Tulisilla vaunuilla

Tulisilla vaunuilla taivaaseen

(М.В.Пулькин, Самосожжения старообрядцев (середина XVII –XIX в.). Университет Дмитрия Пожарского. Москва 2013, 334 с.)

Omituinen mutta nerokas kirjailija Dmitri Merežkovski (1866-1941) kuvaa kirjassaan Antikristus (Христос и Антихрист. т. 3, Петр и Алексей 1904-05. Suomeksi osa III, Pietari Suuri ja hänen poikansa Aleksei, K.J. Gummerus, Jyväskylä 1926) sitä, miten vanhauskoiset pitivät Pietari Suurta antikristuksena. Tuo kissan viiksillä varustettu julmuri syrjäytti patriarkan, pakotti miehet ajamaan Jumalan heille antamat parrat vastoin vanhoja määräyksiä, varasti Jumalalta ajan aloittamalla uuden ajanlaskun vuodesta 1700, täytti uuden kaupunkinsa alastomien epäjumalien patsailla ja pakotti asevelvolliset tatuoimaan käteensä merkin, Pedon merkin.

Ne, jotka eivät halunneet antikristusta palvella, kokoontuivat pohjoisen metsiin, jossa rakensivat itselleen valtavat roviot. Niiden keskellä he rukoilivat kynttilät kädessä, valkoisiin vaatteisiin pukeutuneina, tekivät ristinmerkkinsä kahdella sormella ja kumarsivat yhä uudelleen, maahan saakka, toisin kuin saastaiset nikonilaiset, jotka kumarsivat vain vyötäröön saakka. Kun aika oli kypsä, sytyttivät kuolemaan vihityt ympärilleen kootut palavat aineet, heinää, olkea, puuta, tuohta ja tervaa. Tulen sytyttämiseksi monesta kohdasta yhtä aikaa, käytettiin ruutia. Valtavassa roihussa kohosivat uskovien sielut ylös taivaaseen ja voihkina ja lasten itku sekoittuivat hurmahenkiseen veisuuseen, kunnes kuului vain tulen kohina ja rätinä.

Tsaarin joukot yrittivät estää uskovia pääsemästä ”herran pitoihin”, mutta niiden saapuessa paikalle oli jäljellä usein vain hiipuvat kekäleet, joiden joukosta löytyi sieltä täältä muodottomiksi paisuneita ruumiita, jotka räjähtivät niihin koskettaessa. Suurin osa ihmisistä oli hävinnyt kokonaan eivätkä tsaarin kätyrit saaneet koskaan selville puuttuvien veronmaksajien todellista määrää.

On yleisesti tunnettua, että Venäjän pohjoisosissa syntyi 1600-luvun lopulla itsensä polttajien liike, joka saavutti heti laajat mittasuhteet. Tulikuoleman valinneiden määrää ei koskaan saada selville, mutta on arvioitu, että jo vuoteen 1690 mennessä oli itsensä polttanut noin 20000 henkeä. Roviot kärysivät niin Karjalassa kuin Siperiassakin ja ilmiö levisi myös itärajamme tälle puolelle, kuten Kimmo Katajala eräässä tutkimuksessaan kertoo. Tunnetuin tapaus oli Äänismiemen Paleostrovin luostari, jossa itsepolttaminen tapahtui peräti kaksi kertaa, vuosina 1688 ja 1689 ja vaati yhteensä yli 3000 uhria.

Itsensä polttaminen ilmiönä on historiassa hyvin tunnettu asia, mutta siihen liittyy yhä avoimia kysymyksiä. Petroskoilainen tutkija M.V. Pulkin on pyrkinyt vastaamaan niihin käyttäen hyväkseen säilynyttä lähdeaineistoa, joka on osittain hyvinkin yksityiskohtaista, vaikka monet kysymykset jäävät ikuisesti avoimiksi.

Voidaan heti todeta, että Merežkovskin kuvaus kuolemaan vihityistä ja heidän lähdöstään on historiallisen totuuden mukainen, joskin myös vaihtelua esiintyi. Itsensä polttaminen ei myöskään ollut ainoa joukkoitsemurhan muoto. Sitä edelsi toinen metodi: nälkään näännyttäminen, joka vaati usein apulaisia. Lukittuihin rakennuksiin teljettyjen itsehillintä petti usein ja he yrittivät paeta hirvittäviä tuskiaan. Myös yhteishukuttautumista käytettiin ja jopa mestaustakin.

Itsensä polttamisesta tuli kuitenkin suoranainen epidemia 1600-luvun lopulla ja se alkoi jo ennen Pietari Suuren nousua valtaistuimelle. Kohteena oli kyllä antikristus, mutta sitä edusti jo ”nikonilainen” kirkko, joka vaati ristinmerkin tekemistä kolmella sormella, mikä ymmärrettiin raamatussa mainituksi Pedon merkiksi. Viimeisten aikojen ajateltiin olevan käsillä ja niinpä pyrittiin murheen alhosta suoraan Herran pitoihin katumuksen ja vapaaehtoisen tulikuoleman kautta.

Polttamisiin valmistauduttiin yleensä määrätietoisesti ja niitä varten rakennettiin jopa monta huonetta käsittäviä taloja, joiden ikkunat olivat niin pienet, että ne tekivät pakenemisen mahdottomaksi. Koska tsaarin joukot todella pyrkivät estämään hurskaiden lähdön, pyrittiin ympäristöä hämäämään, kylvettiin pellot ja huolehdittiin muutoinkin maallisista viimeiseen asti. Itsepolttaminen ei kuitenkaan merkinnyt vain pakoa tsaarin kätyreiltä, vaikka niiden tuloon kyllä varustauduttiin tuliasein ja hilparein. Kyseessä oli rituaalinen uskon teko, eikä kaikkia aina edes hyväksytty mukaan, varsinkaan sellaisia, jotka olivat ottaneet vastaan ”nikonilaisen” sakramentin.

Toisaalta ymmärrettiin, että suurimman tuskan hetkellä vahvimmankin itsesuojeluvaisto saattoi tehdä tepposet ja niinpä tehtiin kaikki mahdollinen, ettei kukaan pääsisi pakenemaan. Jotkut kuitenkin onnistuivat tässä ja kertoivat viranomaisille yksityiskohtaisesti, miten kaikki tapahtui.

On hämmästyttävää, millä määrätietoisuudella ja tyyneydellä itsepolttajat valmistelivat kauhean lähtönsä. Pulkin antaa siitä monia todistuksia ja hänen kirjansa liitteinä on useita tuoreeltaan kirjoitettuja tapahtumien kuvauksia.

Tämä marttyyripsykologia ei ole tänäkään päivänä maailmassa tuntematon. Liitämme sen lähinnä siihen keskiaikaiseen uskonnolliseen fanaattisuuteen, jota ilmenee Lähi-Idässä ja joka sieltä on jossakin määrin ulottanut lonkeronsa myös moderniin maailmaan. Samaa psykologiaa edustanevat myös ne amerikkalaiset lahkot, joiden kannattajat ovat poistuneet tästä maailmasta suurissa joukkoitsemurhissa.

Nykyään ehkä joka tapauksessa vaistomaisesti sijoitamme tällaiset ilmiöt tropiikkiin tai sen liepeille, seuduille, joilla ihmisillä keskimäärin sangviininen temperamentti liittyy alhaiseen valistustasoon ja älykkyysosamäärään. On kummallista ajatella, että kuitenkin juuri Karjalan ankaran luonnon keskellä ihmiset ovat saattaneet niin totaalisesti joutua tuonpuoleisen elämän lumoihin, että ovat valinneet mahdollisimman tuskallisen tavan sovittaa oletetut syntinsä ja poistua tästä maailmasta.

