Simputuksen
opissa
Aina silloin
tällöin saa kuulla, että Suomen armeijassa aikoinaan kukoistanut simoutuksen
perinne, joka tosin nyttemmin on jo aikoja sitten hävinnyt, olisi saanut
alkunsa nimenomaan Haminan kadettikoulusta, jossa vallitsi venäläinen henki.
Siellä sitä todella esiintyi.
Tätä on syytä epäillä,
kun mainittu oppilaitos lakkautettiin jo vuonna 1903 ja perustettiin sitten
uudelleen Helsingissä vuonna 1919. Varmaankin osa opettajista oli aikoinaan
palvellut vanhassa koulussa, mutta eiväthän he niitä simputtajia olleet, vaan
sen sijaan vertaisryhmät, ”vanhat” kadetit.
Myöskään
Venäjällä ei ainakaan Aleksandr Kuprinin todistuksen mukaan sipikutus ollut
tapoana hänen omassa koulussaan, Moskovan 4. junkkarikoulussa.
Hän kertoi, että saksalaiset (joita Venäjän upseeristossa
oli erittäin paljon) olivat joskus yrittäneet tuoda sinnekin tätä tapaansa, mutta
tulleet torjutuiksi. Hän esittää myös, että ns. koulun henki oli niin hyvä ja
vahva, että opettajat varoivat sitä suotta loukkaamasta epäasiallisille
määräyksillä.
Kouluissahan
puhutaan pennalismista tai nykyään mopotuksesta ja siitä on ollut hyvin vaikea päästä
eroon.Se tuntuu vain syntyvän aina uudestaan. Jonkinlaista leikkiähän se parhaimmillaan on
ja muodostaa kai usein eräänlaisen initiaatioriitin, joka saattaa olla kaikille
asianomaisille jopa palkitseva.
Varsinainen simputus,
sellaisena kuin olemme saaneet siitä lukea esimerkiksi Venäjän nykyisessä
armeijassa (dedovštšina) on sen sijaan vakavampaa ja saattaa ilmetä
vaarallisenakin pahoinpitelynä, joka ei ainakaan yhteishenkeä nosta.
Olipa miten tahansa.
Hyvin kiinnostavan tarinan omista kokemuksistaan Saksan armeijasta esitti heti
tuoreeltaan vuonna 1918 Jalmari Kara, jonka kynästä sittemmin syntyi mm.
sellainen aikakautensa suosittuun genreen kuuluva kirja kuin Suur-Isänmaa,
jossa Suomen armeija ihmeaseen avulla voittaa kaikki muut (ks. Suur-isänmaa: Romaani
menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta by Kara | Project Gutenberg
).
Tuollaisia
kirjoja muuten ilmestyi maailmansotien välillä tuhkatiheää, muun muassa
Venäjällä. Tuon tieteisromaanin ohella Kara kirjoitti romaanin mm. nuoren Sylvi-tytön
kokemuksista (ks. Vihavainen:
Haun jalmari kara tulokset ).
Kiinnostavinta
mielestäni joka tapauksessa on se, mitä hän muistelmissaan kertoo aikalaistodistajana jääkärikoulutuksesta
ja elämästä. Niille, jotka ovat lukeneet Matti Lackmanin tutkimuksia, siinä ei
ole juuri uutta, mutta joka tapauksessa pidän muistelmakirjaa erittäin
todistusvoimaisena ja myös rohkeana tilityksenä omana aikanaan.
Yhden kirjan
perusteella ei koko menneisyyttä voi hallita, mutta simputus nimenomaan
saksalaisena ilmiönä nousee siinä vahvasti esille. Siirtyikö se sitten Lockstedtin
kentältä ja kasarmeista Suomeen on toinen kysymys. Taitaa olla syytä epäillä,
että näin tapahtui.
orstai 2.
marraskuuta 2017
Korutonta
kertomaa
Jalmari
Kara, Jääkärin muistelmia. Kirja 1918. 348 s.
