Informaatiosota
–vaara historialle?
Venäjän kulttuuriministeri Medinski tunnetaan
lukuisista kirjoistaan, joissa puhdistetaan Venäjän mainetta kautta historian. ”Russofobia”
on hänen näkemyksensä mukaan halki
vuosisatojen sokaissut läntiset tarkkailijat parjaamaan Venäjää, joka
tosiasiassa on ansainnut kiitosta ja myös toiminut puhtaasti ja pyyteettömästi,
kuten ministeri aina osoittaa.
Medinskin kirjoissa on omat puolensa. Olen lukenut
niistä useita ja kirjoittajan argumentit ovat joskus varsin painavia. Hauskojakin
kirjat ovat. Mutta yleisesti ottaen niissä ei mitään erityistä uutta ole.
Uudempaa sen sijaan on, että Venäjällä on nyt korkeallakin
tasolla haluttu entistä pontevammin ohjailla Venäjä-kuvan kehittymistä
myönteisempään suuntaan, esimerkiksi oppikirjoissa. Tämäkin on varsin
luonnollinen pyrkimys, ainakin mikäli ”sielua ei väännetä” kovin pahasti
silloin, kun itse esitettävät tosiasiat ovat kielteisiä.
”Venäjän etujen vastaista historian vääristelyä”
vastustava komissio lopetti toimintansa jokin aika sitten. Sen puheenjohtaja,
KGB-akatemian kasvatti Sergei Naryshkin johtaa nyt uutta Venäjän historiallista
seuraa, joka näyttää sangen laajasti huolehtivan historiantutkimuksen
organisoinnista maassa. Suomen historiallisen seuran kanssa sillä näyttää
olevan vähän yhtäläisyyksiä.
Joka tapauksessa Naryshkin kävi pari viikkoa
sitten Suomessakin allekirjoittamassa sopimuksen Kansallisarkiston kanssa
yhteistyöstä. Paikalla oli myös FSB:n arkistopäällikkö, kenraaliluutnantti Hristoforov,
joka on aiemminkin toimittanut suomalaisten tutkijoiden käyttöön sangen
kiinnostavia dokumentteja. Hänet tunnetaan kelpo miehenä.
Voimmekin vain ilolla tervehtiä kaikkia niitä
toimia, jotka lisäävät tutkijoiden käytössä olevan informaation määrää.
Samaisena viikonvaihteena Helsingissä aloitti myös toimintansa presidentin
hallinnon alainen tutkimuslaitos RISI, jonka johtaja, tiedustelukenraali
Reshetnikov avasi siellä historiaseminaarin.
Kun tähän lisätään, että melkoisesti uusia kirjoja
Suomen historiasta on ilmestynyt naapurimaassa, voimme pitää kehitystä ainakin
periaatteessa ilahduttavana. Suomihan on kauan ollut melko vähäisen huomion
kohteena Venäjän historiapolitiikassa. Kehityksen myönteisyys riippuu tosin
siitä, millaisin tavoittein ja millaisella otteella työtä tehdään.
Läntisessä maailmassa on sangen yleisesti vallalla
liberalismin perusajatuksiin kuuluva periaate, jonka mukaan vapaa tieteellinen
keskustelu on se, joka vain ja ainoastaan takaa myös tieteen todellisen
kehityksen ja edistyksen. Käytännössä pyrkimys totuuteen joutuu usein
taistelemaan tiensä läpi ennakkoluulojen, sensuurimentaliteetin ja muodikkaiden
humpuukimestarien vaikutusvallan.
Joka tapauksessa historian säätelyä ylhäältä käsin
on liberaalissa lännessä pidetty periaatteessa sallimattomana. Käytännön tiedepolitiikka,
kustantajien preferenssit ja monet muut seikat toki näyttelevät omaa rooliaan,
mutta silti. Tärkeä on lähtökohtainen pyrkimys totuuteen. Vaikka totuus on
aikansa lapsi –veritas, filia temporis-
kuten sanotaan, ei se tarkoita, että historia saisi olla huora, joka alistuu
eniten tarjoavalle. Ei sitä ainakaan saa hyväksyä, saati kiitellä.