Ilmiötä voidaan itse asiassa nimittää venäläis-suomalaiseksi tai jopa suomalais-venäläiseksi, sillä karjalaiset heimoveljemme olivat näissä riennoissa aivan kärkisijoilla. Rajan tällä puolella ei tapahtunut kovin paljon lukuun ottamatta Kimmo Katajalan mainitsemaa Pekka Lääperin seurakunnan kohtaloa, mutta asian riittänee selittämään jo meillä asuneiden vanhauskoisten pieni määrä.

Oman tien kulkijoita

 

Vastarinnan sankareita Venäjällä

 

Totean, etten vastusta stereotypioita sinänsä. Sehän olisi yhtä tyhmää kuin aistihavainnon  vastustaminen sillä perusteella, ettei se useinkaan ole luotettava.

Ajattelu ilman stereotypioita olisi yhtä epätoivoista räpeltämistä kuin yritys olla näkemättä auringon nousevan ja laskevan. Sekin kannattaa noteerata merkittäväksi jokapäiväiseksi tosiasiaksi, vaikka tietääkin, ettei aurinko oikeastaan mihinkään nouse eikä laske, vaan ilmiö syntyy maapallon pyörimisestä.

Toki stereotypiat tarjoavat myös loputtomasti ruokaa tyhmyydelle, joka suhtautuu niihin haudanvakavasti ja kehittelee niiden pohjalta omia mielikuviaan asioista ja jopa antaa niille yleiskäsitteen arvon ja mikseipä yksin tein aksiooman statuksen ajattelussaan.

Kansallinen psykologia, myös kansanluonteeksi mainittu, on korkeakoulusivistyksen saaneiden piirissä saanut aivan erityisen aseman esimerkkinä ajatteluvirheestä. Kun joitakin asioita on selitetty kansanluonteella, on sorruttu kehäpäätelmään ja pelkästään annettu uusi etiketti tarkastellulle ilmiölle. Näinhän se oli jossakin metodioppaassa.

Valistunut älykkö onkin oitis tehnyt sen johtopäätöksen, ettei koko kansanluonnetta ole olemassa, eikä siitä siis kannata tai saakaan puhua, saati sitä tutkia.

No, lapsikin ymmärtää, ettei sitä sanan monessa merkityksessä olekaan olemassa ja että sillä ei kannata yrittää selittää paljoakaan eikä nyt ainakaan mitä tahansa missä tahansa. Se on oikotie typeryyteen.

Silti sitä ei ole syytä hylätä enempää tutkimuskohteena kuin jonkinasteisena selittäjänäkään. Jotkut asiat nyt vain ovat joillekin kansoille -tai niiden osille- selvästi tyypillisempiä ja hyväksytympiä kuin toisille.

Tässä on luultavimmin kyse kulttuurista ja luultavasti vain vähäisessä tai olemattomassa määrin geeneistä, joiden merkityksen kieltäminen a priori olisi kuitenkin avointa anti-intellektualismia sekin. Kun emme tiedä, niin emme tiedä, mutta yhtä ja toista sentään näemme ja olemme nähneet.

Ajatelkaamme vaikkapa sellaista stereotypiaa, että venäläinen ihminen on luonteeltaan alistuva ja nurjallekin esivallalle loputtoman uskollinen. Eikö hän aina ole sietänyt loputtomiin itsensä alentamista ja solvaamista? Missä on itsenäisyys, missä yksilöllisyys, missä rohkeus? Onko Venäjän historia muuta kuin loputonta sortoa ja ihmisarvon tallaamista?

Koska tätä kuvaa häiritsevät talonpoikaiskapinat, ne voi unohtaa ja selittää ne vain regressioksi ja älyttömäksi riehumiseksi. Sitä paitsi ne tehtiin aina jonkun valetsaarin nimissä eli itse asiassa kapinoitsijat jatkoivat vain tottelevaista vaellustaan uuden esivallan alaisuudessa.

Mutta näin tehdessämme unohdamme liian monia asioita. Vanhauskoisten rinnastaminen protestantteihin toki ontuu, vaikka myös vanhauskoisuus vaati suurta rohkeutta ja uhrautuvuutta. Eihän siinä sittenkään ollut kyse vapaasta-ajattelusta, vaan primitiivisestä uskosta maagisiin riitteihin. Taistelivatko vanhauskoiset sitä paitsi uskonsa puolesta vai ainoastaan pakenivatr syviin metsiin?

No, kyllähän he taistelivat ja siitä mainittakoon vaikkapa vain Solovetskin piiritys, jossa munkit pitivät puoliaan tsaarin joukkoja vastaan peräti kahdeksan vuotta (1668-1676). Se lienee lajissaan ainutlaatuinen tapaus.

Toinen merkittävä ilmiö, jota tuskin muualta edes tunnetaan, oli itsensä polttaminen. Sellaista tapahtui Venäjännä protestina patriarkka Nikonin uudistuksia vastaan tuhansittain. Vieläkin hirveämpiä tapoja erota tästä elämästä puhtaan opin säilyttämisen vuoksi oli olemassa.

Millaisesta psykologiasta tämä kertoo? Helppo ja lyhyt vastaus on, että se kertoo järjettömästä fanatismista ja lapsellisesta uskosta maagisiin riitteihin. Ehkäpä niin, mutta ei se ainakaan todista lammasmaisesta alistumisesta, vaan äärimmäisestä vastarinnan muodosta.

Olisi varmaankin turhaa ruveta etsimään tähän hurjaan ilmiöön vastausta mistään kansanluonteesta ainakaan sellaisena, kuin se nykyvenäjällä ilmenee. Kuitenkin siinä voi kukaties nähdä jotakin ainutlaatuista hysterian lajia, sellaista, joka esiintyy nimenomaisesti pohjoisissa metsissä ja josta meilläkin on joitakin merkkejä ollut havaittavissa.

Mutta eivät ne lestadiolaiset tai heränneet itseään polttaneet, vaikka saattoivatkin mennä moittimaan itseään esivaltaa maallisesta ja sopimattomasta elämästä.

Joka tapauksessa pitäisin yllättävänä, jos vastaavaa löytyisi vaikkapa Italiasta. Toki nykyisten Ranskan ja Espanjan alueella on ollut kaikenlaisia ääri-ilmiöitä ja kaiketi Italiassakin. Nyttemminhän ne ovat olleet muodikkaita tutkimuskohteita.

Syitä suurille uskovainoille on aina löytynyt ja je ovat olleet eri seuduilla erilaisia, kuten myös reaktiot niihin. Tuskin onkaan yhtään yksittäistä seikkaa, joka pystyisi tekemään meille, tämän päivän poroporvareille ymmärrettäväksi sen, mistä itsepolttamisessa kerran oli kyse. Ilmiö tuskin tulee toistumaan.

Mutta ehkäpä asia on hyödyllistä palauttaa mieleen. Ainakin se auttaa meitä ymmärtämään, ettei venäläistenkään psykologiaa kannata kuitata liian yksinkertaisilla käsitteillä.

Kas näin kertoo tutkimus noista itsepolttajista:

 

perjantai 27. joulukuuta 2013

Tulisilla vaunuilla

Tulisilla vaunuilla taivaaseen

 

 

(М.В.Пулькин, Самосожжения старообрядцев (середина XVII –XIX в.). Университет Дмитрия Пожарского. Москва 2013, 334 с.)

 

Omituinen mutta nerokas kirjailija Dmitri Merežkovski (1866-1941) kuvaa kirjassaan Antikristus (Христос и Антихрист. т. 3, Петр и Алексей 1904-05. Suomeksi osa III, Pietari Suuri ja hänen poikansa Aleksei, K.J. Gummerus, Jyväskylä 1926) sitä, miten vanhauskoiset pitivät Pietari Suurta antikristuksena.

