Kulutuksen vuosisata

Kulutuksen vuosisata

Amerikkalainen kulutuksen tutkija Gary Cross on todennut, että konsumerismi oli se ”ismi”, joka 1900-luvulla voitti kaikki muut, vaikka sillä ei ollut mitään erityistä ohjelmaa, eikä varsinaista puoluetta ja vaikka sitä koko ajan vainottiin, milloin suorastaan lain säädöksillä ja milloin vain ylenkatseella, moralisoinnilla ja paheksunnalla.

Konsumerismi Crossin määritelmän mukaan tarkoittaa sitä, että elämässä ja yhteiskunnassa keskeisenä asiana pidetään kulutushyödykkeitä.

Vielä sata vuotta sitten ei edes Amerikassa monikaan kuvitellut, että 1900-luvusta tulisi kulutuksen vuosisata ja sen suuren riemuvoiton näyttämö. Kaikkien vakavien ideologien ja teoreetikkojen mielestä elämässä ja yhteiskunnassa ei saanut olla keskeistä kulutus, vaan sen sijaan ehkäpä politiikka, uskonto, ihmisten veljeys ja yhteistyö, itsehallinto, persoonallisuuden kasvu ja ihmisen itsetoteutus.

Kaikki nuo vaihtoehdot olivat ja ovat komeita ja myönteisiä asioita. Bolshevikkien puolueohjelmassa vuodelta 1919 luvattiin työpäivä lyhentää kuusituntiseksi, mikä lisäksi jokainen saisi kahden tunnin ajan ja palkkaa nauttien osallistua hallintoon ja itsensä kehittämiseen.

 On ilmeistä, ettei erityisen korkeata elintasoa pystytty kuvittelemaan mahdolliseksi, mutta ei sitä myöskään pidetty erityisen tarpeellisena. Oikeudenmukainen palkka, riittävä ravinto ja kunnon asunto olivat sinänsä perusasioita. Niiden yläpuolella olivat kuitenkin itsehallinto, omasta työstä ja omasta inhimillisyydestä vieraantumisen päättyminen ja täydellinen vapaus sorrosta ja riistosta. 

Utopia oli aivan sama kuin anarkisteilla, kuten Lenin huomautti. Vain toteuttamiskeinot olivat toiset ja rajummat..

Kun Neuvostoiliiton kommunistinen puolue vuonna 1961 kehaisi rakentavansa kahdessakymmenessä vuodessa kommunistisen yhteiskunnan, jossa jokaisella olisi aineellisia hyödykkeitä niin paljon kuin hän tarvitsee, kuviteltiin, ettei hän kovin paljon tarvitsekaan.

 ”Kohtuulliset tarpeet” käsittivät ilmeisesti ruoan, asunnon, vaatteet, terveydenhoidon, kulttuuripalvelut, koulutuksen ja vastaavat asiat. Niitä olisi jokaiselle tarjolla riittävästi, joten rahakin joutaisi pois käytöstä. 

Silloin ei ihmisten välillä enää olisi aineelliseen toimeentuloon perustuvaa kateutta, ei rikollisuutta eikä prostituutiota, tuskin aviorikostakaan, kun vanhanaikainen perhe ja kotitalous käytännössä häväisivät. Ihmisen arvon mitta olisi hänen henkinen rikkautensa ja jalo kilpailu kohdistuisi lähinnä suurimman jalomielisyyden ja hienostuneisuuden osoittamiseen. 

Jotkut bolshevikit olivat 1920-luvulla vielä arvelleet, että Nietzschen kuvittelema yli-ihminen syntyisikin nimenomaan kommunismin kautta.

Toisinhan siinä kävi. Ilman mahdollisuutta toteuttaa konsumeristisia vaistojaan ihminen ei välttämättä kohonnut moraaliseksi jättiläiseksi, vaan saattoi suorastaan luisua moraaliseksi kääpiöksi. 1980-luvulla tämä uskallettiin jo tunnustaa Venäjälläkin. Literaturnaja Gazeta julkaisi pilakuvan, jossa kaksi rähjäistä työmiestä juttelee pystybaarissa tuopin äärellä. Toinen lausahtaa ylpeästi: ”Minulla ei ole autoa, ei huoneistoa eikä kesämökkiä. Olen henkisesti rikas”.

Neuvostokauden loppuvaiheessa Valentin Rasputinin kaltaiset kirjailijat uskaltautuivat kuvaamaan sen sortin rikkautta. Kyseessä oli puhdas ryysyköyhälistön elämänmuoto. Ryysyläinen oli kiinnostunut vain viinasta ja helposta elämästä. Hänellä ei ollut mitään pitkän tähtäimen päämääriä, hän ei arvostanut toisten työtä eikä pyrkinyt kehittämään omaansa. Hänestä ei ollut tullut luovaa tuottavaa ihmistä, vaan kuluttajan kaikkein kurjin tyyppi, vandaali ja röyhkimys.

Kyseessä oli tietenkin paradoksi ja tarkoittamaton tulos. Maksim Gorki oli jo vuosisadan vaihteesta lähtien käynyt sotaansa pikkuporvarillisuutta vastaan ja kuvitellut, että kiintymys omaan pieneen omaisuuteen ja sen kartuttamiseen olisi kaiken paheen ja kurjuuden äiti. 

Gorki luuli talonpojan olevan tämän paheen ruumiillistuma ja riemuitsi, kun kollektivisointi vapautti syntiset taakastaan.

Gorkin jälkeen Benjamin Barber, Erich Fromm, Naomi Klein, Zygmunt Bauman ja lukemattomat muut ovat kauhistelleet konsumerismin synnyttämää epäkulttuuria. Kun kaikki alennetaan kauppatavaraksi, tulee ihmiselämästä typerää, pinnallista ja pohjimmiltaan epätyydyttävää. Missä on yhteisöllisyys, huolenpito lähimmäisestä, missä pyyteettömyys, aitojen asioiden arvostus ja todellinen henkinen hyvinvointi?

