perjantai 11. heinäkuuta 2025

Kun historiaa tehdään mahtikäskyllä

 

Sotahan siitä tuli

 

Aika joskus kymmenen- viisitoista vuotta sitten alkaa tuntua jo aika nostalgiselta. Vaikka kummallisia, totalitarismista muistuttavia ilmiöitä esiintyikin, tuntui ajatus ihan oikean sodan puhkeamisesta Euroopassa täysin fantastiselta. Kuka olisi tarpeeksi hullu yrittääkseen edistää asiaansa sellaisella keinolla? Sehän olisi pelkkää tyhmyyttä.

Vielä vuoden 2022 helmikuun jälkeen Moskovan kremlin isoherra kielsi sanomasta, että käydään sotaa. Kyseessä oli erikoisoperaatio, joka tosin käytti sotilaallisia keinoja, mutta ei tietenkään ollut mitään sotaa ja sitä paitsi edistyi koko ajan suunnitelmien mukaan, mitä vihamieliset piirit eivät olleet ymmärtävinään.

Kyseessä oli sitten neuvostokauden merkittävin yritys hallita todellisuuden hahmottamista käskemällä. Olisi kiinnostavaa tietää, miten moni käskynalaisista ihan oikeasti uskoi tähän tarinaan ja miten moni pystyi kehittämään orwellilaisen kaksoisajattelun, jossa kaksi kertaa kaksi ei ollutkaan neljä.

Totalitaarinen valtio syntyi ensimmäisen maailmansodan aikana ja lienee toteutunut parhaiten Saksassa. Komentotalous säännöstelyineen oli sen keskeinen osa, mutta myös henkinen puoli oli hyvin tärkeä. Nykyaikainen ”propagandavaltio” syntyi silloin ja toisessa maailmansodassa sillä oli käytettävissään jo tehokkaat koneistot myös demokraattisissa valtioissa.

Tuntuu siltä, että uudet teknologiat, some ja tekoäly ovat tuoneet propagandasodan yhä lähemmäs ihmisten rauhanaikaista arkipäivää. Sodan ja rauhan välinen ero, joka ennen oli varsin selvä, on hämärtynyt.

Valitettavasti asia ei koske vain diktatuureja ja sotaa käyviä maita, joissa tiettyjä käsityksiä ja uskomuksia ajetaan kansan päähän vakain tuumin totuudesta piittaamatta. Myös demokraattisessa ja pluralistisessa maailmassa propagandasota on yhä merkittävämpi osa todellisuutta.

Joskus lähes sata vuotta sitten tällainen valtiojohtoinen mielipiteiden ohjaus kuului demokratioissa vain sota-aikaan. Silloin luovuttiin tai ainakin joustettiin monista demokraattisen valtion instituutioista, paradoksaalisesti sen takia, että itse demokratia kestäisi paremmin. Puhuttiin ”demokratuurista”.

Kuten muuan Valtion tiedoituslaitoksen työntekijä pohdiskeli mietinnössään: diktatuurit kehuskelevat estottomasti erinomaisilla saavutuksillaan ja suurelle yleisölle voi jäädä kuva, että vain niissä todella tehdään jotakin kansan hyväksi. Myös demokratia tarvitsee propagandaa tuekseen ja se sitä vasta tarvitseekin maailmassa, jossa diktatuurit käyttävät kaikkia keinoja itseään mainostaessaan.

Niinpä meilläkin pyrittiin huolehtimaan yleisestä mielipiteestä sitä kartoittamalla ja hoitamalla erityisen asiamiesverkoston avulla (SAT-VIA). Sensuuria käytettiin, mutta sen merkitys oli toissijainen. Tärkeintä oli saada yleinen mielipide suunnatuksi konsensuksen avulla.

En tiedä, mitä mediapooli nykyään puuhailee, eikä tiedä moni muukaan, kun se tuntuu olevan kovin hiljaa toiminnastaan. Olisi kyllä tarpeellista ja kohtuullista, että se kertoisi enemmän itsestään.

Muistan hieman hätkähtäneeni 1990-luvulla, kun tutustuin Venäjän ”mediaturvallisuuden doktriiniin”. Siitä lähti varsin selkeä neuvostoinstituution haju ja se tuntui olevan ristiriidassa maan erittäin vahvasti demokraattisen perustuslain kanssa.