Tuo kissan viiksillä varustettu julmuri syrjäytti patriarkan, pakotti miehet ajamaan Jumalan heille antamat parrat vastoin vanhoja määräyksiä, varasti Jumalalta ajan aloittamalla uuden ajanlaskun vuodesta 1700, täytti uuden kaupunkinsa alastomien epäjumalien patsailla ja pakotti asevelvolliset tatuoimaan käteensä merkin, Pedon merkin.

Ne, jotka eivät halunneet antikristusta palvella, kokoontuivat pohjoisen metsiin, jossa rakensivat itselleen valtavat roviot. Niiden keskellä he rukoilivat kynttilät kädessä, valkoisiin vaatteisiin pukeutuneina, tekivät ristinmerkkinsä kahdella sormella ja kumarsivat yhä uudelleen, maahan saakka, toisin kuin saastaiset nikonilaiset, jotka kumarsivat vain vyötäröön saakka.

Kun aika oli kypsä, sytyttivät kuolemaan vihityt ympärilleen kootut palavat aineet, heinää, olkea, puuta, tuohta ja tervaa. Tulen sytyttämiseksi monesta kohdasta yhtä aikaa, käytettiin ruutia. Valtavassa roihussa kohosivat uskovien sielut ylös taivaaseen ja voihkina ja lasten itku sekoittuivat hurmahenkiseen veisuuseen, kunnes kuului vain tulen kohina ja rätinä.

Tsaarin joukot yrittivät estää uskovia pääsemästä ”herran pitoihin”, mutta niiden saapuessa paikalle oli jäljellä usein vain hiipuvat kekäleet, joiden joukosta löytyi sieltä täältä muodottomiksi paisuneita ruumiita, jotka räjähtivät niihin koskettaessa. Suurin osa ihmisistä oli hävinnyt kokonaan eivätkä tsaarin kätyrit saaneet koskaan selville puuttuvien veronmaksajien todellista määrää.

On yleisesti tunnettua, että Venäjän pohjoisosissa syntyi 1600-luvun lopulla itsensä polttajien liike, joka saavutti heti laajat mittasuhteet. Tulikuoleman valinneiden määrää ei koskaan saada selville, mutta on arvioitu, että jo vuoteen 1690 mennessä oli itsensä polttanut noin 20000 henkeä.

Roviot kärysivät niin Karjalassa kuin Siperiassakin ja ilmiö levisi myös itärajamme tälle puolelle, kuten Kimmo Katajala eräässä tutkimuksessaan kertoo. Tunnetuin tapaus oli Äänismiemen Paleostrovin luostari, jossa itsepolttaminen tapahtui peräti kaksi kertaa, vuosina 1688 ja 1689 ja vaati yhteensä yli 3000 uhria.

Itsensä polttaminen ilmiönä on historiassa hyvin tunnettu asia, mutta siihen liittyy yhä avoimia kysymyksiä. Petroskoilainen tutkija M.V. Pulkin on pyrkinyt vastaamaan niihin käyttäen hyväkseen säilynyttä lähdeaineistoa, joka on osittain hyvinkin yksityiskohtaista, vaikka monet kysymykset jäävät ikuisesti avoimiksi.

Voidaan heti todeta, että Merežkovskin kuvaus kuolemaan vihityistä ja heidän lähdöstään on historiallisen totuuden mukainen, joskin myös vaihtelua esiintyi. Itsensä polttaminen ei myöskään ollut ainoa joukkoitsemurhan muoto. Sitä edelsi toinen metodi: nälkään näännyttäminen, joka vaati usein apulaisia. Lukittuihin rakennuksiin teljettyjen itsehillintä petti usein ja he yrittivät paeta hirvittäviä tuskiaan. Myös yhteishukuttautumista käytettiin ja jopa mestaustakin.

Itsensä polttamisesta tuli kuitenkin suoranainen epidemia 1600-luvun lopulla ja se alkoi jo ennen Pietari Suuren nousua valtaistuimelle. Kohteena oli kyllä antikristus, mutta sitä edusti jo ”nikonilainen” kirkko, joka vaati ristinmerkin tekemistä kolmella sormella, mikä ymmärrettiin raamatussa mainituksi Pedon merkiksi.

Viimeisten aikojen ajateltiin olevan käsillä ja niinpä pyrittiin murheen alhosta suoraan Herran pitoihin katumuksen ja vapaaehtoisen tulikuoleman kautta.

Polttamisiin valmistauduttiin yleensä määrätietoisesti ja niitä varten rakennettiin jopa monta huonetta käsittäviä taloja, joiden ikkunat olivat niin pienet, että ne tekivät pakenemisen mahdottomaksi. Koska tsaarin joukot todella pyrkivät estämään hurskaiden lähdön, pyrittiin ympäristöä hämäämään, kylvettiin pellot ja huolehdittiin muutoinkin maallisista viimeiseen asti.

 Itsepolttaminen ei kuitenkaan merkinnyt vain pakoa tsaarin kätyreiltä, vaikka niiden tuloon kyllä varustauduttiin tuliasein ja hilparein. Kyseessä oli rituaalinen uskon teko, eikä kaikkia aina edes hyväksytty mukaan, varsinkaan sellaisia, jotka olivat ottaneet vastaan ”nikonilaisen” sakramentin.

Toisaalta ymmärrettiin, että suurimman tuskan hetkellä vahvimmankin itsesuojeluvaisto saattoi tehdä tepposet ja niinpä tehtiin kaikki mahdollinen, ettei kukaan pääsisi pakenemaan. Jotkut kuitenkin onnistuivat tässä ja kertoivat viranomaisille yksityiskohtaisesti, miten kaikki tapahtui.

On hämmästyttävää, millä määrätietoisuudella ja tyyneydellä itsepolttajat valmistelivat kauhean lähtönsä. Pulkin antaa siitä monia todistuksia ja hänen kirjansa liitteinä on useita tuoreeltaan kirjoitettuja tapahtumien kuvauksia.

Tämä marttyyripsykologia ei ole tänäkään päivänä maailmassa tuntematon. Liitämme sen lähinnä siihen keskiaikaiseen uskonnolliseen fanaattisuuteen, jota ilmenee Lähi-Idässä ja joka sieltä on jossakin määrin ulottanut lonkeronsa myös moderniin maailmaan. Samaa psykologiaa edustanevat myös ne amerikkalaiset lahkot, joiden kannattajat ovat poistuneet tästä maailmasta suurissa joukkoitsemurhissa.

Nykyään ehkä joka tapauksessa vaistomaisesti sijoitamme tällaiset ilmiöt tropiikkiin tai sen liepeille, seuduille, joilla ihmisillä keskimäärin sangviininen temperamentti liittyy alhaiseen valistustasoon ja älykkyysosamäärään.

On kummallista ajatella, että kuitenkin juuri Karjalan ankaran luonnon keskellä ihmiset ovat saattaneet niin totaalisesti joutua tuonpuoleisen elämän lumoihin, että ovat valinneet mahdollisimman tuskallisen tavan sovittaa oletetut syntinsä ja poistua tästä maailmasta.

Ilmiötä voidaan itse asiassa nimittää venäläis-suomalaiseksi tai jopa suomalais-venäläiseksi, sillä karjalaiset heimoveljemme olivat näissä riennoissa aivan kärkisijoilla. Rajan tällä puolella ei tapahtunut kovin paljon lukuun ottamatta Kimmo Katajalan mainitsemaa Pekka Lääperin seurakunnan kohtaloa, mutta asian riittänee selittämään jo meillä asuneiden vanhauskoisten pieni määrä.