Se, joka on
lukenut Matti Lackmanin kirjoja jääkäriliikkeestä, ei liikoja kuvittele asian
ylevästä ja romanttisesta puolesta.
Olihan niitä
idealisteja ja jaloja sieluja mukana, mutta hyvin monet saatiin sinne muilla
keinoin. Osalle, etenkin merimiehille, kyseessä oli vaihtoehto Saksan
vankiloille, osa lähti seikkailemaan tai rötöksiä karkuun ja moni, kovin moni
suorastaan huijattiin mukaan.
Tämä vaikutelma
tulee Jalmari Karan tuoreeltaan kirjoitetusta muistelmakirjasta, jossa ei vielä
lainkaan ollut sitä kultausta, jonka jääkäriliike sitten myöhemmin sai, kun
nuori Suomi tarvitsi sankarinsa.
Lähtiessään
jääkärit saivat yhteiskunnan vastuunalaisilta voimilta peräänsä kirouksen ja
syytöksen veneen keikuttamisesta: koko Suomi joutuisi vielä kalliisti maksamaan
muutamien hurjapäiden maanpetoksesta, siitähän oli juridisesti kysymys.
Parempi ja
uskottavampi vaihtoehto olisi ollut niin sanotut Mannerheimin jääkärit eli
liittyminen vapaaehtoisena Venäjän armeijaan. Niitähän oli satoja, kuten
tiedetään.
Jääkäriksi lähtenyt
ansaitsi sen sijaan lain mukaan maanpetoksesta hirttotuomion (vrt. Vihavainen:
Haun hirttämätön tulokset ). Oli vain hyvää tuuria, että vain kaksi
liikkeeseen osallistunutta ehdittiin hirttää.
1920-luvun
alkuvuosina jääkäreillä oli myös aika hurja maine. Lehdissä kerrottiin alinomaa
juovuspäissä tehdyistä miestapoista, joissa jääkärit olivat mukana. Uusi Suomi
kuuluttikin tuolle joukolle toverikuria, jonkinlaista kollektiivista vastuuta,
koska jääkärien nimen pilasivat muutamat lurjukset. Itse asiassa kyseinen lehti
ei koskaan ollutkaan jääkärimielinen.
Joka
tapauksessa, rämä kirja on jääkärin kirjoittama ja päivätty kesäkuussa 1918,
siis aikana, jolloin saksalaisten valta maassa oli korkeimmillaan. Kirjoittaja
kyllä esittää saaneensa tekstin jääkäritoveriltaan, mutta kyseessä on aivan
ilmeisesti vanha konsti, joka auttoi panemaan paperille myös arkaluontoista
materiaalia, jota ei omissa nimissään olisi kehdannut julkaista.
Joka tapauksessa
kirjan kuvaukset Lockstedtin leiristä ja Misse-joen sodasta ovat karmeaa
luettavaa. Preussilainen äksiisi oli suomalaiselle niin käsittämättömän typerää
ja epäoikeudenmukaista, että se ei voinut olla herättämättä vastarintaa, josta
tietenkin saatiin sitten kärsiä.
Kollektiivinen
kurinpito heijastui sitten miehistön keskuudessa remmiapelleihin.
Se onneton, jonka takia koko porukka oli saanut kärsiä, sai nyt maistaa
sakinhivutusta. Sieltä se perinne tuli myös Suomen armeijaan ja vaikka se
nykyään on jo hävinnyt, muisteli isävainaa sen vielä sodan ajan
koulutuskeskuksissa olleen voimissaan.
Toki ihmisten
rääkkääminen yli voimiensa antoi tavallaan myös haasteita, joiden voittaminen
ehkä toi itsetuntoa. Joka tapauksessa tähän touhuun liittyi selvästi sadistisia
ja epäreiluja piirteitä, jotka saivat suomalaiset takajaloilleen. Kirjoittaja
arvelikin, että Saksan armeijassa mies tahallaan kiusattiin niin loppuun
saakka, että hän suorastaan iloitsi päästessään rintamalle.