Muutos on tapahtunut pikkuhiljaa ja nyt meitä hämmästyttäisi, mikäli saisimme huomata merkkejä todellisesta sananvapaudesta Venäjällä. Vielä senkin aika taas tulee, mutta ei kannata vielä varata popcorneja sen näytelmän seuraamista varten.  

Informaatiosodan eturiveissäm asteli kulttuuriministeri Medinski, joka halusi radikaalisti arantaa Venäjän imagoa historiassa ja päätteli, että sen huonoon tilaan on syynä heikko” PR-työ (piar)”, eikä esimerkiksi maan politiikka naapureihinsa nähden (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=medinski ).

Putin puolestaan ryhtyi vuonna 2020 komentamaan Venäjän historiaa omaksumalla myös arkistolaitoksen ylimmän johtajan roolin ja luvaten ”tukkia saastaisen turvan” Venäjän parjaajilta (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=saastaisen+turvan ).

Vielä vuonna 2013 sinänsä pahaenteiset oireet siis olivat vasta oireita. Puhuminen sodasta oli vielä pelkkää huulenheittoa, joka kelpasi lähinnä vitseihin.

Tällä tavalla tuli kirjoitettua:

 

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Jos ei nyt sotaa sentään...

 

Informaatiosota –vaara historialle?

 

 

Venäjän kulttuuriministeri Medinski tunnetaan lukuisista kirjoistaan, joissa puhdistetaan Venäjän mainetta kautta historian. ”Russofobia” on hänen näkemyksensä mukaan halki vuosisatojen sokaissut läntiset tarkkailijat parjaamaan Venäjää, joka tosiasiassa on ansainnut kiitosta ja myös toiminut puhtaasti ja pyyteettömästi, kuten ministeri aina osoittaa.

Medinskin kirjoissa on omat puolensa. Olen lukenut niistä useita ja kirjoittajan argumentit ovat joskus varsin painavia. Hauskojakin kirjat ovat. Mutta yleisesti ottaen niissä ei mitään erityistä uutta ole.

Uudempaa sen sijaan on, että Venäjällä on nyt korkeallakin tasolla haluttu entistä pontevammin ohjailla Venäjä-kuvan kehittymistä myönteisempään suuntaan, esimerkiksi oppikirjoissa. Tämäkin on varsin luonnollinen pyrkimys, ainakin mikäli ”sielua ei väännetä” kovin pahasti silloin, kun itse esitettävät tosiasiat ovat kielteisiä.

”Venäjän etujen vastaista historian vääristelyä” vastustava komissio lopetti toimintansa jokin aika sitten. Sen puheenjohtaja, KGB-akatemian kasvatti Sergei Naryshkin johtaa nyt uutta Venäjän historiallista seuraa, joka näyttää sangen laajasti huolehtivan historiantutkimuksen organisoinnista maassa. Suomen historiallisen seuran kanssa sillä näyttää olevan vähän yhtäläisyyksiä.

Joka tapauksessa Naryshkin kävi pari viikkoa sitten Suomessakin allekirjoittamassa sopimuksen Kansallisarkiston kanssa yhteistyöstä. Paikalla oli myös FSB:n arkistopäällikkö, kenraaliluutnantti Hristoforov, joka on aiemminkin toimittanut suomalaisten tutkijoiden käyttöön sangen kiinnostavia dokumentteja. Hänet tunnetaan kelpo miehenä.

Voimmekin vain ilolla tervehtiä kaikkia niitä toimia, jotka lisäävät tutkijoiden käytössä olevan informaation määrää. Samaisena viikonvaihteena Helsingissä aloitti myös toimintansa presidentin hallinnon alainen tutkimuslaitos RISI, jonka johtaja, tiedustelukenraali Reshetnikov avasi siellä historiaseminaarin.

Kun tähän lisätään, että melkoisesti uusia kirjoja Suomen historiasta on ilmestynyt naapurimaassa, voimme pitää kehitystä ainakin periaatteessa ilahduttavana. Suomihan on kauan ollut melko vähäisen huomion kohteena Venäjän historiapolitiikassa. Kehityksen myönteisyys riippuu tosin siitä, millaisin tavoittein ja millaisella otteella työtä tehdään.