Tiettyä huolestumista saattaa herättää se, että
Venäjällä näyttää yhä avoimemmin voittavan alaa se näkemys, ettei
objektiivisuuteen edes kannata pyrkiä, koska se lopullisena päämääränä jää
saavuttamattomaksi. Tällaista käsitystä tukevat kulttuuriministeri Medinskin
lausunnot, eivätkä vain ne. Neuvostoaikanahan tällainen oletus oli ilman muuta
lähtökohtana. Sen jälkeen on ollut toisin.
Olisi todella ikävää, mikäli historiasta jälleen tulisi
informaatiosodan kenttä. Jonkinasteista informaatiosotaa Venäjän ja lännen
välillä on joka tapauksessa viime aikoina viritelty, myös lännen puolelta,
sikäli kuin voi havaita.
Professori Igor N. Panarin on muuan
informaatiosodan venäläisistä eksperteistä. Hän kannattaa ”kolmen D:n”
ideologiaa: duhovnost, derzhavnost,
dostojnstvo eli henkisyys, suurvaltaisuus ja arvokkuus. Näihin katsotaan myös liittyvän toisen
kolmikon dialog, druzhba, dobro eli
dialogi, ystävyys ja hyvä (rikkaus). Ulkopolitiikassa Panarin on kannattanut suurta
euraasialaista unionia omalla valuutalla. Hän on myös ennustellut Yhdysvaltojen
hajoamista ja sisällissotaa Amerikassa (2009).
Panarinin laajasta tuotannosta mainittakoon vuonna
2004 ilmestynyt ”Informaatiosota ja diplomatia”. Luultavasti kirja heijastelee
ainakin alan korkeinta opetusta Venäjällä, sillä KGB:ssä uransa aloittanut Panarin
on kauan ollut opettajana mm. diplomaattiakatemiassa.
Kirjassaan Panarin ylistää Stalinia 1900-luvun
suurimmaksi geopoliitikoksi, joka käytännössä toteutti vanhaa ”Moskova – kolmas
Rooma”-ideaa. Hänen mielestään myös Machiavellilla oli hyvin suuret ansiot
diplomatian ja informaatiosodan periaatteiden kehittämisessä. Juuri häneltä on
peräisin ”ristiriitainen, mutta ikuinen periaate ’tarkoitus pyhittää keinot’”.
Macchiavelli myös ymmärsi, miten likaiset tehtävät voitiin hoitaa itse tahriintumatta:
tee kaikki kerralla, pistä toinen teloittamaan ja teloita sitten hänet… Stalin,
kuten omalla vaatimattomalla tavallaan Kekkonen, oli Machiavellin hyvä oppilas.
Mitä geopolitiikkaan tulee, Panarinin mielestä
Venäjän kutsumuksena on hallita Euraasian geopoliittista ydinaluetta. Sitä
varten tarvitaan sekä uusi poliittinen doktriini että kyky ottaa se vastaan.
Venäjän ”passionaarisen eliitin”, joka ymmärtää uuden doktriinin, tulee tehdä
siitä ”venäläisen superetnoksen käyttäytymisen stereotyyppi”. Sana ”passionaarinen”
viittaa tässä tunnettuun euraasialaisuuden teoreetikkoon, Lev Gumiljoviin, joka
katsoi, että nimenomaan Venäjällä nuorena kansakuntana on merkittävästi kykyä
itsensä uhraavaan, ”passionaariseen” käyttäytymiseen.
Venäjä, kuten muutkin maat, on aina eliitin
hallitsema, tekijä toteaa. Tosin eliittejä voidaan vaihtaa.
