Sukupuolittunut rappio?

 

Naisten aika

 

Liisa-Keltikangas-Järvisen kirjaa käsittelevän blogin yhteydessä joku kysäisi aiheellisesti: käsitteleekö kirjailija opuksessaan naissistumisen merkitystä tapahtuneelle kehitykselle.

Ei käsittele ja luulen ymmärtäväni asian hyvin. Kokeneena psykologina hän ilmeisesti ymmärtää, miten kiivaan vastarinnan aiheuttaisi sen asian mainitseminen, että kuvattu, sangen ikävän kehityskulku olisi jotenkin yhteydessä naisten nousuun kulttuurin keskeiseksi vaikuttajiksi.

Keltikangas-Järvinen kertoo useampaankin otteeseen, miten pöyristyneitä kuulijat ovat usein olleet kun hän on kertonut jotakin sellaista, jota ne eivät ole halunneet kuulla.

 Ajatus siitä, että sosiaalisella tasolla asioita käsitellään suurten joukkojen ja niitä edustavien otosten kautta, on yhä tälle ”hyvin koulutetulle” keskivertokuulijalle vieras. Sellaiseen hänellä on aina vastaus valmiina: kaikkihan ovat erilaisia yksilöitä. Eihän sitä saa yleistää!

Tämä siis siitä huolimatta, että kaiken tieteellisen toiminnan tavoitteena on juuri yleistäminen, mikä ei merkitse sitä, että yksittäistapausten poikkeaminen yleisestä trendistä kiistettäisiin. Ei tietenkään

Kun kuitenkin ajatellaan niitä suuria muutoksia, joita niin sanoakseni yhteiskuntamme ideologiassa on tapahtunut suhtautumisessa hyveisiin, hedonismiin ja ekstroverttiin persoonallisuuteen, on naisten panos silmiinpistävä, samoin kuin ”naisellisten” ihanteiden tulo vallitseviksi.

Klassisen itämaisen Jin ja Jang -prinsiippien erottelun mukaisesti ”pehmeiden” arvojen korostaminen ja ihannointi on ollut hallitseva trendi jo pitkään ja ”pehmeydellä” on tosiaankin tarkoitettu lepsuuden, sallivuuden ja hedonismin asettamista määrätietoisuuden, rajojen asettamisen ja pidättyvyyden edelle.

”Kiltteydestä” on nyt tullut ongelma ja sama koskee itsesyytöksiä, jotka syntyvät vaikkapa ylensyönnin tai muun holtittoman elämäntavan seurauksena. On perustettu tukityhmiä vakuuttamaan kaikille, että he ovat juuri sellaisina aivan ihania ja heidän on syytä jatkaa samaan tapaan. Kuka voisi toista arvostella? Vain hän itse on ylin tuomari ja hänen on opittava tuomitsemaan oikein eli aina kaiken sallivasti.

Siinäpä taitaa olla asian ydin. Tässä tulemme juuri ”yliyksilöllisyyteen” ja jopa narsisimiin. Narsistille maailmassa on toki muutakin kuin hän itse, mutta sillä muulla on merkitystä vain sikäli kuin se palvelee hänen tarpeitaan.

Tarpeet ja halut ja niiden tyydytys ovat nyt ihmiselle keskeisiä, eivät hyveet ja tahto, jotka antiikin aikana olivat aina se asia, joilla ihmisiä kitattiin. Plutarkhoksen ja Cornelius Nepoksen suurten miesten elämäkerrat ovat tästä havainnollinen osoitus ja niiden sanoma oli vahva vielä länsimaissakin puoli vuosisataa sitten.

Toki naistenkin hyveillä (ks. Vihavainen: Haun naisten aioni tulokset ) oli jo antiikin aikana valtava merkitys, mutta koska naiset yhteiskunnassa olivat pakostakin toisenlaisessa roolissa kuin miehet, ne oivat erilaisia. On totta, että naisellisuutta aliarvioitiin ja jopa halveksittiin silloin, kun se ilmeni miehissä. Kun se oli naisissa itsessään, ei oikealla paikalla, sitä palvottiin. Lukekaa nyt vaikka Catulluksen Lesbia-runoja (eivät viittaa lesbolaisuuteen).