Sitä voi kysyä. Todennäköisesti niitä ei ole siellä, mistä niitä haikaillaan: oman kansamme menneisyydessä, Afrikan alkuasukkaiden parissa, Pohjois-Koreassa, Maon Kiinassa tai Trobriand-saarilla. Keskittyminen hyödykkeisiin tuottaa vastenmielisiä tuloksia, jos se menee liiallisuuksiin. Toisaalta hyödykkeiden puute tuottaa niitä varmaankin vielä todennäköisemmin. Se pakonalainen yhteisöllisyys, josta esi-isämme nauttivat, olisi meille helvetti. Kuviteltu henkisesti rikas elämä köyhissä maissa lienee sekin vain harvojen herkkua.

Matti Pulkkinen pohdiskeli aikanaan, että köyhyyden oletettiin jalostavan ihmistä, mutta käytännössä se todennäköisemmin tuotti Juutas Käkriäisen tapaisia henkisestikin kurjistuneita olentoja. Toisaalta myös pelkkä mammona ja pyrkimys sen haalimiseen hinnalla millä hyvänsä on kauhistus.

 Lienee luultavaa, että ihminen, ideaalisesti kehittyäkseen tarvitsee melkoisen annoksen myös konsumerismia. Miksi ihmisten pitäisi elää pelkästä politiikasta, yhteisön palvelemisesta ja altruismista? Häviääkö mikään pahe sillä, että ihminen köyhtyy? Tuskinpa vain.

Nykyinen elämänmuotomme muistuttaa monessa suhteessa Rooman valtakunnan rappiokautta. Kuluttamista ja primitiivistä hedonismia korkeammat arvot ovat marginaalissa ja jopa unohdettuja. Mutta onko syyllinen sittenkään konsumerismi sinänsä? Ehkä slummien psykologia, jossa kulttuurin tyhjyys kärjistyy, onkin nimenomaan puuttuvan pikkuporvarillisuuden aiheuttamaa?

Niall Fergusonin mielestä konsumerismi oli yksi niistä mahtavista innovaatioista, jotka nostivat läntisen kulttuurin koko maailman ehdottomaksi johtajaksi. Voi olla, että meidän on pian vielä pystyttävä sitä suurestikin rajoittamaan, mikäli haluamme maapallon riittävän. Siihen saakka voimme vain seurata, miten oppipojat kaikkialla maailmassa ovat kiiruhtaneet omaksumaan tuon niin halveksitun, kadehditun ja voimallisen asian.

Uuden ajan ilmiöitä

 

Kulutususkonnon synty ja kukoistus

 

Kulutuksen vuosisata

 

Amerikkalainen kulutuksen tutkija Gary Cross on todennut, että konsumerismi oli se ”ismi”, joka 1900-luvulla voitti kaikki muut, vaikka sillä ei ollut mitään erityistä ohjelmaa, eikä varsinaista puoluetta ja vaikka sitä koko ajan vainottiin, milloin suorastaan lain säädöksillä ja milloin vain ylenkatseella, moralisoinnilla ja paheksunnalla.

Konsumerismi Crossin määritelmän mukaan tarkoittaa sitä, että elämässä ja yhteiskunnassa keskeisenä asiana pidetään kulutushyödykkeitä.

Vielä sata vuotta sitten ei Crossin mukaan edes Amerikassa monikaan kuvitellut, että 1900-luvusta tulisi kulutuksen vuosisata ja sen suuren riemuvoiton näyttämö.

Kaikkien vakavien ideologien ja teoreetikkojen mielestä elämässä ja yhteiskunnassa ei saanut olla keskeistä kulutus, vaan sen sijaan ehkäpä politiikka, uskonto, ihmisten veljeys ja yhteistyö, itsehallinto, persoonallisuuden kasvu ja ihmisen itsetoteutus.

Kaikki nuo vaihtoehdot olivat ja ovat komeita ja myönteisiä asioita. Bolshevikkien puolueohjelmassa vuodelta 1919 luvattiin sosialistisessa yhteiskunnassa työpäivä lyhentää kuusituntiseksi, mikä lisäksi jokainen saisi kahden tunnin ajan ja palkkaa nauttien osallistua hallintoon ja itsensä kehittämiseen.

 On ilmeistä, ettei erityisen korkeata elintasoa pystytty kuvittelemaan mahdolliseksi, mutta ei sitä myöskään pidetty erityisen tarpeellisena. Oikeudenmukainen palkka, riittävä ravinto ja kunnon asunto olivat sinänsä perusasioita. Niiden yläpuolella olivat kuitenkin itsehallinto, omasta työstä ja omasta inhimillisyydestä vieraantumisen päättyminen ja täydellinen vapaus sorrosta ja riistosta. 

Utopia oli aivan sama kuin anarkisteilla, kuten Lenin huomautti. Vain toteuttamiskeinot olivat toiset ja rajummat..

Kun Neuvostoiliiton kommunistinen puolue vuonna 1961 kehaisi rakentavansa kahdessakymmenessä vuodessa kommunistisen yhteiskunnan, jossa jokaisella olisi aineellisia hyödykkeitä niin paljon kuin hän tarvitsee, kuviteltiin, ettei hän kovin paljon tarvitsekaan.

 ”Kohtuulliset tarpeet” käsittivät ilmeisesti ruoan, asunnon, vaatteet, terveydenhoidon, kulttuuripalvelut, koulutuksen ja vastaavat asiat. Niitä olisi jokaiselle tarjolla riittävästi, joten rahakin joutaisi pois käytöstä. 

Silloin ei ihmisten välillä enää olisi aineelliseen toimeentuloon perustuvaa kateutta, ei rikollisuutta eikä prostituutiota, tuskin aviorikostakaan, kun vanhanaikainen perhe ja kotitalous käytännössä häväisivät. Ihmisen arvon mitta olisi hänen henkinen rikkautensa ja jalo kilpailu kohdistuisi lähinnä suurimman jalomielisyyden ja hienostuneisuuden osoittamiseen. 

Jotkut bolshevikit olivat 1920-luvulla vielä arvelleet, että Nietzschen kuvittelema yli-ihminen syntyisikin nimenomaan kommunismin kautta.