Venäjän imagon suhteen Panarin tukeutuu professori
K.A. Hatshaturoviin, joka jo vuonna 2000 päivitteli sitä, että lännen think tankit olivat korvanneet vanhan
”primitiivisen neuvostovastaisuuden” ”alhaisella russofobialla”. Russofobia
toimii edeltäjäänsä, ”antisovjetismia” syvemmällä tasolla, koska se
Hatshaturovin mukaan leimaa venäläiset biologisen determinismin pohjalta
taipuvaisiksi tuhoamiseen, väkivaltaisuuteen ja masokismiin. Venäjä esitetään
rikollisena valtiona, Tshetshenian sota, bandiittien mellastus ja korruptio
ovat Venäjän kuvassa vallitsevana. Hatshaturovin mukaan ne kyllä ovat
todellisia, mutta vain osa todellisuudesta. Ehkä tässä voi ohimennen kommentoida,
että etenkin vuonna 2000 ne kyllä olivat erittäin merkittävä osa.
Panarin uskoo, että ellei Venäjä kontrolloi omia
tiedotusvälineitään, sen tekevät muut valtiot. Tiedotuksen ohjauksessa
tarvitaan sekä sensuuria, että aktiivisia keinoja. Metodit ovat yleisesti
tiedossa. Niitä ovat muun muassa anonyymi auktoriteetti (”tutkijoiden
monivuotisen työn tuloksena…”), arkipäiväinen kertominen (joka esimerkiksi
tarvittaessa banalisoi kauheudet), varkaiden aina suosima ”ottakaa varas
kiinni!” –metodi, ”jaarittelu”, ”haloefekti”, ”ensimmäisyyden efekti”,
”paikallaolon efekti”, ja niin edelleen. Informaatiota tarjottaessa voidaan käyttää
monia tehokeinoja, ”silminnäkijöistä” toistoon.
Banaaliudestaan huolimatta juuri jatkuva
toistaminen on ilmeisesti yhä propagandan keinoista tehokkain. Sanoman perille
ajamisessa voidaan myös käyttää puolitotuutta, kontrastia, psykologista sokkia,
mielipidemittauksia, assosiaatioiden luomista ja niin edelleen. Yleisölle
voidaan tarjota ”myrkyllistä sandwichia”: se tarkoittaa, että ei valehdella,
mutta sivuutetaan ”tarpeettomat” faktat. Käytettävissä on myös metodi nimeltä
”sokeroitu sandwich”, jossa negatiivinen pihvi piilotetaan positiivisen aloituksen
ja lopetuksen väliin.
”Informaatiobalanssi”, jossa Venäjällä olisi kyky
vaikuttaa Yhdysvaltain, Euroopan ja Aasian väestöön oli Panarinin mukaan tärkeä
tavoite. Muiden suurvaltojen tapaan oli julkaistava vuosittaista raporttia
ihmisoikeuksista ja kiinnitettävä siinä huomiota mm. Baltian maiden
venäläisväestön kielellisten oikeuksien loukkauksiin.
Panarinin mielestä Venäjällä ei voi olla
liittolaisia, mutta kyllä sen sijaan vihollisia. Tämän määräävät jo maan
mittasuhteet.
Uuden poliittisen eliitin luominen oli kirjan
ilmestyessä tekijän mukaan vielä kesken. Sen tehtävänä olisi muun muassa luoda
uusi myönteinen imago Venäjälle. Eliitin luomisessa keskeinen rooli kuului
tekijän mukaan maan presidentille.
Panarinin kirja ei tarjoa suuria yllätyksiä. Jos
todellista ”informaatiosotaa” käydään, käytetään siinä kaikkia keinoja, kuten
sodassa yleensäkin. Venäjällä ajatus ei juuri tuoreudellaan hätkäytä.
Neuvostoaikana koko systeemi kävi totaalista ja armotonta informaatiosotaa
läntistä maailmaa vastaan. ”Totuudella” ei tässä leikissä ollut mitään itseisarvoa,
ellei se sattunut palvelemaan neuvostojen maan asiaa. Tämän tiesi jokainen ja
vain todella tyhmät ottivat tämän propagandan täydestä. Yleensä he asuivat
ulkomailla.
Mutta nyt olisi tärkeää tietää, käykö Venäjä
sitten informaatiosotaa ja jos käy, niin ketä vastaan ja miksi?