Aikakautemme suurin megatrendi lienee työn tuottavuuden valtavan nousun mahdollistanut konsumerismi, ylikulutuksen kulttuuri. Se myös mahdollisti myös naisten nousun Thorstein Veblenin tarkoittamaan joutilasluokkaan, jossa tietenkin ykäluokan naiset oivat olleet aina sanan varsinaisimmassa merkityksessä.

Siinä samalla muuttuivat sekä koko väestön elämänehdot, perustarpeiden tyydytyksen, työn luonteen, koulutuksen ja perhekoon osalta. Samalla kenttä tuli vapaaksi naisten suurelle ja jopa ratkaisevalle kulttuuriselle ja poliittiselle vaikutusvallalle (vrt. Vihavainen: Haun kulutuksen vuosisata tulokset ).

Jos toteamme tai ainakin oletamme, että nykyinen yliyksilöllinen ja hedonistinen kulttuuri on syntynyt nimenomaan naisten lisääntyneen yhteiskunnallisen merkityksen takia, saamme varmasti kuulla, että taas tässä nyt sitten ”syyllistetään” jotakuta, mikä on jo sinänsä väärin ja sitä paitsi miesten hallitsema maailma on ollut toksinen ja läpimätä ja niin edelleen.

Vallitseva älyllinen taso ei yleensä pääse tämänkaltaista ”ajattelua” pitemmälle, mutta totean ainakin itse kyllä näkeväni vahvan yhteyden yhteiskuntamme ja kulttuurimme uusien, vääristyneiden arvojen ja naisen aseman muuttumisen välillä. Kyseessä saattaa hyvinkin olla siirtymäilmiö, jollaisissa ylilyönnit ovat aina olleet suuria.

Tässä nyt joka tapauksessa nostan taas raivostuttavasti esille vanhan blogini puolentoista vuosikymmenen takaa;

 

maanantai 12. elokuuta 2013

Aikamme sankaritar

 

Aikamme sankaritar

 

Mihail Lermontovin ”Aikamme sankari”, Petšorin oli hyvin etevä, aito ja rehellinen, mutta pohjimmiltaan kielteinen tyyppi. Hän oli ”tarpeeton ihminen”, tuo illuusioton ja iloton, ilmeisesti kroonista masennusta poteva nuori mies, joka kuitenkin samalla oli tyylikkäästi blasé, voisi sanoa cool, ellei se kuulostaisi kovin anakronistiselta.

Aikansa sankari tuo Petšorin oli siksi, ettei aika voinut parempaakaan esittää. Mutta ei aika varmaan ollut läpikotaisin mätä, tuskin oli sankarikaan. Joka tapauksessa Petšorin oli aikansa kuva siksi, että hän edusti jotakin sellaista, joka maailmassa näytti olevan uutta, pahaenteistä ja peruuntumatonta

. Otsikossa Lermontov puhui komeasti ”ajastaan”, vaikka tuota samaa aikaa eli yhdessä kirjailijan kanssa vain hänen pikku maailmansa, mirok, joka koostui samanlaisista sivistyneistä nuorukaisista ja heidän seurapiiristään. Venäjällä, kuten koko Euroopassa, he muodostivat vain hyvin ohuen kerroksen yhteiskunnasta.

Maailma, sanan varsinaisessa merkityksessä ei ollut miksikään muuttunut, ei edes se, mitä talonpojat nimittivät maailmakseen, mir, eli heidän kyläyhteisönsä. Herrat ja orjat jatkoivat elämistään samaan tapaan kuin aina ennenkin.