Suomalaisten ja
saksalaisten välillä olikin koko ajan jännitettä. Herrakansan edustajat
epäilivät suomalaisten lahjoja ja kykyjä, mutta saivat tosipaikan tullen
huomata jäävänsä kakkosiksi. Saksalaiset olivat myös kovia varastamaan ja
hämmästelivät suomalaisten rehellisyyttä. Mutta itsepäisiä suomalaiset olivat.
Kapinallisten hengen nujertaminen osoittautui preussilaisilla keinoilla
toivottomaksi.
Varkaita ja
huijareita löytyi kaikkialta. Talousaliupseerit varastivat suomalaisten ruokaa
Misse-joella ja se krooninen nälkiintyminen, joka koko ajan vallitsi, alkoi
muuttua akuutiksi. Epärehellisiä olivat myös ne värvärit, jotka oleilivat
Ruotsissa ja houkuttelivat miehiä Saksaan kertomatta, mistä oikein oli kysymys.
Taisivat he rahojakin pimittää.
Näitä syytöksiä
petollisesta värväyksestä sitten alkoi yhä enemmän sinkoilla miehistön
keskuudesta ja tilanne muuttui jo uhkaavaksikin. Kirjoittaja ei suinkaan torju
noita syytöksiä, vaan näyttää ymmärtävän täysin niiden oikeutuksen. Uskon
puutehan se silloin vaivasi, mutta lopulta kohtalo loi tilanteen, jossa kaikki
näytti taas selvältä. Vähän liiankin selvältä.
Suurin osa
saksalaisista esimiehistä oli epämiellyttäviä rähisijöitä ja jo ensimmäiset
kosketukset preussilaiseen äksiisiin olivat tyrmääviä: ”Miksi näin raaka
ärjyntä? Ymmärsihän sitä vähemmälläkin. Miksi alituisesti vihainen ja karkea
äänensävy?”
Sotilaan
alistaminen oli itsetarkoitus ja siihen kuului myös, ettei mistään
asiallisuudesta saati oikeudenmukaisuudesta ollut tietoakaan. ”Nahkapojat”
olivat elukoita, eikä jääkärin kohdalla asia ollut paljoakaan paremmin. Mutta
sitä samaahan maailman armeijoissa oli muuallakin, niin Ranskan
muukalaislegioonassa kuin myös Venäjällä.
Sadomasokistinen
oireyhtymä, jollaisesta preussilainen henki freudilaisen tulkinnan mukaan
kärsi, ei lainkaan viehättänyt kirjoittajaa. Sen sijaan hänen teksteistään
pilkahtaa useinkin tietty humanistinen pohjavire. Linjojen takana partiossa
ollessaan hän kuulee venäläistä haikeaa laulua. Miten oli edes mahdollista,
että tällaisena kauniina yönä ihmiset hiipivät ja vaanivat tappaakseen
toisiaan?
Kaiken kaikkiaan
kirjoittajan antama todistus saksalaisesta sotilaselämästä kuvasi sen
suomalaiselle luonteelle ja maailmankatsomukselle niin vastenmieliseksi ja
kouluttajat sellaisiksi elukoiksi että aseveljet, jotka sitä mahdollisesti
lukivat tai joille sitä ystävällisesti käännettiin vuonna 1918 lienevät
kuunnelleet korvat punaisina.
Veikko Antero
Koskenniemi runoili Versailles’n rauhan jälkeen, Saksan armeijasta, että sen
kunniakkaan asetakin alla/ viel’ ihmiskunnan suurin sydän lyö. Kara tiesi
toki paremmin.