Shakkipelissä kuningatar voi potentiaalisesti uhata
laajaakin aluetta. Sen todelliset aikeet kannattaa pitää salassa. Moukalla sen
sijaan on käytettävissään vain hyvin rajoitettu ulottuvuus. Siinä on
salaperäisyyttä yhtä vähän kuin kahlekoirassa, joka haukkuu ja rähisee ketjunsa
päässä.
Jos kysymme kenraaleilta, miksi Venäjä on yhtäkkiä
alkanut huomattavasti panostaa sellaisten historiallisten teemojen esille
nostamiseen, jotka ilmeisesti katsotaan Suomen kannalta epämiellyttäviksi, niin
tuskinpa sieltä mitään avomielistä vastausta kannattaa odottaa.
Jos sen sijaan katsomme, mitä moukka tekee, on
vastaus sitäkin selvempi. Muuankin Helsingin yliopiston dosentti ilmoitti hiljattain
russophobia.net –sivuston haastattelussa, että kolmas maailmansota on jo
alkanut psykologisen informaatiosodan muodossa. Hänen mukaansa NATO ja USA tosin
olivat jo hävinneet tämän sodan ja voittajaksi oli jäänyt ”euraasialainen
poliittinen alue”.
Samainen dosentti on myös vuodesta toiseen esiintynyt
suomalaisen toista maailmansotaa koskevan historiankirjoituksen ”asiantuntijana”
Pietarissa. Siellä hän vuosi sitten leimasi suomalaisen historiankirjoituksen ”psykologiseksi
ja informaatiosodaksi omaa kansaa vastaan”, minkä johdosta ”koko Suomen kansa
käytännöllisesti katsoen elää koko ajan sotapsykoosin vallassa”.[1]
Tänä keväänä pidetyssä ”tieteellisessä konferenssissa” dosentti keskittyi kuvailemaan
erään suomalaisen historiantutkijan erään sukulaisen suhdetta erään
natsijohtajan puolisoon kauan toisen maailmansodan jälkeen…
Sitaatit riittävät kuvaamaan loputkin sisällöstä.
Kyse ei ole enää siitä, että tulos on heikko, kun suutari pannaan piirakoita
leipomaan. Kyseessä on houremaisten, tieteenvastaisten väitteiden vuodesta
toiseen jatkuva jankuttaminen, jonka viitekehyksenä on ajatus
informaatiosodasta. Tämä ei tietenkään tapahdu sattumalta.
Lieneekö
ajatus informaatiosodasta sitten olemassa vain tämän dosentin aivoissa?
Ilmeisesti ei. Samaisen dosentin taistelutoveri, muuan uskontokuntaa vaihtanut
pastori ilmoitti takavuosina jopa ohjaajansa nimen: professori Manoilo.
Sikäli kuin asia liittyy historiaan, on kaikkia
siihen liittyviä teemoja on voitava tutkia ennakkoluulottomasti. Vastaukset
kysymyksiin tulee hyväksyä sellaisina, kuin ne parhaiden käytettävissä olevien
tietojen mukaan ovat.
Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa on
vielä monia ”valkoisia aukkoja”. Muun muassa vuosina 1937-1938 Neuvostoliitossa
tapahtunut suomalaisten kansanmurha odottaa yhä tutkijaansa. Uhreja tässä ”kansallisessa
operaatiossa” oli varmuudella yli 8000, mahdollisesti paljon enemmän.
Olisi todella suuri vahinko, mikäli tällaisista
teemoista tulisi ”informaatiosodan” välineitä. Sellainen olisi omiaan
myrkyttämään maidemme välisiä suhteita ja nostamaan taas pinnalle sen vanhan
russofobian, joka on jo lähes kokonaan kadonnut. Tätä me suomalaiset kaikkein
viimeiseksi haluamme. Myös venäläisille siitä voi koitua vain pelkkää vahinkoa,
mikä suuren maan edustajien näyttää joskus olevan vaikea käsittää.