Joidenkin nuorten herrojen masennus ja maailmantuska ei siihen vaikuttanut sitä eikä tätä. Ja siitä huolimatta Lermontovin Petšorin oli mitä merkittävin aikansa tuote. Hänen hahmonsa myös ennusti jo laajemminkin tulevaisuutta, sitä maailmaa, joka odottaisi kansanjoukkoja joskus puolentoista vuosisadan päästä.

Mutta millainen on meidän aikamme sankari, kuka hän on? Jos aikamme on sairas, kuten sen kuviteltiin jo Lermontovin aikana olleen, on aikakauden sankarikin sitä. Tärkeää on vain, että hän on nimenomaan juuri oman aikakautensa symbolinen edustaja ja sen esiin nostamien hyveiden ja paheiden ruumiillistuma.

Zygmunt Baumanin kirjan Consuming Life kannessa näkyvät nuoren naisen jalat ostoskassien rykelmän päällä. Miksi juuri naisen?

Baumanin kantavia ideoita on, että kulutusyhteiskunnassa myös ihminen on tullut tuotteeksi, hänen on myytävä itseään. Kuluttajastakin tule tuote ja asiaan liittyy, ettei hänen roolinaan enää ole vain kuluttaa tyydyttääkseen tarpeensa, vaan kuluttaa maksimaalisesti ja hyväksyä koko ajan itselleen uusia tarpeita tämän missionsa täyttämiseksi.

 Kun ihminen joskus ennen oli ennen muuta tuottaja, joka raahasi mukanaan raskasta pakaasia, joka koostui kestävistä ja pysyvistä arvoista ja niiden kantajista, tulee hänen nyt olla ketterästi liikkuva ikuisessa nykyisyydessä elävä nautiskelija, jonka koko missio on uusien halujen kehittäminen.

Vielä hiljattain rikkautta haalittiin näyttämisen takia, arvokkaat hyödykkeet omistettiin ja ne olivat jopa ikuisesti käyttökelpoisia.

Nyt hyödykkeitä käytetään ja hylätään yhtä kevyesti kuin ne saatiin. Näyttäminen keskittyy itsensä ja oman kulutuskykynsä esittämiseen nykyhetkessä, ei omaisuuteen, joka on vain potentiaalia ja jopa painolastia. Sehän tuo velvollisuuksia.

Onko nuori nainen paras kuluttaja? Asia ei ole ilman muuta selvä. Nuoret ja hieman vanhemmatkin naiset ovat toki erinomaisia itsensä tuotteistajia ja huippukalliita hyödykkeitä.

He ovat myös ainoa kohderyhmä, joka suostuu pelkän näyttämisen takia maksamaan mielettömiä summia vaatekappaleesta tai käsilaukusta, jonka todellinen arvo on hyvin vaatimaton.

Kulttuurimme on hyvin pitkälle keskittynyt juuri naisten miellyttämiseen, vaikka heidän välitön kulutusmahtinsa ilman muuta ole erityisen merkitsevä. Tärkeätä kuitenkin on, että se on uutta, se on koko ajan nouseva ja yhä hallitsevampi ilmiö, aikamme anti maailmanhistorian kehitykselle. 

 La Revue-lehti ennusti pari vuotta sitten, että 2000-luvun toisen vuosikymmenen tärkeimpiä historiallisia uutuuksia koko maailmassa on, että naiset viimeinkin tulevat yhteiskunnassa lukumääränsä mukaiseksi voimatekijäksi.

Hyvin mahdollista. Syntyvyys laskee nyt kaikkialla ja tämä luo uuden tilanteen. Sitä mukaa kun ihmiskunta lopettaa lisääntymisen, häviää naiselta rooli perheenäitinä tai se muuttuu sivuseikaksi.

Kun niin käy, on tie auki ikuiseen sinkkuuteen ja sitä mukaa ikuiseen nykyhetkessä elämiseen, mikä onkin baumanilaisen dystopian tunnusmerkkejä. Eihän tulevaisuutta ole, koska ei ole jälkeläisiäkään.

