Luonnon mysteeri ja matematiikka

 

Matemaatikko mystikkona ja slavofiilinä

 

Игорь Шафаревич, Русский народ в битве цивилизаций. Эксмо «Алгоритм» 2004, 414 с. (Venäjän kansa sivilisaatioiden taistelussa)

 

Igor Šafarevitšistä (1923-2017) on vastikään tullut hieman kirjoitettuakin, joten en häntä tässä enää laajemmin esittele.

Joka tapauksessa hän siis oli akateemikko ja kuuluisa matemaatikko sekä samaan aikaan neuvostoliittolainen toisinajattelija, joka muun muassa osallistui yhdessä Aleksander Solženitsynin kanssa kokoomateokseen ”Iz-pod glyb” (Raunioiden alta, 1974).

Ajattelijana Šafarevitš on osittain kiinnostavan omaperäinen, vaikka näyttääkin suurelta osin sopivan slavofiiliseen traditioon. Hänen kiinnostavuuttaan lisää se, että vaikka hän on matemaatikko, hän paradoksaalisesti hyökkää nimenomaan loogisen ajattelun ja matematisoinnin herruutta vastaan.

Käsitteitä käyttävän älyn sijasta ihmisen pitäisi hänen mukaansa kuunnella enemmän sitä ääntä, jonka erotamme ”ylitietoisuudella” (sverhsoznanije, Sergei Bulgakovin käsite). Siinä kuuluu ihmisrodun ja jopa kunkin kansan historiallinen muisti, eikä historia tässä tapauksessa tarkoita mitään tapahtumisen kronikkaa, vaan ikiaikaista mystistä yhteyttä olevaiseen.

Avainsana maailman paremmassa ymmärtämisessä voisi olla orgaanisuus, vaikka hän ei sitä erityisesti käytä. Joka tapauksessa elävä organismi on hänen näkemyksissään perustavanlaatuisesti erillään siitä mekanistisuudesta, jota luonnontieteet edustavat.

Ihminen on yhtä luonnon kanssa ja hänen oikea osansa olisi tämän asian tiedostaminen, kuten perinteisessä talonpoikaisessa elämäntavassa olikin asian laita.

Modernisaatio on ollut tieteellis-teknisen vallankumouksen ulottamista kaikkialle, myös ihmisen tietoisuuden täyttämistä sillä, vaikka se on itse asiassa tyhjää ja pinnallista. Näin tulkitsen omin sanoin hänen ideoitaan.

En tässä uskalla panna omia käsityksiäni akateemikon suuhun, mutta itse olen ollut sitä mieltä, että matematiikka, joka siis ei kuulu reaalitieteisiin, on pohjimmiltaan itseään toistavaa tyhjyyttä: loputon yhtälöiden jono, jonka ainoa tehtävä on vain esittää sama asia eri tavoin. Tautologia on logiikan ja matematiikan ydin.

Välineenä se voi olla oivallinen, mutta ei pysty kertomaan mitään elämän ydinasioista. Jos sen kelkkaan menemme, uskomme pian, ettei mitään varsinaisesti merkityksellistä tässä maailmassa olekaan, välineitä lukuun ottamatta.

Oli miten oli, Šafarevitš ainakin keskittyy tämän kirjan artikkeleissaan nimenomaan siihen maailmaan, joka on matemaattisen ajattelun tuolla puolen.

Hän suree suuresti sitä, että bolševismi yritti hävittää talonpoikaisen elämäntavan ja siinä jopa pitkälle onnistui: kollektivisointi mursi talonpoikaisuuden selkärangan ja muutti luovan maataloustyön pakkotyövankeudeksi (katoržnyi trud).

Muistettakoon muuten se, ettei niin sanottu maaorjuus (krepostnoje pravo, oikeastaan ”kiinnittävät säädökset”) ollut varsinaista orjuutta muualla kuin kartanotaloudessa, joka käsitti pienen osan talonpoikaistosta.

Puolet talonpojista (tšornyje krestjane) oli muutenkin maaorjuuden ulkopuolella ja maaorjatkin (krepostnyje -kiinnitetyt) elivät normaalisti omissa kylissään ja määräsivät omasta työstään ja muista asioistaan. Siellä päätti talonpoikien kokous (shod) ja talossa isäntä oli isäntä. Valttarit kuuluivat kartanoihin. Kylät vain tilittivät veronsa tilanherralle.

Maaorjien vapautta ei varmastikaan kannata liikaa hehkuttaa, tilanherran mielivallan alaisiahan he olivat, mutta verrattuna kolhoosilaisiin heidän elämäntapansa oli sentään vapaata.