Toisinhan siinä kävi. Ilman mahdollisuutta toteuttaa konsumeristisia vaistojaan ihminen ei välttämättä kohonnut moraaliseksi jättiläiseksi, vaan saattoi suorastaan luisua moraaliseksi kääpiöksi. 1980-luvulla tämä uskallettiin jo tunnustaa Venäjälläkin. Literaturnaja Gazeta julkaisi pilakuvan, jossa kaksi rähjäistä työmiestä juttelee pystybaarissa tuopin äärellä. Toinen lausahtaa ylpeästi: ”Minulla ei ole autoa, ei huoneistoa eikä kesämökkiä. Olen henkisesti rikas”.

Neuvostokauden loppuvaiheessa Valentin Rasputinin kaltaiset kirjailijat uskaltautuivat kuvaamaan sen sortin rikkautta. Kyseessä oli puhdas ryysyköyhälistön elämänmuoto. Ryysyläinen oli kiinnostunut vain viinasta ja helposta elämästä.

Hänellä ei ollut mitään pitkän tähtäimen päämääriä, hän ei arvostanut toisten työtä eikä pyrkinyt kehittämään omaansa. Hänestä ei ollut tullut luovaa tuottavaa ihmistä, vaan kuluttajan kaikkein kurjin tyyppi, vandaali ja röyhkimys.

Kyseessä oli tietenkin paradoksi ja tarkoittamaton tulos. Maksim Gorki oli jo vuosisadan vaihteesta lähtien käynyt sotaansa pikkuporvarillisuutta vastaan ja kuvitellut, että kiintymys omaan pieneen omaisuuteen ja sen kartuttamiseen olisi kaiken paheen ja kurjuuden äiti. 

Gorki luuli talonpojan olevan tämän paheen ruumiillistuma ja riemuitsi, kun kollektivisointi vapautti syntiset taakastaan.

Gorkin jälkeen Benjamin Barber, Erich Fromm, Naomi Klein, Zygmunt Bauman ja lukemattomat muut ovat kauhistelleet konsumerismin synnyttämää epäkulttuuria. Kun kaikki alennetaan kauppatavaraksi, tulee ihmiselämästä typerää, pinnallista ja pohjimmiltaan epätyydyttävää.

Missä on yhteisöllisyys, huolenpito lähimmäisestä, missä pyyteettömyys, aitojen asioiden arvostus ja todellinen henkinen hyvinvointi?

Sitä voi kysyä. Todennäköisesti niitä ei ole siellä, mistä niitä haikaillaan: oman kansamme menneisyydessä, Afrikan alkuasukkaiden parissa, Pohjois-Koreassa, Maon Kiinassa tai Trobriand-saarilla. Keskittyminen hyödykkeisiin tuottaa vastenmielisiä tuloksia, jos se menee liiallisuuksiin.

Toisaalta hyödykkeiden puute tuottaa niitä varmaankin vielä todennäköisemmin. Se pakonalainen yhteisöllisyys, josta esi-isämme nauttivat, olisi meille helvetti. Kuviteltu henkisesti rikas elämä köyhissä maissa lienee sekin vain harvojen herkkua.

Matti Pulkkinen pohdiskeli aikanaan, että köyhyyden oletettiin jalostavan ihmistä, mutta käytännössä se todennäköisemmin tuotti Juutas Käkriäisen tapaisia henkisestikin kurjistuneita olentoja. Toisaalta myös pelkkä mammona ja pyrkimys sen haalimiseen hinnalla millä hyvänsä on kauhistus.

 Lienee luultavaa, että ihminen, ideaalisesti kehittyäkseen tarvitsee melkoisen annoksen myös konsumerismia. Miksi ihmisten pitäisi elää pelkästä politiikasta, yhteisön palvelemisesta ja altruismista? Häviääkö mikään pahe sillä, että ihminen köyhtyy? Tuskinpa vain.

Nykyinen elämänmuotomme muistuttaa monessa suhteessa Rooman valtakunnan rappiokautta. Kuluttamista ja primitiivistä hedonismia korkeammat arvot ovat marginaalissa ja jopa unohdettuja.

Mutta onko syyllinen sittenkään konsumerismi sinänsä? Ehkä slummien psykologia, jossa kulttuurin tyhjyys kärjistyy, onkin nimenomaan puuttuvan pikkuporvarillisuuden aiheuttamaa?

Niall Fergusonin mielestä konsumerismi oli yksi niistä mahtavista innovaatioista, jotka nostivat läntisen kulttuurin koko maailman ehdottomaksi johtajaksi. Voi olla, että meidän on pian vielä pystyttävä sitä suurestikin rajoittamaan, mikäli haluamme maapallon riittävän. Siihen saakka voimme vain seurata, miten oppipojat kaikkialla maailmassa ovat kiiruhtaneet omaksumaan tuon niin halveksitun, kadehditun ja voimallisen asian.

 

Killer Apps ja uskonnot

 

Niall Ferguson on suomeksikin kai hiljattain ilmestyneessä teoksessaan Civilization, The West and the Rest yrittänyt haarukoida ne tärkeimmät asiat, joiden ansiosta nimenomaan länsimaat lähtivät hurjaan nousukiitoon samaan aikaan kun muut jäivät elelemään vanhoillaan tai taantuivat.

Muodikkaasti Ferguson käyttää näistä asioista nimikettä killer apps, joka mielestäni on typerä ja epäonnistunut, mutta itse Fergusonin yritys kyllä on kiinnostava.

Nämä ”sovellukset” ovat kilpailu, tiede, omaisuus, moderni lääketiede, konsumerismi ja työetiikka.

On selvää, että jossakin muodossa lähes kaikkia näitä on ollut muuallakin, eivätkä erot kulttuurien välillä yleensäkään liene absoluuttisia vaan suhteellisia. Harvinaisia ovat tilanteet, joissa emme kykenisi eläytymään vieraaseen kulttuuriin ja sen ihmisten asemaan, vaan joutuisimme katsomaan heitä sivusta, vieraina kuin joitakin avaruusmuukalaisia.

Eläytyminen vieraaseen kulttuuriin onkin yksi palkitsevimmista harrastuksista. Vasta sitä kautta voi myös ymmärtää omaansa, sekin näyttää erityispiirteensä vasta muihin peilattaessa.