 Tunnetun sarjafilmin sankarittaret kunnostautuivat nimenomaan sillä, että antoivat periksi haluilleen ja mieleenjohtumilleen. Jos urotöitä (vanhanaikainen termi) etsitään, niin nykyään puolen kuun palkan sijoittaminen kenkäpariin on vahva ehdokas arjen sankarittaren maineteoksi.

 Tai miksei voisi jopa tehdä velkaa ja ostaa maailman kalleimman samppanjapullon? Tai, se tuskin sittenkään toimisi, koska silloin itse henkilö, varsinainen tuote jäisi varjoon, ellei sitten kylpisi tuossa samppanjassa. Tärkeintä loputtoman kuluttamisen kannalta joka tapauksessa on, että haluilleen on osattava sanoa hetkessä eläen reipas kyllä.

Baumanin hahmottelema itsensä tuotteistanut ikuisessa nykyhetkessä elävä halujen herratar on tietenkin narsisti. Muuta tuskin on edes mahdollista kuvitella. Ideaalityyppinä tällä uudella hahmolla ei ole lapsia, mutta saattaa kyllä olla mies tai miksei ”vaimokin”.

Parisuhde on kukaties rekisteröity, mutta kukaan ei kuvittele, että sen tarvitsisi kestää päivääkään kauemmin kuin hyvältä tuntuu. Eihän siinä olisi mitään mielekkyyttä.

On kyllä mahdollista, että sankarittarella on lapsia, jonkin verranhan niitä vielä maailmaan siunaantuu, esimerkiksi ns. apilaperheiden kautta, joissa eri sukupuolet vain minimaalisesti häiritsevät toisiaan.

Mikäli lapsia on, on ideaalinen kasvatus kai narsistista perfektionismia, jossa lapsesta puristetaan viimeisetkin mehut, jotta hän tyydyttäisi äidin kunnianhimoa.

Yhdysvaltoja pöyristyttänyt teos ”Tiikeriäidin taisteluhymni” kuvaa juuri tällaista äitiä, joka tyrannisoi tyttäriään kaikin tavoin pakottaakseen heidät ”huipulle”. ”Tiikeriäiti” todennäköisesti pyrkii oheistuotteina toimivien lastensa avulla pätemään itse maineen markkinoilla.

Halujen vallitsevuus elämän tarkoituksena ei sittenkään sulje pois tahtoa. Jälkimmäinen saattaa loppujen lopuksi olla tärkein hyve, sillä se on väline valtaan, joka taas takaa tyydytyksistä suurimman ja viime kädessä myös mahdollistaa loputtoman kulutusjuhlan.

Vastakkainen sukupuoli on sankarittarelle tuotteena tärkeä, sillä tuotteena hän tarvitsee kysyntää kaikkialta, vaikka jakaakin suosiotaan melko rajoitetusti. Sukupuolten välinen teerenpeli on myös alue, jossa hetkessä eläminen ja tuotteen markkinointi maksaa valtavia summia, vaikka itse seksi on näennäisesti ilmaista.

Sankaritar ei itse sijoita fitnessiin ja kosmetiikkaan paljoakaan, mutta varsinaiset maksumiehet sijoittavat tähän tuotteeseen sitäkin enemmän. Kaikki on loppujen lopuksi häntä varten, urheiluautoista loistohotelleihin.

Sanomattakin on selvää, että seksisuhde ei ole pysyvä arvo sinänsä, tuotteen arvo mitataan aina uudelleen seksin markkinoilla ja tässä suhteessa sankarittaren uran pidentäminen on erittäin haastava ja kallis tehtävä.

Tieteen alalla voimme myös todeta selvän siirtymän. Postmodernismi tarjoaa aivan uudenlaisen näkökulman, jossa nimenomaan sankarittaren narsistinen maailma on tehty a priori arvokkaaksi tutkimuskohteeksi. Tuotteen yksilöllinen ruumis, ruumiillisuus ja ruumiinaukot ovat kaikkien muiden kiinnostuksen kohteiden yläpuolella.