Ikävieä merkkejä on havaittavissa. On helppo
todeta, että internetissä on venäläisellä puolella viime aikoina yhä enemmän
levinnyt jonkinlainen merkillinen, arkaainen ja anakronistinen suomalaisviha,
jota hatarat historiatiedot ja niihin liittyvät erilaisten ”dosenttien”
purkaukset ruokkivat.
Suomalais-venäläinen historiantutkijoiden
yhteistyö ansaitsee parempaa.
[1] Санкт-Петербург и страны Северной Европы. Материалы Четырнадцатой ежегодной
международной научной конференции. Санкт-Петербург 2013, 295.
”Venäjän etujen vastaista historian vääristelyä” vastustava komissio lopetti toimintansa jokin aika sitten.
VastaaPoistaJo olikin korkea aika tehdä se, sillä logiikan mukaan ilmaisu ”Venäjän etujen vastaisen historian vääristelyn vastustaminen" kantaa sisällään mahdollisuuden kaavasta ”Venäjän etuja ajavan historian vääristelyn kannustaminen”.
Esimerkkejä historian vääristelyn kannustamisesta Venäjällä/Neuvostoliitossa on pilvin pimein. Erillisen tutkimussarjan ansaitsee Stalinin ns. NKP(b):n historian Lyhyt kurssi, sen luominen ja toisinajattelleiden historioitsijoiden tuhoaminen.
Myös kirkkohistoria tarjoaa paljon merkillistä. Kuten tunnettua kristillinen kirkko hajosi vuonna 1054 läntiseen ja itäiseen. Bysantin imperiumi oli silloin jo supistunut Konstantinopolin kaupungin alueeseen sekä pikkuosiin Mustan meren kaakkoisalueella ja Kreikassa. Imperiumin lopullinen luhistuminen oli tulossa vääjäämmömästi ja silloin Konstantinopolin kirkko ehdotti paaville kirkkojen yhdistämistä, mikä tapahtuikin Firenzen kokouksessa vuonna 1439. Näin muodostettiin uniaattikirkko.
Konstantinopoli kaatui vuonna 1453. Mutta sen jälkeen kun Bysantin viimeinen prinsessa Sofia Paleolog oli naitettu Moskovan suurruhtinaalle ja prinsessa oli saapunut onnellisesti Venäjän kamaralle kruunaamaan Moskovaa Kolmanneksi Roomaksi, niin Konstantinopolin patriarkka lähetti oitis paaville viestin siitä, että Firenzen kokouksen päätökset olivatkin siitä lähtien mitättömät.
Asiaa seurasi myöhemmin Venäjän kronikoiden ja kirkonkirjojen kirjoittaminen uudelleen, uuteen uskoon, ja vanhat lähteet tuhottiin.
Venäjän presidentin hallinnon alainen tutkimuslaitos RISI.
VastaaPoistaMielestäni RISI:ä ei perustettu Suomeen uusien bäckmanien hankkimiseksi. Kysymys lienee Suomeen muuttaneiden lukuisten venäläisten ja venäläistyneiden sieluista, jotka eivät ole "kuolleita sieluja". Heidän "läntistymistä" pitää estää keinolla millä hyvänsä, samoin taipumusta ymmärtää staroveroja eli vanhauskoisia, jotka ristivät silmiään eri tavalla (joistakin historiallisista syistä). RISI:n tehtävänä lienee kehittää näille sieluille kaitsijoita. Lasten huostajuus on tällä alueella niinikään eräs "herkkupala".
Tuskin RISI jättää vaille huomiota suomalaisiakaan. Suomalaiset kommunistit ovat kiitollisuuden velkaa neukkumaalle sen johdosta, että vuoden 1944 Välirauhansopimuksen mukaisesti Suomen kommunisminvastaiset lait vuodelta 1930 kumottiin.
RISI:llä on varmaankin muitakin tehtäviä, joista tämän kirjoittaja ei kyllä ymmärrä yhtikäs mitään.