Läntisessä maailmassa on sangen yleisesti vallalla liberalismin perusajatuksiin kuuluva periaate, jonka mukaan vapaa tieteellinen keskustelu on se, joka vain ja ainoastaan takaa myös tieteen todellisen kehityksen ja edistyksen. Käytännössä pyrkimys totuuteen joutuu usein taistelemaan tiensä läpi ennakkoluulojen, sensuurimentaliteetin ja muodikkaiden humpuukimestarien vaikutusvallan.

Joka tapauksessa historian säätelyä ylhäältä käsin on liberaalissa lännessä pidetty periaatteessa sallimattomana. Käytännön tiedepolitiikka, kustantajien preferenssit ja monet muut seikat toki näyttelevät omaa rooliaan, mutta silti. Tärkeä on lähtökohtainen pyrkimys totuuteen. Vaikka totuus on aikansa lapsi –veritas, filia temporis- kuten sanotaan, ei se tarkoita, että historia saisi olla huora, joka alistuu eniten tarjoavalle. Ei sitä ainakaan saa hyväksyä, saati kiitellä.

Tiettyä huolestumista saattaa herättää se, että Venäjällä näyttää yhä avoimemmin voittavan alaa se näkemys, ettei objektiivisuuteen edes kannata pyrkiä, koska se lopullisena päämääränä jää saavuttamattomaksi. Tällaista käsitystä tukevat kulttuuriministeri Medinskin lausunnot, eivätkä vain ne. Neuvostoaikanahan tällainen oletus oli ilman muuta lähtökohtana. Sen jälkeen on ollut toisin.

Olisi todella ikävää, mikäli historiasta jälleen tulisi informaatiosodan kenttä. Jonkinasteista informaatiosotaa Venäjän ja lännen välillä on joka tapauksessa viime aikoina viritelty, myös lännen puolelta, sikäli kuin voi havaita.

Professori Igor N. Panarin on muuan informaatiosodan venäläisistä eksperteistä. Hän kannattaa ”kolmen D:n” ideologiaa: duhovnost, derzhavnost, dostojnstvo eli henkisyys, suurvaltaisuus ja arvokkuus.  Näihin katsotaan myös liittyvän toisen kolmikon dialog, druzhba, dobro eli dialogi, ystävyys ja hyvä (rikkaus). Ulkopolitiikassa Panarin on kannattanut suurta euraasialaista unionia omalla valuutalla. Hän on myös ennustellut Yhdysvaltojen hajoamista ja sisällissotaa Amerikassa (2009).

Panarinin laajasta tuotannosta mainittakoon vuonna 2004 ilmestynyt ”Informaatiosota ja diplomatia”. Luultavasti kirja heijastelee ainakin alan korkeinta opetusta Venäjällä, sillä KGB:ssä uransa aloittanut Panarin on kauan ollut opettajana mm. diplomaattiakatemiassa.

Kirjassaan Panarin ylistää Stalinia 1900-luvun suurimmaksi geopoliitikoksi, joka käytännössä toteutti vanhaa ”Moskova – kolmas Rooma”-ideaa. Hänen mielestään myös Machiavellilla oli hyvin suuret ansiot diplomatian ja informaatiosodan periaatteiden kehittämisessä. Juuri häneltä on peräisin ”ristiriitainen, mutta ikuinen periaate ’tarkoitus pyhittää keinot’”. Macchiavelli myös ymmärsi, miten likaiset tehtävät voitiin hoitaa itse tahriintumatta: tee kaikki kerralla, pistä toinen teloittamaan ja teloita sitten hänet… Stalin, kuten omalla vaatimattomalla tavallaan Kekkonen, oli Machiavellin hyvä oppilas.

Mitä geopolitiikkaan tulee, Panarinin mielestä Venäjän kutsumuksena on hallita Euraasian geopoliittista ydinaluetta. Sitä varten tarvitaan sekä uusi poliittinen doktriini että kyky ottaa se vastaan. Venäjän ”passionaarisen eliitin”, joka ymmärtää uuden doktriinin, tulee tehdä siitä ”venäläisen superetnoksen käyttäytymisen stereotyyppi”. Sana ”passionaarinen” viittaa tässä tunnettuun euraasialaisuuden teoreetikkoon, Lev Gumiljoviin, joka katsoi, että nimenomaan Venäjällä nuorena kansakuntana on merkittävästi kykyä itsensä uhraavaan, ”passionaariseen” käyttäytymiseen.

