Tyhmyydellä keinottelusta

 

Politiikan teon juurilla

 

Politiikassa menestykseen pyrkijälle on aina ollut tärkeämpää se, miltä asiat näyttävät, kuin se, miten ne ovat.

Mikäli vallitsevat kuvitelmat näyttävät suosivan omia pyrkimyksiä vaikkapa vain vahingoittamalla kilpailijaa, on viisautta pitää suunsa kiinni siitä, miten ne asiat oikeasti ovat.

Sellainenhan saattaisi useinkin merkitä märkää rättiä päin pläsiä niille, jotka on juuri saatu mölisemään oikealla tavalla ”oikeasta” (vaikka sitten läpeensä valheellisesta) syystä.

Vaikka tyhmyys on aivan normaali ominaisuus ja täysin sallittu tässä yhteiskunnassa, ei poliitikon kannata mennä sanomaan: ”Veli hyvä, miten sinä nyt tällaista uskot? Sehän on pelkkää tyhmyyttä?” Sen sijaan kannattaa itsekin teeskennellä tyhmää ja esittää suurta pöyristymistä kilpailijan muka osoittamasta moraalittomuudesta ja kieroudesta.

O.W.Kuusinen sai joskus vihat niskoilleen sanoessaan joskus tuolla Neuvostoliiton puolella, että Suomessa saa kaikin mokomin sanoa ihmistä tyhmäksi, mutta mikäli epäilee hänen rehellisyyttään, on syytä varautua suureen suuttumukseen. Venäjällä taas asia oli päinvastoin.

Toki ihminen voi olla myös rehellisesti tyhmä, mutta poliitikkojen piirissä tällainen näyttää olevan varsin harvinaista tai ainakin harvinaisempaa kuin päältä katsoen näyttäisi. Tyhmäksi tekeytyminen näet on usein kaikkein paras poseeraus, etenkin kun siihen liittää mahdollisimman uskotttavan tarinan moraalisesta suuttumuksesta.

Tyhmyys taitaa meillä tosiaan olla suhteellisen arvostettu tai ainakin siedetty ominaisuus, ainakin siinä tapauksessa, että samaan aikaan onnistuneesti teeskennellään rehellisyyttä.

Kokonaiset puolueet ja median näkyvin osa ovat nykyään keskittyneet poseerauspolitiikkaan, jossa ensin kyhätään tyhjästä ja paisutellaan valtaviin mittoihin joki sensaatio ja sitten teeskennellään paheksumista moisen hirvityksen johdosta.

Tyhmyydellähän tässä pelataan ja se näyttää toimivan hyvin yhä uudelleen. Tässä vanhempi blogi, jonka voisi aina silloin tällöin julkaista uudelleen.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Muuan symbioottinen suhde

 

Tyhmyys ja roskajournalismi

 

Historian ilmiöitä ei kannata kauhistella, mikäli niitä haluaa ymmärtää. ei niitä tietenkään pidä myöskään ihastella ja juhlia välttämättöminä.

Hedelmällisin tapa lienee koettaa jäljittää asioiden välttämättömät ehdot. Niiden syitä ei aina ole mahdollista vakuuttavasti selittää, mutta voihan sitä ainakin seurata sitä tarinaa, joka on johtanut niiden kohtaamiseen tämän tai tuon ainutkertaisen tai vähemmän ainutkertaisen tapauksen kohdalla.

Noitavainot, bolševismin voitto, vuosi 1968, #metoo-kampanja ja lukemattomat muut bisarrit ilmiöt herättävät enemmän kysymyksiä, kuin normaali, tasapainoinen mieli löytää vakuuttavia vastauksia. Helppo ja luonnollinen yleisavain on tietenkin jokin sellainen korkean yleistävä käsite kuin tyhmyys.

Siinä kuitenkin päästää helposti kehäpäätelmään. Tyhmyyshän on se, mitä juuri pitäisi selittää. Paralleellina tulee mieleen erään kirjallisen henkilön syvällisyyttä tavoitteleva analyysi siitä, miksi tietyn seudun asukkaat olivat niin köyhiä.

Pohdiskeltuaan asiaa joka puolelta, hän päätyi siihen tulokseen, että syynä on ”die allgemeine Pauwreteh” eli siis yleinen köyhyys.

Kun nyt ajatellaan mitä tahansa viime aikojen massahysterian ilmentymää, löytyy luonnollinen syy kuin itsestään: yleinen tyhmyys.

Vai mitä voi sanoa siitä, että kun nostetaan esille jonkin henkilön haastattelijalle siihen kehoitettuna lausuma mielipide, joka sitten esitetään yhteyksistään irrotettuna ja ikään kuin haasteena koko suvaitsevaiselle kulttuurimme etujoukolle, alkaa valtava keskustelu, joka käsittelee kaikkea muuta kuin itse asian oleellista puolta eli sitä, miten ja miksi moinen mielipidevaino oikein järjestettiin ja kenellä siitä on vastuu.

Paralleelina tulee mieleen se tapaus, kun muuan naistenlehti pyysi autokauppiasta vertaamaan naista autoon. Kun asianmukainen haastattelu sitten tehtiin, seurasivat valtavat raakkujaiset, joiden tuloksena mies sai potkut töistään.

En muista, että itse lehti olisi inahtanutkaan siitä roolista, joka sillä tässä asiassa oli. Eihän sen arvoihin kuulunut verrata naista autoon, eihän toki.

Tyhmyyden menestyksellinen hyödyntäminen on siis mahdollista, etenkin epärehellisyyteen yhdistäen. Asian suosio vaatii kuitenkin vielä selittämistä tai ainakin tiettyä elaborointia tullakseen konkreettisissa tapauksissa koko merkitykseltään ymmärretyksi.