Voidaan havaita, että monet ”eksoottisten” kulttuurien ystävät menettävät tykkänään sydämensä milloin millekin toisenlaiselle elämänkäsitykselle, joka yhtäkkiä tuntuu niin paljon todemmalta ja aidommalta kuin oma, kulunut ja niin falski kulttuurinen ympäristö, josta sisältö on kulunut pois.

Tähän problematiikkaan enemmälti puuttumatta on syytä kysyä, missä määrin Fergusonin näkemykset suhteellisesti pätevät esimerkiksi kristinuskon ortodoksisen, katolisen ja kalvinistisen muodon tai islamin suhteen.

Niissä on aivan ilmeisesti keskinäisiä eroja, puhumatta siitä, että budhhalaisuus ja muut itämaiset uskonnot poikkeavat näistä kaikista sangen oleellisesti.

Pjotr Tšaadajev, joka ravisteli Venäjää vuonna 1836  julkaistuilla filosofisilla kirjeillään, näki koko Venäjän tragediana sen, että omaksumalla ortodoksisen uskon se oli leikannut itsensä irti länsimaiden historiasta ja itse asiassa pyrki nyt lähestymään tuota sivilisaatiota historiattomana ulkojäsenenä, joka ei ollut antanut mitään sen yhteiseen kehitykseen.

Tšaadajev ei spekuloinut sillä, miksi länsi oli kehittynyt ja Venäjä jäänyt polkemaan paikalleen, mikäli tämä edes häntä kiinnosti. Hänelle tärkeää oli vain tuo katkennut yhteys.

Jopa tapauksessa myös ortodoksisen uskonnon vaikutusta Venäjän intellektuaaliseen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen on paljon pohdittu. Ortodoksinen uskontohan ei arvosta rationaalisuutta läheskään samassa määrässä kuin katolinen, vaikka moni molemmille kirkoille yhteinen kirkkoisä olikin joskus suuri ajattelija ja yhä lukemisen arvoinen. Ajatelkaamme vaikka Augustinuksen merkitystä meillekin.

Joka tapauksessa intellektuaalinen aktiivisuus kukoisti keskiajalla nimenomaan katolisen kirkon piirissä, mutta ei ortodoksisen. Voidaan kaikin mokomin sanoa, ettei logiikka uskontoon millään lailla kuulukaan, mutta joka tapauksessa ne ajattelun välineet, joita sittemmin käytettiin länsimaisessa tieteessä, jäivät ortodoksisella puolella käyttämättöminä pölyttymään.

Juuri nyt ortodoksia ilmeisesti vetoaa sivistyneistöön epä-älyllisyydellään, samaan aikaan kuin luterilaisuudelle ominainen teologinen järkeily vain karkottaa ihmisiä. Mutta tästä ei nyt ole puhe.

Tiede, sellaisena kuin sen tunnemme, kehittyi nimenomaan länsimaissa eikä uskonnon rooli sen edellytysten luojana ole vähäinen, vaikka jotkut likinäköisyydessään ovat kiirehtineet leimaamaan juuri uskonnon tieteen periviholliseksi.

Erityisesti luterilaisuudessa korostui jokaisen kristityn henkilökohtainen velvollisuus ajatella ja ymmärtää itse, myös järjellään, uskonnon totuudet. Kun kerran paljastui, että koko asetelma oli hataralla pohjalla, tuli lankeemus ja se oli suuri.

Omaisuus on asia, joka saattaa myös liittyä uskontoon, vaikka sen perustelut todennäköisimmin löydetään lakikirjasta. Roomalainen oikeus, joka kodifioitiin Bysantissa, siirtyi länsimaisen yhteiskunnan omaisuudeksi nimenomaan läntiseen Eurooppaan. Paradoksaalisesti Bysanttiin nojaava Venäjä jäi tälläkin alalla alikehittyneeksi.

Työetiikka liitetään erityisesti kalvinismiin, luterilaisuuteen se taidetaan liittää enimmäkseen Suomessa, jossa ei useinkaan ole viitsitty ajatella, mitä Max Weberin Die protestantische Ethik und der Geist des Kapitalismus oikeastaan tarkoittaa. Venäjällä ovat uusslavofiilit kiinnittäneet asiaan sitäkin enemmän huomiota.

Heidän mielestään se tarkoittaa sitä, ettei kalvinisti, joka tietää, että ihmisten enemmistö on predestinoitu helvettiin, anna heille mitään arvoa.

Ihmisten veljeyttä julistava ortodoksia sen sijaan tuntee yhteisvastuuta ja solidaarisuuttaa kaikkein vähimmistäkin veljistä. Se on sitä aitovenäläistä kollektivismia, jolle länsimainen henki on vieras. Kalvinistinen kapitalisti työskentelee, kuluttamatta, keräten pääomia ja pitää rikkauttaan Jumalan merkkinä hyväksymisestä. Tämä perimmältään irrationaalinen käytös mahdollistaa pääoman kasautumisen ja kapitalismin synnyn.

Olkoon näin. Mutta entäpä sitten konsumerismi? Jotkut tutkijat ovat väittäneet, että myös konsumerismi on aito keksintö, jolle raivasi tilaa englantilainen utilitarismi. Talonpoika ei halunnut kuluttaa liikaa eikä valtio antanutkaan hänen sitä tehdä. Tehdastyöläiset eivät aluksi tähän kyenneet.

Mutta viimein portit aukenivat ja kulutus itsetarkoituksena valloitti maailman. Sillä oli aluksi paljon esteitä voitettavanaan ja jopa Amerikassa sitä paheksuttiin.

No, on hyvinkin mahdollista, että kuluttajasankareiden rooli lännen rikastumisessa on merkittävä. Joka tapauksessa se on ristiriidassa kapitalismin synnyn edellyttämän pidättyvyyden kanssa, mutta ehkä ne olivat eriaikaisia tai ainakin eri miesten ja naisten kontolla?

Oliko Venäjä konsumerismin kehitysmaa, jossa kulutuksen ideologinenkin paheksuminen säilyi aina 1960-luvulle saakka? Olen yrittänyt todistella asiaa tuoreessa kirjassani Communism and Consumerism (mukana myös hyviä muita kirjoittajia), julk. Brill, Leiden 2015. Suosittelen kirjaa ajattelun virikkeeksi.