Venäjä, kuten muutkin maat, on aina eliitin hallitsema, tekijä toteaa. Tosin eliittejä voidaan vaihtaa.

Venäjän imagon suhteen Panarin tukeutuu professori K.A. Hatshaturoviin, joka jo vuonna 2000 päivitteli sitä, että lännen think tankit olivat korvanneet vanhan ”primitiivisen neuvostovastaisuuden” ”alhaisella russofobialla”. Russofobia toimii edeltäjäänsä, ”antisovjetismia” syvemmällä tasolla, koska se Hatshaturovin mukaan leimaa venäläiset biologisen determinismin pohjalta taipuvaisiksi tuhoamiseen, väkivaltaisuuteen ja masokismiin. Venäjä esitetään rikollisena valtiona, Tshetshenian sota, bandiittien mellastus ja korruptio ovat Venäjän kuvassa vallitsevana. Hatshaturovin mukaan ne kyllä ovat todellisia, mutta vain osa todellisuudesta. Ehkä tässä voi ohimennen kommentoida, että etenkin vuonna 2000 ne kyllä olivat erittäin merkittävä osa.

Panarin uskoo, että ellei Venäjä kontrolloi omia tiedotusvälineitään, sen tekevät muut valtiot. Tiedotuksen ohjauksessa tarvitaan sekä sensuuria, että aktiivisia keinoja. Metodit ovat yleisesti tiedossa. Niitä ovat muun muassa anonyymi auktoriteetti (”tutkijoiden monivuotisen työn tuloksena…”), arkipäiväinen kertominen (joka esimerkiksi tarvittaessa banalisoi kauheudet), varkaiden aina suosima ”ottakaa varas kiinni!” –metodi, ”jaarittelu”, ”haloefekti”, ”ensimmäisyyden efekti”, ”paikallaolon efekti”, ja niin edelleen. Informaatiota tarjottaessa voidaan käyttää monia tehokeinoja, ”silminnäkijöistä” toistoon.

Banaaliudestaan huolimatta juuri jatkuva toistaminen on ilmeisesti yhä propagandan keinoista tehokkain. Sanoman perille ajamisessa voidaan myös käyttää puolitotuutta, kontrastia, psykologista sokkia, mielipidemittauksia, assosiaatioiden luomista ja niin edelleen. Yleisölle voidaan tarjota ”myrkyllistä sandwichia”: se tarkoittaa, että ei valehdella, mutta sivuutetaan ”tarpeettomat” faktat. Käytettävissä on myös metodi nimeltä ”sokeroitu sandwich”, jossa negatiivinen pihvi piilotetaan positiivisen aloituksen ja lopetuksen väliin.

”Informaatiobalanssi”, jossa Venäjällä olisi kyky vaikuttaa Yhdysvaltain, Euroopan ja Aasian väestöön oli Panarinin mukaan tärkeä tavoite. Muiden suurvaltojen tapaan oli julkaistava vuosittaista raporttia ihmisoikeuksista ja kiinnitettävä siinä huomiota mm. Baltian maiden venäläisväestön kielellisten oikeuksien loukkauksiin.

Panarinin mielestä Venäjällä ei voi olla liittolaisia, mutta kyllä sen sijaan vihollisia. Tämän määräävät jo maan mittasuhteet.

Uuden poliittisen eliitin luominen oli kirjan ilmestyessä tekijän mukaan vielä kesken. Sen tehtävänä olisi muun muassa luoda uusi myönteinen imago Venäjälle. Eliitin luomisessa keskeinen rooli kuului tekijän mukaan maan presidentille.

Panarinin kirja ei tarjoa suuria yllätyksiä. Jos todellista ”informaatiosotaa” käydään, käytetään siinä kaikkia keinoja, kuten sodassa yleensäkin. Venäjällä ajatus ei juuri tuoreudellaan hätkäytä. Neuvostoaikana koko systeemi kävi totaalista ja armotonta informaatiosotaa läntistä maailmaa vastaan. ”Totuudella” ei tässä leikissä ollut mitään itseisarvoa, ellei se sattunut palvelemaan neuvostojen maan asiaa. Tämän tiesi jokainen ja vain todella tyhmät ottivat tämän propagandan täydestä. Yleensä he asuivat ulkomailla.