 

Starovierot

 

Vanhauskoiset

 

Vasili Peskov, Taigan erakot. Suuri suomalainen kirjakerho 1993, s. 233-390

 

Venäjällä ei ollut uskonpuhdistusta samassa mielessä kuin Länsi-Euroopassa, mutta jonkinlainen reformaatio sentään.

Tsaari Aleksein (tsaarina 1645-1676) aikana patriarkka Nikon uudisti venäläistä riittiä vastaamaan kreikkalaista, joka oli säilynyt alkuperäisempänä. Kyseessä olivat puhtaasti muodolliset seikat, kuten se, että ristinmerkki oli tehtävä kolmella eikä kahdella sormella, kirkkoa kierrettävä vastapäivään eikä myötäpäivään, sana ”halleluja” oli lausuttava kolmasti eikä kahdesti ja niin edelleen.

Kun riiteillä oli vahva maaginen lataus, alkoivat monet hurskaat ihmiset Venäjällä pitää Nikonia itse paholaisen agenttina ja kun valtio pani mahtinsa peliin uudistusten puolelle, tuli siitäkin uskovaisten silmissä kirottu.

Aivan omaa luokkaansa oli sitten Aleksein poika, Pietari Suuri, joka valtaistuimelle päästyään alkoi merkitä rekryyttejä polttomerkillä (Pedon merkki!), leikata partoja ja polttaa tupakkaa. Vanhauskoiset eivät hyväksyneet koko valtiota, vaan pakenivat syvälle metsiin. Heitä nimitettiin vanhauskoisiksi (starovery) tai skismaatikoiksi (raskolniki).

Tuhannet tekivät suurin joukoin polttoitsemurhia (Vihavainen: Haun pulkin tulokset ), joista etenkin Karjala tuli kuuluisaksi. Moni piti parempana jäädä eloon, mutta pysyä kaukana saastaisesta valtiosta ja nikonilaisesta kirkosta.

Neuvostovallan aikana valtio pyrki tunkeutumaan kaikkialle ja jäljitti vanhauskoisia myös syvälle asumattomaan taigaan. Jotkut onnistuivat kuitenkin välttämään viranomaiset pakenemalla yhä syvemmälle luoksepääsemättömiin erämaihin, jossa elettiin omavaraista ja primitiivistä elämää välttäen syntiä ja valtiota.

Muuan harvinaisen hyvin onnistunut tapaus oli Lykovien perhe, joka muutti erämaihin jo ”sosialismin toteutumisen” vuonna 1936. Kun sitten sotilasosasto huomasi heidät karkureita etsiessään vuonna 1945, perhe jatkoi matkaansa yhä syvemmälle korpeen, sille seudulle, joka nykyään tunnetaan Länsi-Sajanin rajonina Hakassian alueella.

Perhe eristäytyi kokonaan ulkomaailmasta kymmeniksi vuosiksi, kunnes geologit löysivät sen sattumalta 1970- ja 1980-lukujen taitteessa.

Perheessä oli vanhempien lisäksi kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Lapsista kaksi ei ollut koskaan nähnyt muita ihmisiä, saati kyliä ja kaupunkeja.

Perhe noudatti elämässään ankarasti vanhauskoisten perinnäistapoja, joihin kuului lukemattomia tabuja. Esimerkiksi kaupasta ostettua ja pakattua tavaraa ei saanut käyttää eikä vastaanottaa, eikä vieraan käyttämästä astiasta saanut juoda tai syödä.

Saastaisia olivat tietyt eläimet ja ruuat ja jopa tulitikut, joita geologit halusivat heille antaa. Hyvin moniin tarjouksiin ja ehdotuksiin Lykovit vastasivat aina lakonisesti ”me emme saa”.

Lykovit pyrkivät suurimpaan mahdolliseen hurskauteen, mikä heistä merkitsi elämistä poissa maailmasta, ”mierosta” (mir), kuten asia Krjalassa päin ilmaistiin. Kun oltiin uskossa eli ”vierossa” (vera), pysyttiin kaukana vääräuskoisista ja sellaisiksi osoittautuivat sitten tutustuttaessa jopa toiset vanhauskoiset ja nunnatkin.

Ravinnokseen perhe viljeli perunaa, mikä itse asiassa kyllä oli kirotun tsaari Pietarin Venäjälle tuoma kasvi, mutta osoittautui välttämättömäksi. Viljaa saatiin viljellyksi vain aivan vähän, eikä oikeata leipää tunnettu. Sen sijaan oli paljon juureksia, nauriita, herneitä ja kalaakin. Ansakuopat antoivat joskus saaliiksi maraali-kauriin.

Geologit hankkivat perheelle kutun ja pukin ja myöhemmin tyttärelle vielä kukon ja kanoja, jolloin ravitsemustilanne parani olennaisesti. Myös vaatteita suostuttiin vastaanottamaan ja siirryttiin tehdasvalmisteiseen kankaaseen ja kumisaappaisiin. Taskulamppu ja patterit otettiin ilolla vastaan eikä lentäminen helikopterissa pelottanut.

Lykoveista tuli perestroikan aikana Neuvostoliiton julkkiksia ja viimeiseksi henkiin jäänyttä Agagfja-tytärtä tultiin katsomaan kaukaakin, kun hän vieraili asutuskeskuksissa. Hän myös kävi sukulaisten luona, kun sellaisia löydettiin.

Vuonna 1944 syntynyt Agafja oli itse asiassa tuolloin aika nuori ja vahvansitkeä. Hän meni jopa vähäksi aikaa naimisiin, mutta kauhistui heti liiton lihallista puolta ja erosi miehestään.

Pari muutakin ihmistä halusi muuttaa Lykovien luo, mutta ne kokeilut jäivät lyhytaikaisiksi. Kun Vasili Peskov vuonna 1990 päiväsi kirjansa, oli hengissä vain Agafja, joka itsepäisesti oli muuttanut takaisin taigaan ja halusi elää siellä yksin omaa elämäänsä. Geologien apu tosin monessa tapauksessa kelpasi, mutta hekin olivat jo muuttamassa pois alueelta.

Lykovien tarina on lähes uskomaton kertomus ikään kuin elävänä löydetystä mammutista, ihmisistä, jotka henkisesti elivät yhä 1600-lukua ja uskon sankareina osoittivat käsittämätöntä sitkeyttä taistelussaan luonnonvoimia vastaan.

Venäjällä heidän nimensä tunnetaan yhä. Agafja taitaa elää tänäkin päivänä, ellen erehdy: Агафья Лыкова - биография, личная жизнь, фото, интересные факты, семья, история, достижения .

Kenties Venäjällä ei koskaan ollut sellaista uskonpuhdistusta kuin lännessä, mutta uskon sankareista ei ollut puutetta. Saksasta ei kannattane enää etsiä Thomas Münzerin seuraajia, mutta Venäjällä on esipappi Avvakumilla yhä runsas seuraajakuntansa.

Luonnon mysteeri ja matematiikka

 

Matemaatikko mystikkona ja slavofiilinä

 

Игорь Шафаревич, Русский народ в битве цивилизаций. Эксмо «Алгоритм» 2004, 414 с. (Venäjän kansa sivilisaatioiden taistelussa)

 

Igor Šafarevitšistä (1923-2017) on vastikään tullut hieman kirjoitettuakin, joten en häntä tässä enää laajemmin esittele.

Joka tapauksessa hän siis oli akateemikko ja kuuluisa matemaatikko sekä samaan aikaan neuvostoliittolainen toisinajattelija, joka muun muassa osallistui yhdessä Aleksander Solženitsynin kanssa kokoomateokseen ”Iz-pod glyb” (Raunioiden alta, 1974).