Suomessa ja Euroopassa asuvat venäläiset ovat kyllä jo aika länsimaistuneita, eikä heitä enää saada palaamaan perinteisiin, niin kuin saadaan esim. vasta julkisuudessa olleet islamistit. Islamistien tarkoituksena on islamilaistaa koko maailma, mutta venäläisillä ei ole tällaista pyrkimystä. Jo venäläisten vähäisen määrän vuoksi se olisi mahdotonta, eikä enää ole oikeaa ideologiaakaan ajamassa asiaa. Rakuudet ja barbaria eivät ole yksinomaan venäläinen ominaisuus.
VastaaPoistaJos laitos ajaa venäläisten yhteenkuuluvuuden tunnetta, siinä ei liene mitään pahaa, mutta epämiellyttävät asiatkin pitäisi muistaa. NL:ssa ne haluttiin poistaa, ja sama taktiikka on nykyisin käytössä ainakin dikatuurimaissa. Onko Suomessakin?
Venäjä ei enää pysty uhkaamaan länttä, siihen sillä ei ole mitään syytä. Miksi sitten etsimällä etsiä syitä eripuraisuuteen, puolin ja toisin?
”Informaatiobalanssi”, jossa Venäjällä olisi kyky vaikuttaa Yhdysvaltain, Euroopan ja Aasian väestöön oli Panarinin mukaan tärkeä tavoite.
VastaaPoistaEräs bolshevistinen laulu julisti: "Мечтать, надо мечтать детям орлиного племени". Vapaasti käännettynä sanoma voidaan ilmaista sanoin: "Kaksipäisen kotkan heimon jälkeläisten on haaveiltava, haaveiltava ja haaveiltava". Haaveileminen voi ymmärtää myös utopioiden rakentamiseksi maasta jota ei vielä ole olemassa ja joka kuitenkin voitaisiin rakentaa, jos kovasti yritettäisiin.
Venäläinen kirjallisuus on jostain syystä utopioiden rakentamisen "luvattu kirjallisuus". 1800-luvun alkupuolella ruhtinas V.F. Odojevskij kirjoiti utopian nimeltään "Vuosi 4338" ehkä Hegelin innoittamana (Hegelin kuningasjajtuksena oli idea absoluuttisesta järjestä, josta ehkä oivallisimman tulkinnan teki Bertrand Russell).
Odojevskin utopia vihjailee maapallon venäläisesta palonpuoliskosta. [1]
Tämän perusteella voitaneen tehdä johtopäätös siitä, että RISI tuli Suomeen haaveilemaan.
[1] V.F. Odojevskij. 4338 god. Kirjassa: Russkaja literaturnaja utopija. Izdatel´stvo Moskovskogo universiteta, 1986, s. 121.
Tavotteista on paha sanoa mitään. On ihan OK nostattaa ylpeyttä venäläisyydestä, mutta mikäli siihen liittyy hyökkäys perin rauhallista naapuria vastaan, niin se kyllä pian kääntyy vastoin tavoitteitaan. Suomessa on valtioneuvoston kustannuksella viety läpi kaksi suurta projektia, Venäläissurmat Suomessa ja Ihmisluovutukset. Venäjällä en ole huomannut vastaavia, mikä ei varmaankaan johdu resurssien puutteesta. Voisi kuvitella että nyt historiallinen keskustelu hyödyntäisi juuri tällaista vakavaa tutkimusta, mutta sen sijaan julkaistaan kaikenlaista huuhaata. Toki vakavaakin tutkimusta on. Pahoin näyttää siltä, että ainakin jotkut uskovat informaatiosotaan, mutta eivät sen sijaan ole lainkaan kiinnostuneita totuudesta. Neuvostokaudella ja vähän myöhemminkin pidettiin hyviä suomalais-neuvostoliittolaisia seminaareja, ne olisi syytä taas aloittaa. Myös suomalaiset tarvitsevat kunnollista venäläistä tutkimusta yhteisesti kiinnostavista aiheista.
VastaaPoistaMutta kaikenlainen humpuuki on suuressa suosiossa. Muuan herra Starikov on ottanut tavoitteeksi "venäläisen miljardin" eli aika merkittävän väestönlisäyksen. Vain keinot puuttuvat. Monenlaista muutakin absurdia puhutaan. Ei tässä enää Odojevskia tarvita.