Mutta nyt olisi tärkeää tietää, käykö Venäjä sitten informaatiosotaa ja jos käy, niin ketä vastaan ja miksi?

Shakkipelissä kuningatar voi potentiaalisesti uhata laajaakin aluetta. Sen todelliset aikeet kannattaa pitää salassa. Moukalla sen sijaan on käytettävissään vain hyvin rajoitettu ulottuvuus. Siinä on salaperäisyyttä yhtä vähän kuin kahlekoirassa, joka haukkuu ja rähisee ketjunsa päässä.

Jos kysymme kenraaleilta, miksi Venäjä on yhtäkkiä alkanut huomattavasti panostaa sellaisten historiallisten teemojen esille nostamiseen, jotka ilmeisesti katsotaan Suomen kannalta epämiellyttäviksi, niin tuskinpa sieltä mitään avomielistä vastausta kannattaa odottaa.

Jos sen sijaan katsomme, mitä moukka tekee, on vastaus sitäkin selvempi. Muuankin Helsingin yliopiston dosentti ilmoitti hiljattain russophobia.net –sivuston haastattelussa, että kolmas maailmansota on jo alkanut psykologisen informaatiosodan muodossa. Hänen mukaansa NATO ja USA tosin olivat jo hävinneet tämän sodan ja voittajaksi oli jäänyt ”euraasialainen poliittinen alue”.

Samainen dosentti on myös vuodesta toiseen esiintynyt suomalaisen toista maailmansotaa koskevan historiankirjoituksen ”asiantuntijana” Pietarissa. Siellä hän vuosi sitten leimasi suomalaisen historiankirjoituksen ”psykologiseksi ja informaatiosodaksi omaa kansaa vastaan”, minkä johdosta ”koko Suomen kansa käytännöllisesti katsoen elää koko ajan sotapsykoosin vallassa”.[1] Tänä keväänä pidetyssä ”tieteellisessä konferenssissa” dosentti keskittyi kuvailemaan erään suomalaisen historiantutkijan erään sukulaisen suhdetta erään natsijohtajan entiseen puolisoon kauan toisen maailmansodan jälkeen…

(http://www.youtube.com/watch?v=BYIYmikYmQk

Sitaatit riittävät kuvaamaan loputkin sisällöstä. Kyse ei ole enää siitä, että tulos on heikko, kun suutari pannaan piirakoita leipomaan. Kyseessä on houremaisten, tieteenvastaisten väitteiden vuodesta toiseen jatkuva jankuttaminen, jonka viitekehyksenä on ajatus informaatiosodasta. Tämä ei tietenkään tapahdu sattumalta.

 Lieneekö ajatus informaatiosodasta sitten olemassa vain tämän dosentin aivoissa? Ilmeisesti ei. Samaisen dosentin taistelutoveri, muuan uskontokuntaa vaihtanut pastori ilmoitti takavuosina jopa ohjaajansa nimen: professori Manoilo.

Sikäli kuin asia liittyy historiaan, on kaikkia siihen liittyviä teemoja on voitava tutkia ennakkoluulottomasti. Vastaukset kysymyksiin tulee hyväksyä sellaisina, kuin ne parhaiden käytettävissä olevien tietojen mukaan ovat.  

Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa on vielä monia ”valkoisia aukkoja”. Muun muassa vuosina 1937-1938 Neuvostoliitossa tapahtunut suomalaisten kansanmurha odottaa yhä tutkijaansa. Uhreja tässä ”kansallisessa operaatiossa” oli varmuudella yli 8000, mahdollisesti paljon enemmän.

Olisi todella suuri vahinko, mikäli tällaisista teemoista tulisi ”informaatiosodan” välineitä. Sellainen olisi omiaan myrkyttämään maidemme välisiä suhteita ja nostamaan taas pinnalle sen vanhan russofobian, joka on jo lähes kokonaan kadonnut. Tätä me suomalaiset kaikkein viimeiseksi haluamme. Myös venäläisille siitä voi koitua vain pelkkää vahinkoa, mikä suuren maan edustajien näyttää joskus olevan vaikea käsittää.