Ajattelijana Šafarevitš on osittain kiinnostavan omaperäinen, vaikka näyttääkin suurelta osin sopivan slavofiiliseen traditioon. Hänen kiinnostavuuttaan lisää se, että vaikka hän on matemaatikko, hän paradoksaalisesti hyökkää nimenomaan loogisen ajattelun ja matematisoinnin herruutta vastaan.

Käsitteitä käyttävän älyn sijasta ihmisen pitäisi hänen mukaansa kuunnella enemmän sitä ääntä, jonka erotamme ”ylitietoisuudella” (sverhsoznanije, Sergei Bulgakovin käsite). Siinä kuuluu ihmisrodun ja jopa kunkin kansan historiallinen muisti, eikä historia tässä tapauksessa tarkoita mitään tapahtumisen kronikkaa, vaan ikiaikaista mystistä yhteyttä olevaiseen.

Avainsana maailman paremmassa ymmärtämisessä voisi olla orgaanisuus, vaikka hän ei sitä erityisesti käytä. Joka tapauksessa elävä organismi on hänen näkemyksissään perustavanlaatuisesti erillään siitä mekanistisuudesta, jota luonnontieteet edustavat.

Ihminen on yhtä luonnon kanssa ja hänen oikea osansa olisi tämän asian tiedostaminen, kuten perinteisessä talonpoikaisessa elämäntavassa olikin asian laita.

Modernisaatio on ollut tieteellis-teknisen vallankumouksen ulottamista kaikkialle, myös ihmisen tietoisuuden täyttämistä sillä, vaikka se on itse asiassa tyhjää ja pinnallista. Näin tulkitsen omin sanoin hänen ideoitaan.

En tässä uskalla panna omia käsityksiäni akateemikon suuhun, mutta itse olen ollut sitä mieltä, että matematiikka, joka siis ei kuulu reaalitieteisiin, on pohjimmiltaan itseään toistavaa tyhjyyttä: loputon yhtälöiden jono, jonka ainoa tehtävä on vain esittää sama asia eri tavoin. Tautologia on logiikan ja matematiikan ydin.

Välineenä se voi olla oivallinen, mutta ei pysty kertomaan mitään elämän ydinasioista. Jos sen kelkkaan menemme, uskomme pian, ettei mitään varsinaisesti merkityksellistä tässä maailmassa olekaan, välineitä lukuun ottamatta.

Oli miten oli, Šafarevitš ainakin keskittyy tämän kirjan artikkeleissaan nimenomaan siihen maailmaan, joka on matemaattisen ajattelun tuolla puolen.

Hän suree suuresti sitä, että bolševismi yritti hävittää talonpoikaisen elämäntavan ja siinä jopa pitkälle onnistui: kollektivisointi mursi talonpoikaisuuden selkärangan ja muutti luovan maataloustyön pakkotyövankeudeksi (katoržnyi trud).

Muistettakoon muuten se, ettei niin sanottu maaorjuus (krepostnoje pravo, oikeastaan ”kiinnittävät säädökset”) ollut varsinaista orjuutta muualla kuin kartanotaloudessa, joka käsitti pienen osan talonpoikaistosta.

Puolet talonpojista (tšornyje krestjane) oli muutenkin maaorjuuden ulkopuolella ja maaorjatkin (krepostnyje -kiinnitetyt) elivät normaalisti omissa kylissään ja määräsivät omasta työstään ja muista asioistaan. Siellä päätti talonpoikien kokous (shod) ja talossa isäntä oli isäntä. Valttarit kuuluivat kartanoihin. Kylät vain tilittivät veronsa tilanherralle.

Maaorjien vapautta ei varmastikaan kannata liikaa hehkuttaa, tilanherran mielivallan alaisiahan he olivat, mutta verrattuna kolhoosilaisiin heidän elämäntapansa oli sentään vapaata.

Tosin myös kolhooseissa yksityispalstat tuottivat suuren osan Neuvostoliiton maataloustuotannosta. Niiden normaali koko oli noin hehtaarin verran ja niillä pidettiin lehmää ja muita eläimiä, mikä oli kai aika talonpoikaista elämää sekin. Sitä ei Šafarevitš noteeraa.

Kollektivisointi oli akateemikolle kommunismin suurin rikos ja sitä hän kuvaa kirjassa pitkälti. Tosiasiassahan se ei ollut edes mikään toimiva keino rahoittaa teollistumistakaan ja toi kaamean nälänhädän.

Kaksi suurta taloustieteilijää ja talonpoikaistalouden tuntijaa Kondratjev ja Tšajanov esittivät vaihtoehtoisen tavan kehittää maataloutta talopoikainen elämänmuoto säilyttäen. Heidät tietenkin teloitettiin.  Talonpoikaisuuden tuhoamiseen (raskrestjanivanije) liittyi myös hyökkäys kirkkoa ja uskontoa vastaan. Se oli tuhoamissotaa.

Ihmiselämän perusta löytyy kuitenkin uskonnosta, ymmärrettiinpä asia tai ei ja tunnustettiinpa uskontoa tai ei. Kirjoittaja ei ole suinkaan omaperäinen esittäessään venäläisyyden perustaksi nimenomaan ortodoksista uskontoa, joka aivan ilmeisesti on ylivertainen katoliseen ja varsinkin protestanttiseen verrattuna.

Jälkimmäisestä on lähtenyt kapitalismin henki sen ”hengettömässä” merkityksessä, vakuuttaa kirjoittaja Max Weberin jalanjäljissä ja slavofiilistä perinnettä jatkaen.

Kaikki uskonto pyrkii ”ylitietoisuuteen” ja rakentaa ikiaikaisille ja lajityypillisille arkkityypeille, kuten C.G. Jung on havainnut. Ortodoksinen kirkko ja venäläinen talonpoikaisto ovat kuitenkin vielä tavallaan oma lajinsa ja ne pääsevät lähemmäs tuota päämäärää kuin muut kristinuskon lajit.

Ortodoksiassa pyhän läheisyys on tavoitettavampaa ja konkreettisempaa kuin protestantismissa ja se on ja on aina ollut hyvin suvaitsevainen, vakuuttaa kirjoittaja antaen runsaasti esimerkkejä.

Toki ne ovat aivan päteviä, mutta päinvastaistakin ainesta löytyisi runsaasti. Tosin uskonnollinen fanatismi Venäjällä yleensä suuntautui sisäänpäin, itsetuhoisuuteen pikemmin kuin toisuskoisten vainoamiseen. Kun lännessä poltettiin noitia ja kerettiläisiä, polttivat fanaatikot idässä itsensä (ks. Vihavainen: Haun pulkin tulokset ).

Venäläinen uskonnollisuus kaksoisuskoa (dvojeverije, kansaomaiset uskomukset uskonnon rinnalla) myöten todistaa ennen muuta luontoa kunnioittavasta elämänasenteesta. Länsi -ja bolševismi- sen sijaan olivat sitoutuneet samaan luonnottomaan hyökkäykseen koko maailmaa vastaan sen riistämiseksi ja alistamiseksi. Nyt 1990-luvulla, ainakin bolševismi oli sitten ehtynyt.

Uskonnollinen maailman tajuamisen kipinä ei kirjoittajan mielestä ollut Venäjällä sammunut ja Venäjän kansan tietty pyhyys (kirjoittaja ei käytä tätä käsitettä) ilmenee esimerkiksi sen kärsivällisyydessä. Se on jotakin olennaisesti toisenlaista kuin läntisen, faustisen ihmisen mentaliteetti.