Jäljelle jäävät lääketiede ja kilpailu. Lääketiede länsimaisessa muodossaan on vasta hiljattain saanut johtoaseman monissa maissa ja aiheuttanut niissä valtavaa väestönkasvua. Esimerkiksi Kiinassa on tällä alalla myös vahvat omat traditiot, mutta epäilemättä ne eivät ole historiassa kyenneet aikaansaamaan valtavia muutoksia toisin kuin länsimainen ns. koululääketiede.

Tässä onkin sitten varsinainen killer app, paradoksaalisesti. Länsimaisen lääketieteen ovat nyt omaksuneet jo kaikki maailman maat ja se näyttää olevan tärkein yksittäinen tekijä, joka uhkaa koko läntistä sivilisaatiota, ellei luonnon punakynä tule jossakin muodossa tilejä tasoittamaan.

Väkilukua ei voida, toisin kuin kuvitellaan, hallita edes sodalla. Sotien keskuksessa väki saattaa vähetä vaikkapa kolmanneksella, kuten 30-vuotisen sodan aikana Saksassa, mutta koko maailmassa se on aina sotienkin aikana lisääntynyt.

Entä sitten kilpailu? Niin sanottu vapaa kilpailu on tunnetusti melko uusi innovaatio ja sen ideologia syntyi ja levisi vasta 1700-luvun lopulla. Sitä ovat vuorotellen kannattaneet ne tahot, jotka ovat siitä hyötyneet. Nyt näyttää siltä, että kysymys saattaa taas lähiaikoina kärjistyä.

Tasapainoisuutta korostavien uskontojen piirissä ei kilpailun idea koskaan näytä nauttineen erityistä suosiota. Tuskinpa näin oli laita meidänkään luterilaisessa ympäristössämme. 

Mercator sine peccamine vix esse potest lausui myös keskiajan teologien kunnioittama Aristoteles suurella arvovallallaan ja kauppiaiden rehellisyyttä on aina epäilty, syystä tai syyttä.

Itämailla on ollut tavallista, että kauppias aina pyrkii petkuttamaan mahdollisimman paljon. Suuri voittomarginaali pelastaa huononkin päivän, mutta lisää epäluottamusta kauppiaaseen, jonka ovi saattaa ruveta käymään harvakseltaan, kun maine leviää.

Länsimainen, rationaalinen kauppiaskulttuuri sen sijaan panostaa suuriin kassavirtoihin ja matalaan voittomarginaaliin. Lopputuloksena on varmasti suuremmat tulot kuin huijarilla, olipa hänen kykynsä sitten vaikka tavallista suurempi.

Ehkäpä Fergusonin olisi kannattanut kiinnittää myös huomiota sellaisiin asioihin kuin rationaalisuus (koskien esimerkiksi byrokratiaa, Weberin hengessä) sekä luottamus.

Tutkijathan ovat havainneet, että luottamus, mukaan lukien ja erityisesti valtion ja kansalaisten keskinäinen luottamus, on avainasemassa, kun  rakennetaan toimivaa kansalaisyhteiskuntaa (myös yksi killer app?) ja hyvinvointivaltiota.

 Luottamuksen vaarantaminen esimerkiksi lisäämällä yhteiskunnan heterogeenisyyttä, luomalla sinne kulttuurienklaaveja, on kajoamista eurooppalaisen sivilisaation perusrakenteisiin.

Pitipä tässä oikeastaan kirjoittamani nimenomaan islamista ja sen mahdollisesta soveltumisesta nykyaikaiseen kehittyneeseen yhteiskuntaan, mutta jääköön se myöhemmäksi. Tässä siis oli esipuhe.

 

Arvojen muutoksesta

 

Nykyinen länsimainen tapa ymmärtää onni poikkeaa suuresti antiikin klassisista esikuvista. Eivät silloinkaan kaikki kyenneet käsittämään, mitä tarkoitti ajatus siitä, että onni merkitsee hyvettä, joka loi ihmiselle kestävän maineen monumentin ja oli kultaa kalliimpi.

Keskiaika oli vielä antiikkia suorasukaisempi. Hyveen vastakohta oli pahe, synti, ja Danten Helvetissä saivat kaikki syntiset ansaitun palkkansa, elleivät saaneet sitä jo maan päällä. Ehkäpä heille jopa kostettiin molemmissa? (vrt. Vihavainen: Haun limbosta tulokset).

On syystä huomautettu, että kristinusko vielä siinä muodossa, kuin se käytännössä esiintyi 1900-luvullakin, kantoi mukanaan keskiaikaa. Danten Jumalainen näytelmä ei silloin vielä ollut aivan toisesta maailmasta, vaikka kukaties harhaoppinen.

Aikamme suuret ja pienet moralistit ja muut kilvoittelijat pyrkivät sen sijaan täysin toisenlaisiin päämääriin, eli toisen näköiseen onnellisuuteen kuin mihin pyrittiin antiikin aikoina tai edes satakunta vuotta sitten. Entiset paheet on nyt korotettu hyveiksi.

Tämä koskee nimenomaan vanhojen kardinaalihyveiden vastakohtia: viisauden, urhoollisuuden, oikeamielisyyden ja kohtuullisuuden sijasta jalustalle on nostettu monomaaninen typeryys hyviksi julistettujen asioiden palvelemisessa, pelkuruus lauman edessä, puolueellisuus tiedonvälityksessä, politiikassa ja liike-elämässä ja äärimmäisyyksiin pyrkiminen kaikessa mahdollisessa.

Ilmiö on itse asiassa kulttuurissamme aivan läpikäyvä (ks. Vihavainen: Haun pahe tulokset).

Myös kristilliseltä kannalta arvojen uudelleenarviointi on ollut nopea ja täydellinen, mikä ei ole yllätys, kun itse kristillisyyskin on jo tosiasiassa ahdistettu kulttuurissamme marginaaliin ja sen julkinen tunnustaminen alkaa olla monessa tapauksissa lainvastaista.