Tiedämme esimerkiksi, että tyhmyydellä on voimakas taipumus kumuloitua joukossa. Tutkijoille voisi olla kiintoisa, joskin kukaties vähemmän houkutteleva tehtävä käydä läpi niitä ns. paskamyrskyjä, joita sosiaalisessa ja muussakin mediassa on viime vuosina syntynyt.

Silloin voitaisiin tutkia vaikkapa sitä, mistä koko asiassa oikeastaan oli alun perin kyse, miten mediamylläkkä alkoi ja kenen toimesta sitä paisutettiin ja mihin painopiste sitten siirtyi ja mikä oli koko asian suhde sen alkukohtaan.

Kiinnostaviin kysymyksiin kuuluu mielestäni myös raakkujien koulutuksellinen ja poliittinen tausta. Luulen, joskaan en tietysti tiedä, että mikäli tätä asiaa olisi mahdollista selvittää, voitaisiin todeta, että typerimpien ja mauttomimpien esiintymisten ylädesiilissä olisivat yliedustettuina ns. älyllisen eliitin piiriin itsensä lukevat henkilöt.

On mielestäni myös hyvin mahdollista, että tämän joukon ÄO ei suinkaan lähene heidän kengännumeroaan, vaan ylittää reilusti sen normaalimäärän eli 100.

Sen sijaan se enemmistö, joka aina on keskimääräistä tyhmempää mittausten perusteella, on luultavasti keskimääräistä useammin myös hiljaa mielipiteestään, joka ehkä, siis ehkä lähenee arvojen suhteen sovinnaisia ja ylisukupolvisia, normaaleina pidettyjä malleja ja on siis tosiasiassa paremmin ns. terveen järjen kanssa sopusoinnussa.

Tämä voisi liittyä siihen, että normaali, tervejärkinen ajattelu on älylliseen eliittiin pyrkivän aineksen mielestä aivan liian banaalia ja saattaisi yhdistää sen siihen massaan, josta erottautuminen on sen elinehto.

Tämä nyt on tietenkin vain hypoteesi. Asian tutkiminen kuitenkin olisi kulttuurimme itseymmärryksen kannalta tarpeellista.

Joka tapauksessa näyttää siltä, että lehdistön nykyinen taipumus roskajournalismiin ei ole sattuma, vaan ruokkii tärkeää osaa tietyn yhteiskunnan ryhmän tarpeista. Lehdistö elää läheisessä symbioosissa myös älylliseksi eliitiksi itsensä mieltävän joukon massahysteriataipumuksen kanssa.

Tässä lienee taustalla myös aika banaaleja taloudelliseen kilpailuun liittyviä syitä.

Perinteinen lehdistö joutuu nyt etsimään rooliaan vaikeassa tilanteessa, kun some on se, jossa ihmiset viihtyvät ja firmat mainostavat. Sen vuoksi se turvautuu epärehellisiin temppuihin saadakseen näkyvyyttä. Niihin kuuluvat erilaisten skandaalien lavastaminen yleisesti hyväksyttyjä maalitauluja vastaan.

Sen sijaan, että kohuja vältettäisiin kertomalla asioiden relevantit taustat, sitä herätellään ja paistutellaan, sen todelliset taustat salataan ja niistä vihjaillaan. Asian todellista laitaa peittelemään kasataan vielä erilaisia haastatteluja ja ”kolumneja” asian vierestä. Itse tuo synnytetty kohu ei useinkaan ole missään suhteessa edes sen alkuperäiseen aiheeseen.

Viittaan tässä nyt vain kahteen konkreettiseen asiaan, joiden skandaalimaisuus on lehdistön kannalta erityisen selvä ja raskauttava. Tarkoitan ns. hihamerkkijuttua ja Pori-Jazz-tapausta. Muitakin toki löytyy ja paljon. Vai luuleeko joku, että ns. #metoo-ilmiössä pysyttiin edes lähellä asiallisuutta ja kohtuutta, saati rehellisyyttä?

Koska lehdistö on näissä tapauksissa törkeästi laiminlyönyt tehtävänsä ja ilmeisen tietoisesti väärinkäyttänyt asemaansa, olisi paikallaan pitää tieteellisesti uskottava seminaari, jossa asioita selvitettäisiin ja annettaisiin syyllisille tilaisuus katumukseen ja maineensa puhdistamiseen, sikäli kuin se on mahdollista.

Näyttää siltä, ettei Julkisen sanan neuvostolla ole kykyä eikä halua hoitaa sitä tehtävää, jota varten se on aluin perin kai perustettu.

Mutta olisiko sellaisen seminaarin järjestäminen mahdollista? Kuka sen tekisi ja millä lehdellä olisi tarpeeksi rehellisyyttä, jotta se suostuisi tulemaan mukaan?

Tämä tilanne on murheellinen ja näyttää kuvaavan erästä aikakautemme varsin merkittävää ilmiötä. Kuvaavaa on, että niistä, kuten monista muistakin varsin epäilyttävistä asioista kerta kaikkiaan kieltäydytään tuntemasta syyllisyyttä ja ottamasta vastuuta. Ylpeileminen sen sijaan on muodissa, vaikka siihen on vaikea nähdä mitään asiallisia perusteita, ainakaan rehellisyyteen nähden.

Tällä asenteella voidaan päästä vielä pitkälle, kuten on syytä pelätä. Suunta on nimittäin sangen kummallinen. Kun tyhymyyttä lietsotaan ja ihannoidaan ja heittäydytään siihen mukaan, sen merkitys saattaa kasvaa hallitsemattomaksi.