Ikävieä merkkejä on havaittavissa. On helppo todeta, että internetissä on venäläisellä puolella viime aikoina yhä enemmän levinnyt jonkinlainen merkillinen, arkaainen ja anakronistinen suomalaisviha, jota hatarat historiatiedot ja niihin liittyvät erilaisten ”dosenttien” purkaukset ruokkivat.

Suomalais-venäläinen historiantutkijoiden yhteistyö ansaitsee parempaa.




[1] Санкт-Петербург и страны Северной Европы. Материалы Четырнадцатой ежегодной международной научной конференции. Санкт-Петербург 2013,  295.

 

11 kommenttia:

  1. "Aika joskus kymmenen- viisitoista vuotta sitten alkaa tuntua jo aika nostalgiselta. Vaikka kummallisia, totalitarismista muistuttavia ilmiöitä esiintyikin, tuntui ajatus ihan oikean sodan puhkeamisesta Euroopassa täysin fantastiselta. "

    Ehdottomasti! Puhumattakaan 1970-luvusta, jolloin sodista tietävät valtionjohtajat karttoivat suursotaa kuin ruttoa, Breznev kun oli sodan käynyt mies, kuten Kekkonenkin.

    VastaaPoista
  2. Se "saastainen turpa" on niillä, jotka - itsesuojeluvaiston puutteessa - ajattelevat ääneen ja orwelilaisuuden motivaattorina lienee enemmänkin pelko kuin tyhmyys.
    Kuitenkin, putinismilla on huomattava kannattajajoukkonsa, myös Suomessa.
    Ihmisyyden näkökulmasta: tarkoitan, Homo Sapiens, viisas ihminen, on melko rajallinen. Outoa on että kansan oloja kurjistava diktaattori nähdään vapahtajana??
    Diktaattori putin ei ole kohentanut kansakuntansa hyvinvointia, mutta kannattajakunta on suuri. hitler tuhosi Euroopan talouden ja tieteen johtovaltion. Silti heilhitleriä huudettiin ainakin 8.5.1945 asti.
    stalin, joka oli murhaaja sekä täyspaskiainen, oli valtakunnan varajeesus: Ukrainan aroilla, sadat tuhannet siperialaisen juoksivat saksalaisten konekiväärien tuleen, huutaen uraa stalino.
    Vasta kuolettavan sairauskohtauken kourissa, lattialla peppuroiva stalin sai sen verran inhimillistä huomiota, että Molotov ja kumppanit kurkkivat oven raosta tilanteen kehittymistä - tekemättä kuitenkaan mitään.
    Tuo asioiden nimittäminen on politiikkaa. Venäläiset ovat kunnostautuneet natseja paremmin siviilien murhaamisessa. Esimerkiksi sodan lopussa, Wilhelm Gustloff:in kohtalo. Sukellusvene S-13 sai komennon, että risteilyalus on torpedoitava, vaikka stalin tiesi sen vievän siviilejä pois sodan jaloista. Sota oli jo ratkaistu, mutta kyseessä oli "välttämätön toimenpide". Liki 10000 siviiliä, lähinnä naisia ja lapsia kuoli.
    Suomen "välirauha" ja Kalevan alas ampuminen. Uhriluku ei ollut edelliseen verrattava, mutta se oli "välttämätön toimenpide", näin "rauhan aikana".
    Vaikkakin Neuvostoliiton maataistelukoneet, Iljušin Il-2 Šturmovikit, kunnostautuivat myös sotilastehtävissä. Ne eritoten ampuivat pakenevia siviilejä. Lienee myös ollut "välttämättömiä toimenpiteitä".
    Kuvaavaa on, että sodanjälkeinen ilmapiiri ei tukenut näiden asioiden esiintuomista.
    Onhan Katynynin joukkomurhan käsittelykin kesken: Neuvostoliitto ei sitä koskaan tunnustanut. Sittemmin, "Venäjällä jutun tutkinnasta luovuttiin 2004, koska sen katsottiin olevan vanhentunut"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. S-13 kapteeni Aleksandr Marinesko "kunnostautui" tasan kymmenen päivää Vilhelm Gustlofin torpedoinnin jälkeen upottamalla General von Staubenin, jossa oli 3500 pakolaista. Vain n. 300 pelastui.