Zygmunt Baumanin kirjankannen sankaritar symbolisoi tärkeältä osaltaan sitä, mikä kulttuurissamme on keskeistä. Hänen paheensa on emansipoitu hyveiksi.

Tuo Amerikassa syntynyt hahmo on saanut aplodeja kaikkialla, missä amerikkalaista konsumerismia ihaillaan. Nuoret miehet mielistelevät sankaritarta, vannovat olevansa feministejä ja kiiruhtavat kannattamaan lakeja, jotka ovat olemukseltaan tolkuttomia ja epätasapuolisia. Innokkaimmat jopa korottavat ääntään kimeäksi tehdäkseen ”pehmeän” vaikutelman.

Ulkoisesti kaikki näyttää hienolta kuin kiiltävä kananmunan kuori, mutta sisus on mätä ja ympärillä leijuu pilaantuneen haju. Tämä on meidän kulttuurimme haju. Hedonistinen onni perustuu kulutukseen ja näyttöarvoon, ”hyvännäköinen” korvaa siinä ”hyvän”.

Kulttuurimme tanssii pyhän lehmän, kultaisen vasikan ympärillä, koska se on sokea aidoille arvoille. Niiden olemassaolon se jopa painokkaasti kieltää ja saarnaa jokaisen oikeutta luoda omat arvonsa oman napansa ympärille.

Tervehtyisikö se, jos sen ihanteeksi tulisi nykyisen sankarittaren sijasta tasapainoinen, kohtuuteen ja oikeudenmukaisuuteen pyrkivä ihminen, jonka tavoitteena ei ole maksimaalinen kuluttaminen vaan kehittyminen?

 Jo Erich Fromm-vainaa kuvitteli tervettä yhteiskuntaa, jossa normina ei olisi huoraaminen, vaan luominen. Siis ei itsensä myyminen eikä itsensä ihaileminen, vaan itsensä kehittäminen ja parantaminen ihmisenä, lähimmäistensä auttaminen ja pyrkimys kohti sitä maailman todellista kauneutta, joka –kuten hän arveli-  on avoinna kaikille niille, jotka eivät anna kiiltävän rihkaman sokaista itseään ja pyrkivät pois oman itsensä varjosta.

Fromm arveli ajattelunsa suorastaan olleen objektiivisella pohjalla: ihmisen (aristotelisen) olemuksen toteuttaminen oli ainut tie todelliseen onneen. Hän kuvitteli löytäneensä tämän totuuden psykoanalyysistä.

No, psykoanalyysi alkaa pikkuhiljaa päästä historian roskatunkiolle, jonne se ilmeisesti kuuluukin. Frommin eksistentiaalinen versio tosin poikkeaa radikaalisti Freudin ja etenkin Jungin päästöistä, eikä sitä kannattaisi ilman muuta lukea samaan joukkoon niiden kanssa.

 Frommin perusajatukset ovat lopultakin sangen rationaalisia ja verrattuna postmoderneihin jaarittelijoihin hän on kuin lääketieteen tohtori voodoopoppamiesten rinnalla. Aikamme sankaritar tai pikemminkin hänet tuottanut yhteiskunta olisi jollakin konstilla saatava ymmärtämään omat todelliset tarpeensa. Nobel sille, joka sanoo, miten se tehdään.

No, entä se Petšorin, joka toimitti alussa aasinsillan virkaa? Aika ikävä sankari se hänkin oli. Tyhjänpäiväinen elämä ja aikakausi johtivat hänet vuodattamaan viatonta verta olemattomasta syystä. Yhtä turha kuin aikamme hipsteri vai vielä turhempi?

Vaikea sanoa. Ainakin parin sadan vuoden takaiseen sankariin liittyi tragiikkaa. Nyt pärjätään komiikalla ja onhan se kaikkien kannalta miellyttävämpää, ainakin lyhyellä tähtäimellä.