Nämä kirjan esseet on kirjoitettu suuren kriisin aikana ja ainakin osittain 1990-luvu puolella ja kirjoittaja uskoo, että kriisissä on itse asiassa myös mahdollisuus. Maailma on muuttunut, mutta ihmisyyden ikiaikaiset perusteet säilyvät. Kun valheellinen ideologia pettää, voi tulla tilaa aidolle maailman ymmärtämiselle.

Ehkäpä venäläiset sitten ovat kuin ovatkin valittu kansa, tiedä häntä. Tuo slavofiilien suitsuttama venäläisyyden lempeys ja väkivallattomuus verrattuna lännen ahneeseen julmuuteen olisi aivan mainio ominaisuus, jos se olisi totta. Joskus siihen on erityisen vaikea uskoa.

 

 

 

Erilaisuus ja ideologia

 

Venäjän arvot ja auktoriteetti

 

Perestroikan vuosina Neuvostoliiton kommunistisen ideologian merkitys arvioitiin uudelleen. Merkittävä askel tässä oli niin sanottujen yleisinhimillisten arvojen tunnustaminen. Sellaiset arvot olivat yhteisiä kaikille maailman ihmisille heidän poliittisista näkemyksistään riippumatta.

Muistelen, että tämä tärkeä toteamus yleisinhimillisistä arvoista, sikäli kuin asia koski kansainvälistä tasoa, esitettiin Reykjavikin tapaamisessa 1986, jolloin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Gorbatšov ja Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan sopivat ydinaseita koskevista rajoituksista.

Tuollaisia kaikille yhteisiä arvoja olivat ainakin ihmiskunnan säilyminen ydinsodalta ja luonnon saastumiselta ja näissä asioissa maailman poliittisilla blokeilla oli yhtä suuret intressit, vaikka niiden oli aiemmin oletettu olevan diametraalisesti vastakkaiset. Ei siis pelattukaan nollasummapeliä, jossa toisen tappio oli aina oma voitto, johon oli aina pyrittävä.

Tuona mainittuna vuonna 1986 ilmestyi ainakin Tšingiz Aitmatovin romaani Mestauspölkky (Plaha), jossa hän toi korostetusti esille sen, ettei moraali voinut olla pelkästään luokkakantainen.  Aitmatov nousi tavattoman kuuluisaksi ja suosituksi ja häntä pidettiin varmana Nobel-palkinnon saajana, mikä sitten tosin ei toteutunut.

Muuan Aitmatovin viesti oli, että oli olemassa inhimillisyyden ja kunniallisuuden normeja, joiden rikkominen oli väärin, vaikka ne kuinka palvelisivat sitä suurta poliittista asiaa, jota Neuvostoliitto edusti ja joka oli arvokkaampi kuin sen kansalaisten henkilökohtainen elämä.

Yhtenä esimerkkinä Aitmatov käytti kertomusta kansalaissodan ajan Kaukasukselta, jossa joukko miehiä kokoontui juomaan yhdessä ystävyyttä vannoen. Kun leiri oli nukahtanut, nousi yksi miehistä ylös ja ampui teloitustyyliin kaikki muut. Hän edusti Puoluetta ja neuvostovaltaa, nuo muut olivat kapinallisia.

Tuo kommunisti edusti absoluuttisen oikeudenmukaisuuden asiaa ja edisti sitä teollaan, mutta lukija ei voinut hyväksyä moista sikamaisuutta eikä hänen pitänytkään, halusi kirjailija ilmeisesti sanoa. Aitmatov nosti esille myös uskonnollisia teemoja ja näytti hyväksyvän uskonnollisen tunteen oikeutuksen, mitä monet uskovaiset kommunistit pitivät skandaalina.

Joka tapauksessa ajatus yleisinhimillisistä arvoista oli siis jyrkästi kommunistisen puhdasoppisuuden vastainen. Uskonto ja kommunismi sulkivat ehdottomasti pois toisensa, niin ajateltiin tieteellisen sosialismin piirissä.

Nythän Putin näyttää kuvittelevan tai ainakin antoi ymmärtää kuvittelevansa, että NKP:n virallisesti hyväksymä Kommunismin rakentajan moraalikoodeksi oli itse asiassa vain kristinuskon muunnos kaikkine 12 käskyineen ( vrt. Vihavainen: Haun kommunismin rakentajan moraalikoodeksi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Tämä ei toki pitänyt paikkaansa. Nuo käskyt olivat nimenomaan kollektivismin apoteoosi ja korostivat yksilön alisteisuutta yhteisölle ja velvollisuutta uhrata omat etunsa niiden korkeiden päämäärien hyväksi, joita puolue edusti. Siinä samalla hyökättiin vastustajan voimia vastaan.

Kristillinen etiikka oli universaalia, kommunistinen etiikka oli käytännössä sen vastakohta, vaikka olettikin, että joskus tulevaisuudessa, kun kaikki kansat eläisivät kommunismissa, olisivat niiden arvotkin samanlaisia.

 Mutta niin kauan kuin eri yhteiskuntajärjestelmät taistelivat toisiaan vastaan, oli toisen tappio aina toisen voitto, eikä tämä ollut mitään kuvaannollista puhetta, vaan ankarista ankarinta tiedettä, jonka uhmaajat olli tuhottava, elleivät he antautuisi.

Nykyinenkään Venäjä ei ole vielä Neuvostoliitto ja tuskin kykenee sellaiseksi muuttumaankaan. Ortodoksisen uskonnon ja fasistisen politiikan pohjalta ei vielä voi luoda samalaista totalitarismia, joka syntyi niin sanotun tieteellisen sosialismin leniniläisen tulkinnan pohjalta.

Eivät venäläiset ole uskovaisia eikä sellaiseksi voida heitä pakottaakaan. Sitä paitsi koko uskovaisuuden käsite on ortodoksisessa kirkossa ongelmallinen. Fanaattisuus ei ole ollut tuolle kirkolle tyypillistä ja sen sijaan on korostettu muotoa, tapaa ja traditiota.

Toki lahkolaisia on ollut ja on sielläkin ja itsepolttajat (Vihavainen: Haun pulkin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) kuuluvat nimenomaan Venäjän historiaan, mutta nyt puhutaan valtiollisesta tasosta ja ortodoksisen kirkon roolista sen apulaisena.

Nykyinen putinistinen fasismi nojaa luultavimmin lähinnä propagandakoneiston ja väkivaltakoneiston hallitsemiseen ja tuntuu kyseenalaiselta olettaa, että sen piirissä aito totalitaarinen persoonallisuus voisi kehittyä vallitsevaksi ainakaan rauhan aikana. Ei ortodoksinen kristillisyys siinä mitään auta, paitsi että se korostaa kaiken esivallan olevan Jumalalta (Нет власти не от Бога).

Neuvostoaikana oletettiin kuvaannollisesti sanoen, että Venäjä/Neuvostoliitto edustaa hyvyyden/edistyksen voimia ja länsi taas pahuuden/taantumuksen. Se oli käytännössä venäläisen erityisyyden olettamisen viemistä äärimmilleen, vaikka sen perustelut lähtivät universaaleista arvoista.

Tässä näkökulma venäläisen erityisyyden perustelemisen historiaan. Se on kirjoitettu vuosikymmen sitten, jolloin vielä elettiin rauhan aikaa, vaikka Ukrainan kriisi olikin jo kärjistynyt:

 

perjantai 1. elokuuta 2014

Myöhästynyt Venäjä

 

Myöhästynyt Venäjä ja vaihtoehtoinen kehitystie

 

Aikoinaan ns. kypsän eli kehittyneen sosialismin vuosina, kun oli tarvis selittää, miksi Neuvostoliiton yhteiskunta oli auktoriteettiasemassa Itä-Euroopan kansandemokratioihin nähden, voitiin todeta, että se oli kehityksessään muita pidemmällä, olihan sosialismi siellä saavutettu jo vuonna 1936, kun taas Itä-Euroopan vallankumoukset olivat vielä aivan tuoretta perua.