Tämä on epäilemättä askel eteenpäin sillä tiellä, jolle länsimainen kulttuuri lähti jo 1700-luvulla. Minne tie johtaa, ei ole vaikea arvata. Ainakaan ei enää näytä siltä, että se johtaisi kaikkien maailman kansojen yhteiseen maailmaan, jossa vallitsee yleinen konsensus arvoista ja niiden järjestyksestä.

Päinvastoin. Ne muita kulttuureita edustavat maat, jotka vielä muutama vuosikymmen sitten olivat kiinteästi ihailleet ja seuranneet länsimaisen kulttuurin arvoja ja muotoja, ovat yhä useammin tehneet täyskäännöksen. Ajatelkaamme nyt vaikka Irania, Afganistania, Turkkia…

Myös entiselle Neuvostoliiton muhamettilaiselle alueelle on hiipinyt keskiaikainen fundamentalismi ja mitäpä voimme sanoa itse Venäjästäkään. Samoin kuin Hitlerin Saksa aikoinaan, se yrittää julistaa arkaaista toisen aikakauden oppia, johon ei usko itsekään.

Vielä puolisentoista vuosisataa sitten arvojen järjestys lännessäkin oli toinen. Näyttää siltä, että vanhan arvomaailman tuhoutuminen niin sanotussa modernisaatioprosessissa on itse asiassa tapahtunut lopullisesti vasta konsumerismin vallankumouksessa.

Venäjä oli siinäkin asiassa sata vuotta länttä jäljessä.

Tuo konsumerismi, mammonan loputon palveleminen taas on varsin tuore asia. Silmäys isovanhempiemme ja isoisovanhempiemme ajan keskeisiin dokumentteihin ei ole vailla kiinnostavuutta. Vanhaan tietysti ei ole enempää mahdollista kuin mitään syytäkään palata eikä sitä edes haikailla.

Sen sijaan sinne päin  vikaiseminen voi antaa tarpeellista perspektiiviä omaankin aikaamme.

1800-luku oli monessa suhteessa huonoa ja jopa hirmuista aikaa, jonka aineelliset reunaehdot olivat kovat. Sellaisia olivat sitten saarnatkin, joita yhtenäiskulttuurin pauloissa oleville tai vielä ankarampia herätysliikkeitä seuraaville seurakuntalaisille luettiin.

Meidän aikamme arvot eivät olisi saaneet tuon ajan moraalinvartijoilta mitään armoa. Muuan esimerkki olkoon se, miten esitettiin ahneuden synti (vrt. Vihavainen: Haun ahneus tulokset).

 

Se todellinen ongelma

 

Näkevä Reetta (Greta, hän joka näkee hiilidioksidin) on halunnut, että me kaikki olisimme paniikissa ja katuisimme sitä, mitä olemme hänelle ja hänen kaltaisilleen tehneet.

Miljoonat moraaliposeeraajat ovatkin ottaneet tämän evankeliumin vastaan ja ratkaisevat nyt omassa elämässään sitä ongelmaa, jonka ihmiskunta on viimeisten sadan vuoden aikana matkaan saattanut.

Tätä voi pitää kiitettävänä asenteena, niin typerä kuin se lähtökohtaisesti onkin. Uusi hurskauden muoto vaatii nyt ilmastotekoja, jotka sitten kylliksi kumuloituneina antavat henkilökohtaisen synninpäästön.

Itse asiassa asetelma on tuttu. Mitäpä sanoakaan: Voi maailmaa viettelysten tähden! Viettelysten täytyy kylä tulla, mutta voi sitä ihmistä, jonka kautta viettelys tulee! (Matt. 18:6).

Sodomaan ja Gomorraan satoi aikoinaan tulta ja tulikiveä, mutta kyllä sodomiitti Loot, hurskas mies, sentään selvisi sieltä. Vaimollehan kävi huonommin, koska hän oli tottelematon ja suolapatsas on säilynyt jälkipolville varoittavana esimerkkinä.

Itse nuo kaksi kaupunkia, riettauden pesät, kuitenkin hävitettiin, koska niistä ei löytynyt kylliksi vanhurskaita ja arvelen samoin käyvän myös esimerkiksi Shanghaille, Moskovalle ja Helsingille vain muutamia mainitakseni. Kallion ja Punavuoren seudut eivät tule olemaan poikkeus säännöstä.

Olemme suuren muutoksen keskellä. Nyt on herätty huomaamaan, että se suunnilleen sata vuotta sitten alkanut konsumeristinen kehitys, joka sodan jälkeen on kiihtynyt hurjaksi, sisältää liian suuria vaaroja saadakseen rajoittamatta jatkua.

Tuo rajoittaminen on sitten temppu sinänsä.

Kun yksilö astuu itserajoituksen ja kukaties samalla katumuksenkin tielle, on se epäilemättä hänen sielunsa kannalta kiitettävä asia, mutta kaupungin ja maanpiirin kannalta tietysti yhtä tyhjän kanssa, elleivät miljardit seuraa esimerkkiä.

Mutta älkäämme pilkatko aikamme Lootia, hän ainakin tekee parhaansa tai kuvittelee tekevänsä. Vaarana on kyllä yritys petkuttaa Jumalaa säilyttämällä vanhan syntikuorman perusosa ja tinkimällä sen sijaan näyttävästi aivan merkityksettömistä asioista.

Mutta julkinen kieltäytyminen vaikkapa maidonjuonnista ja sen kieltäminen muiltakin on nyt kaikessa mielipuolisuudessaan yksi niitä tekoja, joiden vuoksi haluttaisiin saada vanhurskaan nimi ja arvo.

Ongelma, joka olisi ratkaistava on kuitenkin aivan muu. Sen nimi on konsumerismi ja se on aikamme variantti kultaisen vasikan palvonnasta.

Olen aiheesta kirjoitellut yhtä ja toista, jopa kirjankin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=konsumerismi ). Sitä paitsi olen saanut itse nähdä koko tuon ilmiön meillä Suomessa yllättäen nousevan kukoistukseen ja syrjäyttävän kaiken muun. Muistan siis sen ajan, kun se tuomittiin varsin yksituumaisesti. Myös koulutunneilla ja oppikirjoissa.