Tosin myös kolhooseissa yksityispalstat tuottivat suuren osan Neuvostoliiton maataloustuotannosta. Niiden normaali koko oli noin hehtaarin verran ja niillä pidettiin lehmää ja muita eläimiä, mikä oli kai aika talonpoikaista elämää sekin. Sitä ei Šafarevitš noteeraa.

Kollektivisointi oli akateemikolle kommunismin suurin rikos ja sitä hän kuvaa kirjassa pitkälti. Tosiasiassahan se ei ollut edes mikään toimiva keino rahoittaa teollistumistakaan ja toi kaamean nälänhädän.

Kaksi suurta taloustieteilijää ja talonpoikaistalouden tuntijaa Kondratjev ja Tšajanov esittivät vaihtoehtoisen tavan kehittää maataloutta talopoikainen elämänmuoto säilyttäen. Heidät tietenkin teloitettiin.  Talonpoikaisuuden tuhoamiseen (raskrestjanivanije) liittyi myös hyökkäys kirkkoa ja uskontoa vastaan. Se oli tuhoamissotaa.

Ihmiselämän perusta löytyy kuitenkin uskonnosta, ymmärrettiinpä asia tai ei ja tunnustettiinpa uskontoa tai ei. Kirjoittaja ei ole suinkaan omaperäinen esittäessään venäläisyyden perustaksi nimenomaan ortodoksista uskontoa, joka aivan ilmeisesti on ylivertainen katoliseen ja varsinkin protestanttiseen verrattuna.

Jälkimmäisestä on lähtenyt kapitalismin henki sen ”hengettömässä” merkityksessä, vakuuttaa kirjoittaja Max Weberin jalanjäljissä ja slavofiilistä perinnettä jatkaen.

Kaikki uskonto pyrkii ”ylitietoisuuteen” ja rakentaa ikiaikaisille ja lajityypillisille arkkityypeille, kuten C.G. Jung on havainnut. Ortodoksinen kirkko ja venäläinen talonpoikaisto ovat kuitenkin vielä tavallaan oma lajinsa ja ne pääsevät lähemmäs tuota päämäärää kuin muut kristinuskon lajit.

Ortodoksiassa pyhän läheisyys on tavoitettavampaa ja konkreettisempaa kuin protestantismissa ja se on ja on aina ollut hyvin suvaitsevainen, vakuuttaa kirjoittaja antaen runsaasti esimerkkejä.

Toki ne ovat aivan päteviä, mutta päinvastaistakin ainesta löytyisi runsaasti. Tosin uskonnollinen fanatismi Venäjällä yleensä suuntautui sisäänpäin, itsetuhoisuuteen pikemmin kuin toisuskoisten vainoamiseen. Kun lännessä poltettiin noitia ja kerettiläisiä, polttivat fanaatikot idässä itsensä (ks. Vihavainen: Haun pulkin tulokset ).

Venäläinen uskonnollisuus kaksoisuskoa (dvojeverije, kansaomaiset uskomukset uskonnon rinnalla) myöten todistaa ennen muuta luontoa kunnioittavasta elämänasenteesta. Länsi -ja bolševismi- sen sijaan olivat sitoutuneet samaan luonnottomaan hyökkäykseen koko maailmaa vastaan sen riistämiseksi ja alistamiseksi. Nyt 1990-luvulla, ainakin bolševismi oli sitten ehtynyt.

Uskonnollinen maailman tajuamisen kipinä ei kirjoittajan mielestä ollut Venäjällä sammunut ja Venäjän kansan tietty pyhyys (kirjoittaja ei käytä tätä käsitettä) ilmenee esimerkiksi sen kärsivällisyydessä. Se on jotakin olennaisesti toisenlaista kuin läntisen, faustisen ihmisen mentaliteetti.

Nämä kirjan esseet on kirjoitettu suuren kriisin aikana ja ainakin osittain 1990-luvu puolella ja kirjoittaja uskoo, että kriisissä on itse asiassa myös mahdollisuus. Maailma on muuttunut, mutta ihmisyyden ikiaikaiset perusteet säilyvät. Kun valheellinen ideologia pettää, voi tulla tilaa aidolle maailman ymmärtämiselle.

Ehkäpä venäläiset sitten ovat kuin ovatkin valittu kansa, tiedä häntä. Tuo slavofiilien suitsuttama venäläisyyden lempeys ja väkivallattomuus verrattuna lännen ahneeseen julmuuteen olisi aivan mainio ominaisuus, jos se olisi totta. Joskus siihen on erityisen vaikea uskoa.