Vakoilun maailmasta

 

Mustan Pekan parempi puolisko

 

Martti Backman, Stalinin vakoojatar Suomessa. Tapaus Jartseva. Docendo 2025, 250 s.’

 

Kun Boris Rybkin, alias Jartsev, Neuvostoliiton lähetystön toinen sihteeri teki vuonna 1938 Suomessa tunnettuja sondeerauksiaan koskien mahdollista avunantosopimusta maiden välillä, ja joku ihmetteli, kenen äänellä hän oikein saattoi puhua, hän sanoi kankealla saksallaan” Ich bin nur ein Schwartzer Mann”.

Kyseessä oli epäilemättä yritys kertoa, että hän oli vain karkean työn tekijä, ”tšernorabotši”, kuten asia ilmaistaan venäjäksi. Merkillinen tapaus hän joka tapauksessa oli ja ilmeisesti toi kuin toikin itsensä Stalinin viestiä. Muistaakseni Keijo Korhonen nimitti häntä Mustaksi Pekaksi.

Jartsevin ehdottamalla avunantosopimuksella enempää kuin alueluovutuksilla/vaihdoilla ei ollut Suomessa tuolloin poliittisia läpimenon mahdollisuuksia.

Neuvostoliitto oli juuri julistanut siirtyneensä sosialistiseen järjestelmään ja toteutti siihen liittyen parhaillaan julkisesti ja salaisesti valtavia ”puhdistuksia” eli joukkomurhia. Sen kansallisuuspolitiikka oli kääntynyt voimakkaan venäläiskansalliseksi, mikä näkyi kansallisten vähemmistöjen tuhoamisena.

Suomen kannalta suomalaisuuden ja suomalaisten hävittämistä Itä-Karjalasta voitiin pitää Helsingin kannalta myönteisenäkin asiana, kuten Molotov myöhemmin Paasikivelle huomautti, mutta kansainvälisesti tuo sosialismin maa ei juuri hyvällä maineellaan loistanut.

Sotilassopimus tai takeet, joista Suomi oli kieltäytynyt myös Saksan kohdalla ja erityisesti alueluovutukset olisivat olleet niiden tekijöille poliittinen itsemurha. Sitä paitsi jälkimmäisiin olisi tarvittu viiden kuudesosan määräenemmistö.

Demokraattinen maa olisi voinut suostua Moskovan strategien ehdotuksiin vain pistooli ohimollaan. Uhkavaatimusta ei naapurin Uuden yhteiskunnan suuri Johtaja sentään voinut esittää. Sen sijaan hän perusti uuden Suomen (Suomen Demokraattinen Tasavalta) ja lahjoitti sille koko Itä-Karjalan.

Vastoin kohtuullisia odotuksia tuosta erikoisoperaatiosta syntyikin hirveä aseellinen konflikti, jonka nykyään tunnemme tavisodan nimellä.

Mutta se oli vasta Jartsev-tunnustelujen jälkeen.

Jartsev oli NKVD:n residentti Suomessa ja naimisissa hemaisevaksi mainitun Zojan kanssa, joka myös oli alan väkeä. Tukholmassa sodan aikana Boriksesta tuli peräti vaimonsa alainen, niin eteväksi tämä osoittautui alallaan, vaikka ei onnistunutkaan viettelemään Mannerheimia.

Joka tapauksessa sitten, kun Stalin katsoi tarpeelliseksi ja välttämättömäksi hävittää koko Suomen Demokraattisen Tasavallan ja peruuttaa sen historiasta, hän pani Jartsevin pariskunnan taas töihin.

He työskentelivät Neuvostoliiton Tukholman edustustossa, jossa valtaa piti periaatteessa Aleksandra Kollontai, vanha Suomen ystävä, jolla oli myös suomalaisia sukujuuria (Äidinisä oli Masalin Savonlinnasta).

Kontaktina Suomeen oli vanha vakoilija Hella Wuolijoki ja ihme tapahtui: Suomen suurieleisesti julistettu vallankumous ja sitä johtanut kansanhallitus ”känselöitiin” pois koko historiasta ja kansankomissaarien neuvosto tunnusti taas Suomen porvarillisen hallituksen olemassaolon ja solmi tämän kansa rauhan raskain ehdoin (Suomelle raskain).

