olen kirjoittanut tämän kuvauksen tehdäkseni tiettäväksi
kaikille, että on olemassa ihminen, jonka luonne ilmiselvän jumalallisen osan
vuoksi ylittää ihmisen tavanomaisen luonnon…”.
No, tuota tuota.
Pitäähän sitä miehen sanaan luottaa, mutta kaikki taitaa sentään olla
suhteellista. Jo parisataa vuotta sitten sanottiin, ettei kukaan ole sankari
kamaripalelijansa silmissä.
Suuri
sankarinpalvonnan teoreetikko Thomas Carlyle selitti tuon asian johtuvan siitä,
että tuolla palvelijalla oli asemansa mukainen sielu: ”a valet soul”. Sille,
jolla itsellään oli sankarin aineksia sielussaan, oli mahdollista tunnistaa
toinenkin sankari, kun hänet näki.
Sankari tai ei,
ainakin Psellos on hyvin kiinnostava kirjoittaja.
"Pselloksen maailmassa eivät keskeisiä vaikuttajia olleet ...ei uskonnollinen fanaattisuus"
VastaaPoistaUskonnollisesta fanaattisuudesta en menisi valalle, olihan takana varhais-Bysantin kristologia-kiistat, myöhempi ikonoklasmi-kiistat sekä juuri tuohon aikaan filique-kiistana ilmennyt kapulanveto idän ja lännen kirkon opista ja kirkon johtajuudesta. Eikö ero ollut juuri 1054?
Tottahan tuo on. Mutta Pselloksen kirjassa on raikas henki. Hän oli filosofi ja ilmeisesti sai sellainen ollakin. Ainahan se ei ole sallittua. Onko nytkään missä tahansa?
PoistaKovin outoahan se on, ettei tuhatvuotisen molemminpuolisen kirkomkirouksen julistamista edes mainita. Erohan kyllä oli jo tosiasia paljon aikaisemmin.
PoistaUskonnollisesta fanaattisuudesta tulee yhtä lailla ellei enemmänkin mieleen uskonpuhdistuksen aika kuin keskiaika, jolloin katolinen kirkko oli opissaan vallan joustava niin kauan kuin toisinajattelijat eivät tosissaan uhanneet sen valtaa. Oltiin siis rationaalisia ja pragmaattisia.
Poista"Psellos on hyvin kiinnostava kirjoittaja."
VastaaPoistaEhdottomasti!
"Ennen kuin mennään päivänkohtaisiin asioihin..."
VastaaPoistaOnko ihan pakko, nämä vanhat ajat vaikuttavat etäisyytensä vuoksi mielenkiintoisemmalta ja suorastaan rauhoittavalta.
Nykyään kun isot pojat uhkailevat toinen alvariinsa ydinaseilla ja toinen liittolais ja muiden maiden alueen haltuunotolta asevoimia poissulkematta . Jos sanotaan, että se vain "vain" puhehetta, muistetaanpa erästä 1933-45 vaikuttanutta valtionjohtajaa, jolla oli hänelläkin ns levottomia puheita niinkuin itä-suomessa sanotaan...
Tarkoitin noita tuhat vuotta sitten aktuaalisia asioita.
PoistaNo hyvä, peläistyin kun tämä blogi on ollut jonkunlainen turvasatama ajan myrskyissä.
PoistaVarhaisen keskiajan pimeys vaiko ei? Tämä on hyvä kysymys. Oma käsitykseni on ollut, ettei länsi-Rooman sortumisen jälkeen tosiaan ollut Euroopassa paljoa hurrattavaa pitkään aikaan. Mutta niinpä sitä jatkuvasti törmää kirjoihin ja tutkimuksiin, joissa pyritään todistelemaan päinvastaista. Tosiasiallisesti taisi kuitenkin mennä pitkä tovi, ennen kuin päästiin lähellekään Rooman suuruutta...
VastaaPoistaEhkä Kaarle Suuri aloitti tuskaisan paluun kohti parempia aikoja, mutta kyllä vielä joskus 1300-luvulla touhu oli aika omituista, suoraan sanoen.