Mikäli siis pystymme vielä kukistamaan tuon tavaranpalvonnan (venäläisillä oli kommunistihallinnon aikana sille oma nimensäkin: veštšizm/вещизм), olemme hyvällä tiellä, ainakin luultavasti.

Samalla kuitenkin käymme käsiksi aikamme kaikkein pyhimpään. Historioitsija Niall Ferguson on jopa pitänyt konsumerismia yhtenä länsimaisen sivilisaation suurena valttina (killer app), joka on ostanut sen muiden yläpuolelle.

En usko, että palaaminen nykyisestä, lähinnä amerikkalaisperäisestä konsumerismista yksinkertaisia ja aitoja arvoja kunnioittavaan kulttuuriin olisi mahdotonta. Se järkyttäisi kuitenkin maailmaamme perin juurin. Luulenpa, että se onnistuisi vasta tuhoisan sodan jälkeen, mutta itse tuon uskonnon siemenet luultavasti kyllä kestäisivät vaikka ydintuhon.

Saska Saarikoski kauhistelee tämän päivän hesarissa sitä, että lähes puolet suomalaisista pitää hälyä ilmastonmuutoksesta liioiteltuna. Hän näyttää kyllä ymmärtävän, että asia liittyy siihen tympeään hysteriaan, jonka puitteissa erilaiset Loot-kandidaatit esittelevät hurskauttaan.

Saarikosken juttu on kyllä järkevyydessään poikkeus lehden linjasta ja hän huomauttaa myös siitä seikasta, että maamme BKT on merkittävästi kasvanut juuri ilmastonmuutoksen ansiosta.

Mutta tuo kasvu taitaa olla juuri sen suurimman ongelman ilmentäjä. On vaikea kuvitella konsumerismin yhteiskuntaa, joka kasvaa loputtomasti, mutta samaan aikaan muuttuu yhä ilmastoystävällisemmäksi. Saattaa olla, ettei se ole mahdotonta, mutta nykynäkymin se on, etenkin ns. takapajuisissa maissa.

Mikäli siis haluamme säästää koko tämän maailmanlaajuisen Sodoman ja osittaisratkaisujahan ei ole, ei riitä, että olemme henkilökohtaisesti tai edes maakohtaisesti vanhurskaita. Kyllä se kysymys ratkaistaan vain globaalisten muutosten myötä.

Se idolatrian laji, joka konsumerismina tunnetaan, on todella syytä kukistaa koko maailmassa ja mieluummin mahdollisimman nopeasti.

Ja se on kukistettava kaikkialla. Ei siinä merkitse mitään se, että jotkut ovat jo päässeet sen hedelmistä nauttimaan ja toiset eivät. Moralismi ei tässä ole minkään arvoista ja luultavasti vain muodostaa pahan esteen asian onnistumiselle.

No, jos elintasomme tuntuvasti alenee, olemme epäilemättä uususkovaisten mielestä hyvällä tiellä ja voimme olla syvästi tyytyväisiä. Köyhyydestähän tämä kansa on, luoja paratkoon, päässyt/joutunut nauttimaan jo iät ja ajat, ei tuota yltäkylläisyyttä ole vielä monen sukupolven toimesta maistettu.

Eletty on ennenkin, eikä välttämättä niinkään onnettomasti. Mutta tilanne on uusi. Entisen köyhyyden aikana ei kulutus ollut elämässä keskeistä eikä voinutkaan olla. Nyt se on uskonnon korvike ja paradoksaalisesti myös sen vastustaminen on saanut uskonnon piirteitä.

Varsinaiseen uskontoon verrattuna molemmat ovat kuitenkin perin köyhiä ja pintapuolisia ja tuskin kelpaavat varsinaisiksi suuriksi maailmanselityksiksi ja elämän tarkoituksiksi.

Mitähän mahtaa tulla tilalle? Kenties ei mitään jatkoa länsimaiselle sivilisaatiolle olekaan olemassa, kuten Oswald Spengler päättelee. Ehkäpä tulevaisuus kuuluu islamin tapaisille primitiivisille lakiuskonnoille, jotka nyt ovat jo haastaneet länsimaisen sivilisaation suuressa osassa maailmaa?

 Ehkäpä valtiota palvova etatismi diktatuureineen toimii uskonnon modernina muotona esimerkiksi Kiinassa? Spenglerin Venäjälle ennustama ”johannekselainen kristinusko” tuskin muuttuu Kirillin edustamasta orjailevasta hokkuspokkuksesta aidoksi perinteisen uskonnon veroiseksi ilmiöksi.

Vaikka kukapa tietää. Saattaahan se olla niinkin, ettei mammonanpalvontaa kykene enää kukistamaan kukaan eikä mikään ja että se yksinkertaisesti tuhoaa palvojansa kaikkialla. Mukana ollaan.

 

Äveriäisyys yllätti kaikki

Ennustamaton äveriäisyytemme

Sotien jälkeen oli kansakoulun jatkoluokille järjestetty maaseudulla puutöitä ja kaupungeissa metallitöitä. Ajatus lienee ollut, että maanviljelijän sopii työstää puuta luppoaikoinaan ja saada näin aikansa kulumaan hyödyllisesti samalla säästäen ns. pitkän pennin. Mikäli koneet rikkoutuisivat, mikä oli epätodennäköistä niittoterien terälappuja lukuun ottamatta, ne oli parasta viedä joka tapauksessa pajalle korjattavaksi.

Kaupungeissa taas oli enemmän osattava metallitöitä ja sinnehän ne alan verstaatkin keskittyivät. Joka tapauksessa kannatti suunnitella myös koulujen opetusohjelma siten, että se palveli reaalista tilannetta eikä osaltaan ollut kiihdyttämässä maaltapakoa. Toki asutustilojen tarjoama toimeentulo oli niukanpuoleista, mutta lisätulojahan löytyi sesonkitöistä, metsästä, uitoista ja sen semmoisista eikä niille ollut loppua näkyvissä.