      Poista
    2. Oletko nyt satavarma, että venäläiset onnistuivat natseja paremmin siviilien murhaamisessa? En tiedä, miten asiaa laadulliesti mitataan, mutta määrällisesti saksalaiset vetivät kyllä selvästi pidemmän korren. Ja tämä ei tietenkään mitenkään vähennä venäläisten taikka kenenkään muunkaan tekemiä vastaavia siviilien murhaamisia.

      Nykyisissäkin sodissa venäläiset ovat siviilien tappamisessa hävinneet israelilaisille vaikka lähtivät melkein kahden vuoden etumatkalta…

      Poista
  3. "Medinskin kirjoissa on omat puolensa. .. Mutta yleisesti ottaen niissä ei mitään erityistä uutta ole."

    Pahahan se on jonkin Medinskin panna Puskinia paremmaksi...

    VastaaPoista
  4. "internetissä on venäläisellä puolella viime aikoina yhä enemmän levinnyt jonkinlainen merkillinen, arkaainen ja anakronistinen suomalaisviha"

    Todella mielenkiintoista, mistä tuollainen asenne on noin varhain kuin Suomella ja Venäjältä piti olla hyvät suhteet eikä Suomen Natojäsenyydestä ollut - ennen Krimin operaatiota - vielä tietoakaan kummunnut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. 90-luvun alussa eräs toimittaja, muistaakseni saksalainen kyseli Pietarin kaupungin johdolta syytä todella lukuisiin ja vakaviin liikenneonnettomuuksiin Pietarissa ja Venäjällä yleensä, niin vastaus tipahti kuin apteekin hyllyltä, eli suomalaiset...Näyttää siltä, että olemme aina syyllisiä kaikkeen Venäjällä!

      Poista
  5. Terhomatti Hämeenkorpi11. heinäkuuta 2025 klo 9.48



    Kirjoitin eräälle ystävälleni seitsemän vuotta sitten:
    Suhteeni Venäjään on ambivalentti. Maa on aina kiehtonut minua suuruudessaan.Sitä se on totisesti monessa mielessä: Maantieteellinen laajuus, kansan mittaamattomat kärsimykset, erilaisten (eriväristen) hallitsijain ja hallintojärjestelmien yleensä hirvittävyys, jatkuvan laajentumisen aiheuttama pelko, suurten älyn jättiläisten vertaamattomat saavutukset, kristinuskon puolustajien lujuus mitä hirveimpinä aikoina. Luetteloa voisin jatkaa lähes loputtomiin, mutta esimerkinomaisesti vain nämä.

    Monissakymmenissä maissa käytyäni vuosikymmenten mittaan olen päätynyt siihen, että tavallinen ihminen on tavallinen ihminen kaikkialla, yhteiskunnan yläkerrosten laadusta riippumatta. Tavallisen ihmisen kanssa pääsee kosketuksiin ja jos on itse halukas, niin löytyy aina mahdollisuus perehtyä ruohonjuuritrasolla elämään joka maassa. Ei kuitenkaan arabi- eikä nekrumaissa. Edellinen on murhauskonnon läpitunkema ja sukurutsauksen saastuttama ja jälkimmäinen taas aivan liian alkeellisena poikkeava meistä.

    Mutta muualla, idässä tai lännessä tai lähi-etelässä on näin ollut- tähän asti. Nyt kun holtiton väestönvaihto
    on tapahtumassa, tilanne varmasti muuttuu, niin että jäljelle jäävät potentiaalisina kohteina vain Visegrad- , Baltian maat ja Venäjä. Kuten muistanet, minulla on sukulaisia Ruotsissa, Saksassa ja Englannissa. En ole enää vuosiin aikonutkaan käydä heitä tervehtimässä. Sensijaan Virossa olen käynyt ystäviä katsomassa ja lomailemassa vuoden mittaan parikin kertaa. Seuraavan matkan teen Unkariin heinäkuun lopulla! Sitä seuraavan Venäjän Karjalaan Sortavalasta Petroskoihin ensi syksynä. Etukäteen jo iloitsen näistä kohteista.