Keskiaikatutkijoiden korostus johtui vastavaikutuksesta renessanssin oppineiden hehkutuksesta renessanssin uudesta elpymisestä ja sen vastapainona keskiajan esittämisenä täydellisenä pimeytenä. Todellisuudessa keskiaika oli hyvin pitkä ajanjakso, johon mahtui monenmoista jaksoja, ehkäpä varhaiskeskiaikaa 500-700-luvuilla voidaan kuvata romahtamisen aikana, mutta sitten seurasi jo karolingirenesanssi ja sydänkeskiaikana Eurooppa oli jojo vakautunut kirkon ja feodaalijärjestelmän, joka mahdollisti maanomistukseen perustuvan sotalaitoksen ylläpitämisen, ympärille. Myöhäiskeskiaikana rahatalous ja sivistys alkoivat elpyä ja renesanssin saavutukset rakennettiin tuon perustan päälle.
PoistaSe on sinänsä totta, että rahatalouden, vakinaisen suuren armeijan ja imperiumin laajuuden osalta Rooman saavutukset voidaan hiukan liioiteltusti ajatella saavutetun vasta nykyisen EU:n aikana.
Luulen, että tervein asenne on hyväksyä kukin aikakausi sen omilla ehdoilla ja olla anakronismiin sortumatta liikaa arvottamatta niitä tämän hetken arvojen perusteella.
Yhtä lailla virheellistä on nähdä antiikin Rooma jotenkin modernina yhteiskuntana, jossa touhu ei olisi ollut aika omituista.
PoistaEikös vain? Ja silti voimme löytää sieltäkin ihmisen.
PoistaBysanttilaisuus, kristinusko ja Venäjä
VastaaPoistaKristinusko syntyi ensimmäisellä vuosisadalla juutalaisuuden lahkona. (Christianity in its Relation to Judaism. Jewish Encyclopedia.) Keskiajalla 1000-luvulla kristinusko jakaantui läntiseen katoliseen kirkkoon, jota johtaa paavi, ja itäiseen ortodoksiseen kirkkoon. Itä-Rooma toipui 700-luvulla aluemenetyksistään huolimatta, ja valtakunta kreikkalaistui. Valtakuntaa alettiin kutsua sen ulkopuolella Bysantiksi. (Arffman, Kaarlo: Kristinuskon historia. Helsinki: Edita, 2004, s. 81.) Jo 1000-luvulla Konstantinopolin kirkkoherrat pohtivat Venäjän alueen laajuutta ja rikkautta.
Konstantinopoli oli Itä-Rooman eli Bysantin valtakunnan pääkaupunki vuosina 330–1453. Kun turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin ortodoksinen papisto pakeni Venäjälle, Italiaan ja osa jäi paikalleen sopeutumaan valloittajiin. Konstantinopolin ortodoksiset muuttuivat Venäjän herroiksi sivistyksensä ansiosta. Venäjä eli silloin vielä mongoli-tataarien vallan kimpussa. Vain konstontinopolilaiset hallitsivat latinan kieltä ja siksi he hoitivat näin Venäjän ulkopolitiikkaa.
Konstontinopolilaiset valitsivat myös keisareita Venäjälle.
1400-luvun lopussa Iivana III Suuri irtautui ympäröivien kansojen vallasta ja loi pohjan nykyiselle Venäjälle. Vuonna 1533 nousi Venäjän valtaistuimelle hyvin väkivaltainen mies, joka tunnetaan nimellä Iivana Julma. ”https://fi.wikibooks.org/wiki/Wikijunior_Historia/Ven%C3%A4j%C3%A4n_historia)
Kaikki muu bysanttilaisuudesta, kristinuskosta ja Venäjästä on jo tiedossa.
"Muodikkaat keskiaikafriikit tietenkin heti ryntäävät torjumaan vähäpätöisen persoonani esittämää moista vähättelyä, joka kuulostaa lähes (kauhea sanoa) rasismilta."
VastaaPoistaNäistä suosittelen ainakin katsastamaan Kansalliskirjaston tutkijan Jaakko Tahkokallion teoksen "Pimeä aika", jossa hän lyhyesti ja ytimekkäästi käsittelee kymmentä sitkeästi elävää myyttiä keskiajasta. Kirjallisuusluettelon kautta voikin sitten halutessaan lähteä syventymään alan viime vuosikymmenien tutkimukseen syvemmin. Tai oikeastaanhan pimeän keskiajan myyttiä lähdettiin purkamaan tutkijoiden keskuudessa jo 1900-luvun alussa. Populaarikulttuurissa se elää kuitenkin yhä sitkeästi.
Tuhatvuotisesta keskiajasta löytyy jokaiselle jotakin
Poista