Mutta kyllähän
siinä romantiikka käy vähiin, kun äkseerataan väkeä totaaliseen sotaan
nälkärajalla eläen. Rudyard Kiplingin runo Tommy Atkinsista sisältänee
universaalisesti päteviä aineksia:
We aren't no
thin red 'eroes, nor we aren't no blackguards too,
But single
men in barricks, most remarkable like you;
An' if
sometimes our conduck isn't all your fancy paints,
Why, single
men in barricks don't grow into plaster saints;
Naiset olivat
jääkäriliikkeen piirissä aliedustettuina, mikä mahdollisesti johtui heihin
kohdistetusta rakenteellisesta väkivallasta, en tiedä. Joka tapauksessa
pataljoonan miesoletetuilla yleensä oli flamma kotimaassa,
ainakin itse kukin oli tullut jotakuta ajatelleeksi.
Tämän kirjan
sankarillakin sellainen oli, mutta palatessaan kotimaahan pommarimatkalle hän
löysikin kuumia kirjeitä lähetelleen morsiamensa venäläisten upseerien
pöydästä…
Kovastihan
venäläiset, saksalaiset ja jopa kiinalaiset olivat viime aikoina naissukupuolta
kiehtoneet, kertoo kirjoittaja, mutta toteaa, että olihan niitä nyt sentään
myös kunnon naisia, vaikka kuinka.
Katkeruutta
miehessä joka tapauksessa oli ja ilmeistä on, että veljessodan kokemukset
raaistivat entisestään kirjoittajaa, joka alun perin ja pohjimmiltaan tuntuu
olleen herkkä sielu.
Mikäli
kirjoittajaa ja julkaisijaa pidetään samana henkilönä, mikä mielestäni on aivan
ilmeistä, kannattaa sitäkin enemmän ihmetellä, että hän kansalaissodan aikana
”kunnostautui” aivan erityisesti punaisten teloittajana muun muassa Kouvolassa.
Hän oli
esiintynyt kirjailijana jo ennen maailmansotaa ja sen jälkeen hän julkaisi
muutamia yltiöisänmaallisuudessaan sangen muistettavia kirjoja
nimimerkillä Kapteeni Teräs. Hän kirjoitti myös nimimerkillä Eero
Kaski.
Jostakin syystä
pidän kirjoittajan henkilökuvaa varsin kiinnostavana. Aion oitis lukea hänen
romaaninsa Nuoren Sylvi-tytön koettelemukset (1927) jahka saan
sen käsiini.
Tolstoin mukaanhan varsinkin Kutuzov oli isällinen hahmo alaisilleen sotamiehiä myöten. Paljon Tolstoita lukenut Klinge syyttikin meillä syntyneestä simputusmeiningistä Saksasta palanneita jääkäreitä. Osatotuuksia varmaan paljon kun vuosisataisista asioista kyse.
VastaaPoista-jussi n
"simputus nimenomaan saksalaisena ilmiönä nousee siinä vahvasti esille."
VastaaPoistaOlisiko taustalla vanha Fredrik Vilhelm I ja Fredrik II aikainen Preussin armeija, jossa rautaisen kurin avulla pyrittiin tekemään usein epämääräisellä tavalla värvätyistä, usein ulkomaalaistaustaisista inhimillisiä koneita, jotka hallitsivat piilukkomustiketin monimutkaisen latausprosessin automaattisesti. Tuo lisäsi Preussin armeijan tulinopeutta, joka oli ratkaiseva taktinen etu. Tiukka kuri esti myös karkailun, joka oli suuri ongelma.
Preussin johdolla tapahtunut Saksan yhdistyminen johto tuon kulttuurin tuleminen koko Saksan kulttuuriksi.
Meillä, Rannikkojääkärikoulussa ei simputettu, mutta toki oletettiin, jos sinne on päätynyt, niin motivaatiota oli riittämiin.
VastaaPoistaMinä koin tiukan koulutuksen motivoivaksi: ryssä ei olisi saaristossa juhlinut.....
Oliko edes paikalla?
PoistaPekka Leimu väänsi väitöskirjan aiheesta:
VastaaPoista"Pennalismi ja initiaatio suomalaisessa sotilaselämässä" (Muinaismuistoyhdistys, 1985)
Teos sisältää aivan tolkuttomia simputuskertomuksia.