Tieteellinen johtopäätös oli, että lainomaisen sosialistisen kehityksen vaiheet tunnettiin konkreettisesti vain Neuvostoliitossa, vasta kypsä muoto teki mahdolliseksi nähdä, mistä sosialismissa oli kysymys.

Tämä johtotähden asema oli Venäjän historiassa poikkeuksellinen. Kolmannen Rooman ideana ei aikoinaan ollut kehitys, vaan asema pelastushistoriassa, jonka päämääränä oli viimeinen tuomio, страшный суд. Sinne jokainen oli saapuva yhtä aikaa ja saattoipa käydä niinkin, että viimeiset tulisivat silloin ensimmäisiksi ja päinvastoin.

Joka tapauksessa tietoisuus historiasta kehitysprosessina, jossa kukin valtio oli ennalta määrätty saavuttamaan tietyt kehitysvaiheet, alkoi tulla yleiseksi valistuksen aikana ja ajatus tietenkin herätti suurta kiinnostusta Venäjällä, joka vasta Pietari Suuren aikana oli toden teolla tempaistu mukaan eurooppalaiseen kulttuuripiiriin.

1700-luvun ajattelijat olivat myös lännessä hyvin kiinnostuneita Venäjästä, jossa sivistys näytti alkaneen tyhjältä taululta. Pietari Suurella ei ollut voitettavanaan kaikkea sitä historian painolastia, joka teki järjenmukaisen yhteiskunnan rakentamisesta niin pirullisen vaikeaa Ranskassa ja muualla lännessä. Katariina Suuren suuria suunnitelmia ylistettiin aikakauden nerojen toimesta, vaikka niistä ei käytännössä tullut sen kummempaa.

Tilanne oli joka tapauksessa se, että jälkeenjääneellä Venäjällä oli käytössään valtava etu: se saattoi oppia muiden virheistä ja jättää ne tekemättä.

1800-luvulla alkoi maailman etummaisissa valtioissa näyttää selvältä, että tulevaisuus kuului porvaristolle. Raha, pääoma, toimeliaisuus, teollistaminen ja kansainvälinen kauppa olivat tie loputtomiin rikkauksiin, kuten Englannin esimerkki osoitti. Tähän liittyen myös poliittinen valta kuului oikeutetusti porvaristolle, joka oli näiden uusien rikkauksien luoja.

Demokratiasta saattoi antaa käytännön kokemukseen perustuvan kuvan oikeastaan vain Amerikka, joka siis näytti pitkän päälle olevan jokaisen maan valoisan tulevaisuuden malli. Alexis de Tocqueville ryhtyi tutkimaan tuota uutta ilmiötä, porvarillista demokratiaa ja kirjoitti aiheesta ylittämättömän teoksensa jo 1800-luvun alussa.

Yhdysvallat ei tuntenut Ranskan vallankumouksen kauhuja, siinä mielessä sen demokraattinen vaihtoehto oli selvästi houkuttelevampi kuin se Napoleonia edeltänyt poliittinen kouristelu, joka oli tuonut tullessaan avoimen hirmuvallan ja muutoinkin sotkenut perusteellisesti valtion ja yhteiskunnan asiat.

Kuitenkaan Amerikassa ei ollut kaikki kunnossa. Huolimatta ennennäkemättömästä tasa-arvosta, vapaudesta ja vauraudesta, Yhdysvalloissa oli jotakin luotaantyöntävää. Sen vapaus oli todellisuudessa konformismin orjuutta, kuten Alexis de Tocqueville oli osoittanut ja sen tasa-arvo tarkoitti lähinnä sitä, ettei mikään ollut minkään arvoista. Amerikkalaisen sananlaskun mukaan siellä kuulemma jokainen oli yhtä hyvä kuin kuka tahansa toinen  –ellei hieman parempikin…

Amerikkalainen kulttuuri oli niin mitätöntä ja latteaa, ettei maailma olisi menettänyt mitään, vaikka koko paikka olisi jäänyt löytämättä, huomautettiin vielä satakunta vuotta sitten hieman snobbailevasti. Yhtä kaikki, niin Yhdysvallat kuin Venäjä olivat Euroopan silmissä kulttuurisia mitättömyyksiä 1800-luvun ensi puoliskolla. Molemmissa asia liittyi kulttuurin nuoruuteen, Amerikassa myös sen porvarillisuuteen.

Aleksandr Herzen, joka vihasi Nikolai I:n itsevaltiutta ja nuoruudessaan palvoi länttä, sen vapaata ilmastoa ja korkeaa kulttuuria, pettyi katkerasti Ranskaan, unelmiensa maahan, johon hän kotimaastaan emigroitui. Porvarikuningas Ludvig Filip eli ranskalaisittain Louis-Philippe oli, lisänimensä  mukaisesti, omaksunut uuden, nousevan luokan arvot ja julisti kansalleen: enrichissez-vous! Rikastukaa!

Siinä oli tavoite, joka käytännössä oli vain harvojen ulottuvilla ja joka arkipäiväisyydessään oli mahdollisimman kaukana siitä kansallisesta kunniasta, gloire, jolla Napoleon hieman aiemmin oli hurmannut ranskalaiset.

Maailmassa, josta valistusfilosofit olivat tappaneet Jumalan, oli siis virallisesti hävitetty vielä tämänpuolisetkin yksilöä suuremmat arvot. Jäljelle jäi vain poroporvarillinen latteus, kaiken mittaaminen rahassa, elämä ilman runoutta ja sankaruutta.

Kuin vielä alleviivatakseen uuden luokan ja sen elämäntavan tylsyyttä Louis-Philippe toi käyttöön iskulauseen juste-milieu –kultainen keskitie. Herzen, joka pakolaisena pohdiskeli vanhan kotimaansa ja Ranskan eroja ja yhtäläisyyksiä, päätyi johtopäätökseen, jonka mukaan Venäjä sentään vielä oli verrattomasti korkeammalla tasolla kuin Ranska.

Venäjällä ei vielä ollut lainkaan porvaristoa, venäläinen ei luontojaan ollut mikään mammonan palvoja ja omassa kodissaan kököttävä poroporvari.

Kyläyhteisössään ahertava venäläinen talonpoika ei ollut vain oman kotitaloutensa isäntä ja vaalija, vaan osa koko kylää. Venäläinen oli kollektivisti, hän osasi tuntea myötätuntoa ja huolehtia osattomista, hänelle oli luontaista uhrautua toisten puolesta. Itse asiassa venäläinen talonpoika, tässä ja nyt, oli luonnollinen sosialisti!

Ongelmina olivat itsevaltius ja maaorjuus, mutta pitkällä tähtäimellä ongelmana oli nimenomaan Venäjää uhkaava rakennemuutos. Jos Venäjäkin teollistuisi ja kasvattaisi hallitsevan porvariston, se hävittäisi kyläyhteisön ja ajaisi talonpojan kotoaan siihen proletaariseen orjuuteen, joka oli todellisuutta Euroopassa ja Amerikassakin. Sellainen demokratia, joka toimii kapitalismin ehdoilla, olisi Venäjän moraalinen kuolema.

Karl Marx ja Friedrich Engels julkaisivat omat madonluvunsa hurjassa pamfletissa Kommunistisen puolueen manifesti vuonna 1848. Siinä he kuvasivat, miten kapitalistiset tuotantosuhteet loivat maailman, jossa kaikki moraalisesti todella arvokas sai antaa tilaa ahneudelle ja törkeydelle.