    Ainoa asia, mikä Venäjällä minua töykkää, on sen hallitsija, nykyään siis Putin. Ymmärrrän kyllä, että Venäjää ei ole helppo hallita eikä kaikenmaailman demokraattisten hölpötysten läpiviemistä kannata ajatellakaan yhteiskunnassa, jota aina on hallittu joko ruoskalla tai piikkinuijalla ja rangaistu orjuudella eri muodoissaan.
    Mutta miksi ihmeessä Putin(kaan) ei ymmärrä Venäjän parhaaksi periaatetta: "Hanki ystävät läheltä ja viholliset kaukaa"!!! Ei, vaan hän hankkii vihamiehiä läheltä ja kaukaa! Ystäviä on vain joku Nicaragua,
    "Syyria" yms tuskin valtioiksi luokiteltavat. Miten viisas johtaja voi olla niin tyhmä!

    Putinin ei tarvitsisi paljonkaan tehdä saadakseen pysyvät ystävät läheltä: Kommunismin rikollisen aateperinnön julistaminen rikolliseksi ja ryhtyminen sen jälkeen avomielisiin keskusteluihin naapuriensa kanssa: Ukrainan kanssa saavutettaisiin varmasti molempien kansojen taputtaessa sopu: Itä-Ukrainalle
    laaja autonomia alueillaan, Krimin ostaminen Venäjälle (maksuna esim kaasua Ukrainalle 50 vuodeksi), vertailun vuoksi kuvana Alaska 150 vuoden takaa. Sotatoimien lopettaminen tietysti ensi toimena. Kaukasiassa samanlainen lähentyminen niin Georgian kuin Armenian/Azerbaidszanin kanssa. Ja Itä-Euroopan kanssa (etupäässä Visegrad), niin johan Putin ja Venäjä voisivat nukkua yönsä rauhassa!

    Nämähän ovat vain ajatuksiani, mutta miten mielelläni näkisinkään Venäjän vakaana, autoritäärisesti hallittuna maana, joka on sitoutunut kristillisiin arvoihin ja jonka voima on lujuudessa sekasortoon vaipuvia länsimaita kohtaan ja joka antaa tarvittaessa turvapaikan ihmisille, jotka sitä oikeasti tarvitsevat.
    Tuo turvapaikka-aika tulee, ja tulkoon tuollaisen Venäjän aikakin.

    VastaaPoista
  6. Tuolla ylhäällä ketjussa muisteltiin fiksusti kylmän sodan aikaista suursodan kammoa. Terveellistä se oli meille kaikille. Jäätiin henkiin kylmästä sodasta, ja Suomi jopa vaurastui.

    Mielestäni moinen maltti ja itsesuojelu on kadonnut kollektiivisesta tajunnasta.
    Sotaa pidetään jo liian monessa suunnassa ainoana ulospääsynä Ukrainan sodasta.
    Kun lukee "maanpuolustushenkisiä" kommentteja joillakin foorumeille ollaan siellä laajoin joukoin valmiita lännen ja Venäjän väliseen kunnon eskalaatioon.
    Voin olla väärässä että henki Puolassa ja Virossa on sama?
    Onneksi oma valtionjohtomme ei ole tähän vielä mennyt.

    Putinille EI pidä antaa periksi mutta sen lopputuloksena ei saa myöskään olla sota joka leviää muualle Eurooppaan tai meidän maahamme. Tämän pitäisi olla selvä jokaiselle.
    On hyvä että olemme Natossa mutta samalla olemme ensimmäinen etulinjan maa (Pietarin sijainti) tulilinjalla jos suursota puhkeaa.

    Kaiken syyllinen on Putinin hallinto ja sen rikolliset toimet, siitä ei ole epäselvyyttä, mutta meidän pitää silti jäädä siitä huolimatta henkiin.

    kr

    VastaaPoista
  7. Eikä edellä sanottuun ole mitään lisättävää. - Harambee! Olkamme kaikki yksimielisiä! kuuluu sanotun jo Bandungin konferenssissa 1955, muistan lukeneeni lukiolaisena jostain kirjasta. Siinä pysykäämme.

    VastaaPoista
  8. "Mitä mediapooli puuhailee?" Harva taitaa edes kuulleen mediapoolista saati tietäisi sen toiminnasta, mutta suomalaista mediaa seuratessa jäljet kyllä näkyvät.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.