Mielenkiintoisin on silti tekijän tulkinta, ettei jääkäreitä simputettu Saksassa, vaan he joutuivat vain heidän näkökulmastaan käsittämättömän ankaran preussilaisen sotilaskurin alaisiksi.
"simputtajia"
VastaaPoistaVenäjä/Ryssänmaa/Bysanttilainen valtio onnistui toimimaan simputtajana useita vuosisatoja. Iivana IV eli Iivana Julma, jonka veressä oli kuulemma 80% bysattilaista verta, synnytti credon "Moskova on Kolmas Rooma". Vuosisatoja Valtion varannot käytettiin mainitun credon toteuttamiseksi: valtion alueita laajennettiin, Moskovan kunniaa koristettiin kullalla: italialaiset mestarit rakensivat Moskovaan kopion italialaisesta Kremlistä, yms.
Bysanttilaisen valtion paras voitto oli, kun venäläiset aristokraatit Pariisissa kantoivat nerokasta Karl Marxia käsillään vuosina 1843-1844 ja olivat aina hänen mesenaatteja. Moinen rakkaus pakotti Marxia tekemään yhteistyössä teoksen, nimeltään Kommunistisen puolueen manifesti: joka määräsi, että maailma kuuluu proletariaateille, että proletaarien piti suorittaa proletaarinen maailmanvallankuous, eli maailmansodat, jotka tekivät Neuvostoliitosta ns. Sosialistisen maailmanjärjestelmän omistajaksi ja lypsettäväksi.
Mainitun Bysanttilaisen valtion logiikka oli kuitenkin lyhytjalkainen, koska se ei ymmärtänyt Marxin tärkeintä ideaa eli työn tuottavuudesta. Bysanttilainen valtio ei tarvinnut työn tuottavuutta, koska sillä oli hyvä omistus.
Ajat muuttuivat: Sosialistinen maailmanjärjestelmä luhistui/katosi, työn tuottavuutta Neuvostoliitossa ei tarvittu, alueen laajentaminen epäonnistui. Putinilla ei ole muuta tekemistä kuin varastaa ja tappaa "yleisessä käymälässä" (motshit' v sortire.)
Mielenkiintoinen on myös Åbo Akademissa 2017 julkaistu Armeijakokemusten jatkuvuuksia. Kertomuksia asevelvollisuudesta Suomessa 1890 -luvulta 1930-luvulle, tekijöinä: Ahlbäck, Anders; Tallberg, Teemu; Ojajärvi, Anni; Laukkanen,
VastaaPoistaVerkosta läytyvä Anders Ahldeckin "Armeijakokemusten jatkuvuuksia" kuvaa millä tavalla suomalaisten asevelvollistan kokemukset sotapalveluksestaan erosiva tosistaan ennen itsenäisyyttä ja itsenäistymisen jälkeen. Hän havaitsee yhtäläisyyksiä ja kerrnotatapojen jatkuvuuksia aineistoista ajasta riippumatta. Monet näistä liittyvät tavalla tai toisella käsityksiin mieheydestä ja mieheksi kasvamisesta.
Itsenäistymisen ajalta aineistoa on viljalti, mutta vertailua vaikeuttaa 1880- ja 1890-lukuijen lähdeaineiston niukkuus. Vanhan väen ajalta Ahlbeck hyödyntäkin kahta tärkeäksi katsomaansa dokumentti, "nimittäin kaihden kirjailjian kuvauksia omasta asevelvollisuusajastaan: Santeri Ingmanin "Reservi-kasarmista: Muistoja sotamies-ajoiltani" vuodelta 1892 ja Ilmari Calamniuksen (myöh. Kianto) "Väärällä uralla" vuodelta 1896.