Raha puhui ja korotti tolvanat valtaan ja kunnon ihmiset orjuuteen. Näin ei voinut jatkua eikä näin saanut jatkua, selittivät nuoret miehet Saksassa, jossa demokratia oli myös nostamassa päätään ja uusi aikakausi häämötti mellakoivan kansan noustessa poliittiselle areenalle.

Mutta Saksassa ei ollut enää samoja mahdollisuuksia kuin Venäjällä. Sosialismi koko läntisessä Euroopassa ja Amerikassa olisi toteutettava kurjistuneen teollisuusproletariaatin toimesta ja lopputuloskin taisi olla epävarma.

Venäjällä sosialismi oikeastaan oli jo julistamista vaille valmis. Venäläisen henkinen rakennekin oli sellainen, ettei poroporvarillinen ihanne sitä kiehtonut. Venäläinen oli äärimmäisyyksien ihminen, juste-milieu oli hänelle mahdoton, päätteli Herzen.

Kuten tunnettua narodnikit, joiden kantaisiin ja esikuviin Herzen on luettava, lähtivät sitten terrorin ja väkivallan tielle, kunnes itse miekkaan hukkuivat. Vallankumokselliset sosialistit, SR:t, joiden suuri nousu tapahtui 1900-luvun alussa, saivat jo havaita, että ihannoitu kyläyhteisö kuvitteellisine sosialismeineen alkoi olla menetetty.

Venäjän ikkuna, josta haluttiin astua ulos eurooppalaisesta kehityksestä, oli jo sulkeutunut. Markkinavoimat jyräsivät kyläyhteisön ja Stolypinin reformit tekivät siitä juridisestikin selvää.

 

Venäjästä tuli siis yksi kapitalistinen maa muiden joukossa ja kun kerran näin oli, tekivät intellektuaalisia häränpyllyjä rakastavat dialektikot siitä yksin tein koko kapitalistisen maailman johtavan maan, joka aloittaisi maailmanvallankumouksen marxilaiselta pohjalta.

Tietenkään mistään maailmanvallankumousta ei koskaan tullut, mutta Leninin sekopäinen teoria Venäjästä maailman yhteiskuntakehityksen etummaisena maana saavutti kyllä vallan tavattoman merkityksen ja uskottavuuden. Asia tietenkin perustui siihen, että tämän tolkuttomuuden takana oli maailman suurin sotakoneisto, mutta toki sitä myös uskottiin.

Neuvostoliitolle ja sen sosialismille kävi niin kuin kävi, mutta tuon teoreettisen korttitalon romahdus heitti Venäjän taas tuttuun tilanteeseen. Venäjä oli taas myöhästyjä. Voisiko se taas käyttää myöhästyjän etua? Voisiko löytyä ikkuna, josta se voisi hypätä pois tämän kehityksen kyydistä?

Koko se ideologinen kasvullisuus, joka on pian parisen kymmentä vuotta kukoistanut ns. suvereenin demokratian ympärillä, on ollut tämän saman teeman jauhamista. Venäjä ei halua tulla normaaliksi kapitalistiseksi yhteiskunnaksi, sille ei sovi poroporvarillinen juste-milieu.

 

Kapitalistinen kehitys näyttää kuitenkin vievän kulttuurin arvomaailmaa siihen suuntaan, mitä Ruotsi kaikessa latteudessaan symbolisoi. Näinhän World Values Survey tieteen arvovallalla meille ilmoittaa. Moniarvoisuus, monikulttuurisuus, suvaitsevaisuus…

Kehitttyneellä globaalisella kapitalismilla on näistä asioista omat tulkintansa, joita puhtaimmillaan ilmentää Ruotsi, mutta ne eivät ole Venäjän tulkintoja –ainakaan vielä. Näinhän on painokkaasti todennut Putin. Näin myös ajattelee Venäjän kansa, kuten World Values Surveyn tutkimukset osoittavat.

Venäjä todella siis on taas kerran myöhässä mitä sen arvomaailman kehitykseen tulee. Näyttää myös siltä, ettei se taaskaan halua kehittyä siihen suuntaan, kuin meidän kaikkien muiden määränä näyttäisi olevan. Mutta onko asia pelkästä halusta kiinni?

Ehkäpä Venäjällä on vain kyse siitä, että se on vasta tulokas uudessa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Kapitalismin voimat ovat vaikuttaneet siellä vasta parikymmentä vuotta. Se kollektivistinen ja altruistinen kulttuuri, jossa venäläiset vielä muutamien sikäläisten analyytikkojen mielestä asuvat, rappeutuu kovaa vauhtia.

Uusslavofiilit kiittävät Jumalaa siitä, että kommunismi paradoksaalisesti säästi maan ja kansan kapitalistisen roskakulttuurin vyöryltä. Venäläiset patriootit vannovat ortodoksian nimeen ja entiset KGB-upseerit tekevät ristinmerkkejä kuin suntio praasniekassa.

 Lännen mädännäisyys, sen populaarikulttuuri, jota Solzhenitsyn nimitti paskavelliksi, tuomitaan virallisesti ja korkeimmalla tasolla: Venäjän tie on oleva toinen ! Мы пойдем другим путем!

Mutta onko tämä mahdollista ja onko se edes alkuunkaan totta? Uskonnollisuus Venäjällä on kyllä taas laajasti hyväksyttyä, mutta ilmeisen pinnallista. Länttä pelätään ja vihataan nyt, Krimin ja Ukrainan kriisin takia, mutta onko Venäjällä muka todella tarjolla tai edes kehittymässä jotain vaihtoehtoista kulttuuria?

Miksi venäläisen eliitin lapset opiskelevat eurooppalaisissa yliopistoissa? Miksi sadat tuhannet ovat muuttaneet länteen? Onko paljon puhutun vaihtoehtoisen kehitystien ikkuna jo sulkeutunut vai onko sitä koskaan ollutkaan?

Potjomkin oli kulissien rakentajan pelkkä amatööri, hänen jälkeensä on tämä toiminta tullut paljon suurisuuntaisemmaksi ja kaikki ennätykset ehkä lyötiin Brezhnevin aikana. Kehityksen juna oli silloin pysähtynyt, mutta jokaisen oli teeskenneltävä uskovansa, että se liikkui. Verhot pantiin kiinni ja hytkyteltiin, mutta silloin se ei auttanut. Ei se taida auttaa nytkään.

 

Tämän jälkeen on vettä virrannut Moskova-joessa paljon. Rajanveto länteen on tapahtunut länsimaiden innokkaalla avustuksella. Kulttuurinen suuntautuminen Kiinaan ja muihin BRICS-maihin on kuitenkin lähinnä vitsi. Venäläinen kulttuuri on epäilemättä erilainen kuin Läns-Euroopan tai Pohjois-Amerikan, mutta kiinalaiseen ja intialaiseen verrattuna se on jo kon eri planeetalta.

On eri asia myydä Kiinaan öljyä ja kaasua, kuin omaksua konfutselaisuus ja vaihtaa läntiset klassikot kiinalaisiin. Kieliongelma on tässä nykyisten käännöskoneiden aikakaudella pienimmästä päästä, mutta toki silläkin on vaikutusta.

Venäjä on nyt eristetympi lännestä kuin koskaan, lukuun ottamatta internetin kanavia, joiden merkitys saattaakin olla olennainen. Ideologisella tasolla se ei kuitenkaan enää ole mikään ainutlaatuinen auktoriteetti kenellekään ja tuskin voisi sellaiseksi tullakaan.

Venäjän omaleimaisuus ja erottuminen lännestä ovat ikiaikaisia asioita, jotka on syytä ottaa huomioon, mutta maantieteelle sekään ei voi mitään ja sen kulttuurinenkin paluu takaisin on vain ajan kysymys.