Jartsevien huolenpito Suomesta jatkui jatkosodankin aikana ja rauha saatiin taas kerran välitettyä. Kirjoittaja katsoo, että ennen sitä oli suorastaan saatu järjestettyä yhteys Mannerheimiin Eero A. Wuoren kautta, joka kuului sekä päämajan että Jartsevien tuttaviin ja tämä loi pohjaa erillisrauhalle.

Olipa miten tahansa, Jartsevien pariskunta ja erityisesti Zoja kuuluivat vakoojien eliittiin, joilla oli sormensa pelissä myös Saksan Punaisen soittokunnan (Rote Kapelle) puuhissa. Ala oli kuitenkin vaarallinen sekä ulkomailla että erityisesti kotimaassa eikä kumpikaan välttynyt rangaistukselta saavutuksistaan huolimatta.

Vakoilu on äärimmäisen monimutkainen kenttä, josta tietomme ovat yleensä fragmentaariset. NKVD:n arkistosta oli hiljattain vielä mahdollista saada paljonkin tietoja, mutta virkailijat pitivät huolta siitä, että operatiiviset asiat jäivät mahdollisimman salaisiksi.

No, sehän kuului koko Neuvostoliiton ytimeen. Itse Lenin sanoi joskus, että kommunistisella puolueella säilyy aina myös konspiratiivisen toiminnan taso. Itse asiassa Neuvostoliitto oli aivan täynnä salaisuuksia alkaen karttojen väärentämisestä ja jatkuen huoltoasemien ja muiden potentiaalisesti sotilaallisten kohteiden kuvaamisen kieltämisestä.

Salaisuus, ihme ja auktoriteetti ovat korkeimman vallan välttämättömiä attribuutteja, kuten jo Dostojevski Suurinkvisiittorin monologisaan totesi.

NKVD ei ollut mikään poliisi sanan tavallisessa mielessä, vaan koko järjestelmän kova ydin. Asia selviää jo sen vanhasta nimestä: OGPU -Obštšeje Polititšeskoje Upravlenije eli yleinen poliittinen hallinto. Sellaista oli politiikka ennen ja taitaapa olla nykyäänkin.

Muuan Patrušev on puhunut uudesta aatelistosta. Voidaan puhua myös ritarikunnasta (Orden), joka on sopivasti lähellä sanaa Orda (vrt. Kultainen Orda)

Jartsevit edustivat siis tuota elintä ja kirjassa kuvataan, miten he pääsivät lähetystön normaalin hierarkian ulko- ja yläpuolelle. Heillä oli suora yhteys korkeimpaan tahoon, mitä lähettiläällä ei ollut.

Kuten tunnettua Kekkonen käytti systemaattisesti nimenomaan tuon elimen tarjoamaa yhteyttä, jota häveliäästi nimitettiin puoluelinjaksi, mitä se ei ollut. Puoluelinja merkitsi sen sijaan yhteyksiä NKP:n ja asemamaan sosialististen puolueiden (Suomessa möys SDP:n ja TPSL:n) kanssa.

Kekkosen kaltaiselle machiavellistille asia ei ollut mikään ongelma, päin vastoin. Hän, vanhana EK:n miehenä osasi noita pelejä pelata ja menestyi hyvin. Kuten raha ei haise, ei myöskään politiikan työkalu välttämättä likaa käyttäjäänsä.

Mutta olisiko jo Mannerheim käyttänyt tuota kanavaa, kuten Backman esittää? Eihän se toki mahdotonta ole. Vastapuolellakin oli hänen vanha rykmenttitoverinsa, joka tuhansien ja taas tuhansien tsaarin upseerien tavoin oli joutunut palvelemaan puna-armeijaa.

Ja Mannerheimhan oli se, joka heti sodan jälkeen ehdotti venäläisille avunantosopimusta. Ždanovinkin tämä rohkea aloite yllätti ja hän joutui toteamaan: ”se on tulevaisuuden musiikkia”.

Sitähän se sitten oli. Backman itse nimittää kirjaansa ”tietoromaaniksi”. Sen faktat ovat kunnossa eivätkä spekulaatiotkaan tunnu mahdottomilta. Kaiken kaikkiaan kirja valottaa ansiokkaasti erästä suuren yleisön varsin vähän tuntemaa lähihistoriamme aluetta.