Otan tähän pari taustoittavaa sitaattia:
" Ingmanin ja Calamniuksen armeijakuvaukset ovatkin perussävyltään keskenään hyvin erilaisia. Ingmanin Reservikasarmista-teoksessa sotilaselämä näyttäytyy lähinnä komediana. Ingman kuvaa erilaisia huvittavia ”sotilas
tyyppejä” sekä reservikasarmin arjen tilanteita. Hän kirjoittaa sivistyneistön jäsenen [26-vuotias maisteri], ikään kuin puoliksi ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta, jossa asevelvolliset ”kansanmiehet” nähdään yksinkertaisina, hieman hassuina
mutta pohjimmiltaan rehteinä talonpoikina.1
Calamniuksen Väärällä uralla -teoksessa sotilaskoulutuksen läpikäyminen on sen sijaan pikemminkin eeppinen tragedia, jossa hän itse on pääroolissa. Teksti muodostuu pääosin varsin itsekeskeisestä ja introspektiivisesta kuvauksesta kirjailijan omista
tuntemuksista ja vaikeuksista sotilasvuoden aikana. Häntä ympäröivistä ihmisistä piirtyy selkeä kuva lähinnä vain joidenkin esimiesten kohdalla." - Kiannon havittelema upseerin ura katkeaa aika banaaliin episodiin, tervehtimättä jättämiseen, - asiaan jonka kanssa jokainen asevelvollinen epäilemättä jä jossian muodossa saanut tottua1
"Santeri Ingman ja Ilmari Calamnius antavat yleisesti ottaen ”peh
meämmän” kuvan 1890-luvun sotilaskurista kuin monet 1920-luvun
armeijakulttuurin kuvaajista. Ulkonaisiin kurin muotoihin kiinnitettiin
kylläkin suhteettoman paljon huomiota, mutta kurin ylläpitämiseen
käytetyt menetelmät ja rangaistukset eivät heidän kuvaustensa mukaan
olleet yleensä mitenkään räikeitä. Molemmat kertovat ennen kaikkea
siitä, kuinka paljon huomiota päällystö kiinnitti näennäisen triviaaliin
seikkaan, nimittäin esimiesten säännönmukaiseen tervehtimiseen. Tätä
käytettiin järjestelmällisesti kuriin totuttamisen välineenä. Calamniuksen
mukaan oikeaoppinen kunnianteko oli äärimmäisen pikkutarkasti sään
nelty koreografia, joka aluksi tuntui ”outomaiselta” ja jonka oppiminen
sai alokkaan pään pyörälle. (Calamnius 1896, 26–29.)
Kunnianteon tahattomastakin laiminlyömisestä rangaistiin tuntuvas
ti. Ingmanin eräässä tarinassa asevelvollinen reservimies on huolissaan
perheensä maatilasta, jonka hän on jättänyt kokemattoman nuoren
vaimonsa huostaan keskellä kesätöitä. Hän on viikkojen harjoitusten jälkeen lähdössä kotiin ensimmäiselle vuorokauden lomalle, kun hän kiireessään ei huomaa sivukäytävästä ilmestyvää kapteenia eikä tee kunniaa.
Seurauksena lankeaa välittömästi kolmen viikon kotiaresti ja loman lykkäys. Ingman kirjoittaa, ettei ollut ”koskaan nähnyt surkeampia enkä enem män masentuneita kasvoja kuin Iskos-Paavon”. (Ingman 1892, 20–24, vrt. s. 71–72.) On kuitenkin vaikea sanoa, oliko Ingmanin tarkoitus osoittaa sotilaskurin kohtuuttomuutta vai pelkästään herkutella tragikoomisella tilannekuvalla nuoren kansanmiehen tunne-elämästä."
Ahlbäckin tiivis tutkimus (29 sivua) on kiinnostuneiden ulottuvilla: https://research.abo.fi/ws/portalfiles/portal/25422675/Armeijakokemusten%20jatkuvuuksia.pdf
"jonkinlaista leikkiähän se parhaimmillaan on" , erikoinen understatement syviä henkisiä haavoja aiheuttavasta toiminnasta.
VastaaPoistaNo eikös vain? Sotakin on jonkinlaista leikkiä toteaa Johan Huizinga.
Poista