Kuinka ollakaan, ne asutustilat, joita uskolla ja innolla raivattiin, oli parin vuosikymmenen perästä jätettävä metsittymään. Suomen maatalous ei ollut vain saavuttanut kaivattua omavaraisuutta, vaan synnyttänyt ylituotannon voivuorineen. Kehitys oli yllättänyt jokaisen.

Tämä ei ollut 1900-luvun yllätyksistä suurimpia. Vuosisadan alussa ei edes Yhdysvalloissa osattu kuvitella, että tästä aikakaudesta olisi tuleva kulutuksen vuosisata. Sitä kehitystä ei edes siellä pyritty edistämään, vaan päinvastoin jarrutettiin. Turhuutta pidettiin kaikkialla yhä turhuutena eikä luettu siunauksiin.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen uskottiin, että sotaa edeltäneen elintason uudelleen saavuttaminen, sikäli kuin se onnistuisi, voisi viedä sukupolvia. Venäjälle aikaansaadun totaalisen tuhon korjaamista ainakaan sen omin bolsevistisin voimin ei oikein pidetty edes realistisena.

Toisen maailmansodan jälkeen tunnelmat olivat samat. Leivän särvin oli niukassa jopa voittajavaltioihin kuuluneessa Englannissa ja Viisikko-sarjan herkkupornografia liittyy juuri tähän. Kukapa olisi koskaan uskonut, että jo 1960-luvulla tuusan nuuskaksi pommitetut (Länsi-)Saksa ja Japani nousisivat raketin lailla uuden kulutustarviketuotannon johtotähdiksi.

Näin se vain tapahtui. Myöhästyneiden, tyytymättömien valtioiden aseellinen hyökkäys ”elintilan” saavuttamiseksi oli ollut pelkkää idiotismia. Alueiden väkivaltainen haltuunotto ja niiden pitäminen alistettuina ei olisi koskaan tehnyt mahdolliseksi sellaista elintasoa, joka nyt syntyi näissä henkihieveriin pieksetyissä maissa, kun ne ottivat lusikan kauniiseen käteen ja kilttien poikien tapaan vannoivat, ettei koskaan enää.

Jo 1970-luvulla rikas pohjoinen oli jo sitten yllättäen aivan kukkuramitoin täynnä kaikkea mahdollista ja mahdotonta kulutustavaraa. Monenmoista uutta ostettavaa keksittiin ja myytiin kuin myytiinkin miljoonille ihmisille. He eivät koskaan olleet edes kuvitelleet tarvitsevansa niitä tuotteita, joita nyt löytyi massoittain valintamyymälöiden kilometrien pituisilta hyllyiltä. Vielä 1960-luvulla kansalaiskasvatus yritti valistaa nuoria siitä, että petolliset mainosmiehet yrittävät saada heidät himoitsemaan sitä, mikä on tarpeetonta. Nyt kaikki tavara sai synninpäästön ja sen hinta lisättiin pyhiin BKT-lukuihin.

Mikä merkillistä, ei ainoastaan tavaran loputon runsaus, vaan myös sen ikuinen lisääntyminen oli julistettu luovuttamattomaksi arvoksi ja oikeudeksi. Kun kansantulon kasvuprosentti –vaikka ei välttämättä aina volyymi- pieneni, tiesivät kaikki, että oli syytä syvään huoleen. Negatiivinen kasvu, joka ei missään vaiheessa uhannut viedä käytettävissä olevan tavaran määrää lähellekään 1930-luvun lopun tarumaisia ”hyviä vuosia”, oli kauhea katastrofi.

Niin se olikin. Hyödykkeiden absoluuttisella määrällä mitaten kansa rypi käsittämättömässä yltäkylläisyydessä. Siis käsittämättömässä minkä tahansa aiemman aikakauden mittapuilla mitaten. Suuri osa ihmisistä muutti ruokavalionsakin käsittämään pelkkiä herkkuja, kaikkein eksoottisimpia myöten. Useimmille sellainen ei missään suhteessa ollut ongelma. 1900-luvun alussa maan rikkaimmatkin olisivat hämmästelleet moista ylellisyyttä.

Mutta, kuten latinistit sanovat raivostuttavaan tyyliinsä: Nihil est ab omni parte beatum. Resursseja oli, mutta ne muuttuivat onnellisuudeksi yhtä takkuisesti kuin Neuvostoliiton suunnitelmatalouden tunnusluvut hyvinvoinniksi. Kuten erinäiset tutkimukset osoittivat, onnellisuus oli kyllä lisääntynyt paljonkin. Siitä huolimatta se ei enää tietyn tason jälkeen ollut riippuvainen mammonan määrästä ja kieltäytyi lisääntymästä yhtä jalkaa sen kanssa.

Tavaran määrä ei taannut sen haltijoille sen syvempää tyydytystä. Työtä säästävät koneet eivät estäneet työn kehittymistä yhä hiostavammaksi rääkiksi. Turvallisuus lakkasi lisääntymästä ja alkoikin vähetä niin työelämässä kuin muualla. Työttömien, pikku korvaukselle sidottujen ja mielekästä elämänsisältöä vailla olevien määrä sen kuin kasvoi. Perheen perustaminen alkoi tuntua absurdilta uhkapeliltä. Samaan aikaan kaikki asianomaiset olivat perustaneet suuren osan äveriäisyydestään tulevaisuuden talouskasvulle ja velkakupla oli pakko pitää pullollaan tai ainakin yrittää. Eiväthän perusasiat ennen olleet näin vaikeita.

Syitä tyytymättömyyteen on aina, ihan oikeitakin. Vanhan viisauden mukaan tyytyväisyys on vaatimusten ja käytettävissä olevien resurssien välinen suhde. Jos vaatimukset olisivat nolla, mikä on mahdotonta muille kuin fakiireille, olisi tyytyväisyys ääretön. Joka tapauksessa parhaaseen mahdolliseen suhdelukuun on helpompi päästä jakajaa pienentämällä kuin jaettavaa lisäämällä. Tähän perustui se tyytyväisyys, jonka vanhat ihmiset muistelivat olleen mahdollista hyvinkin niukoissa oloissa. Saattoivat toki muistaa hieman väärinkin.

Literaturnaja gazetan takasivulla oli joskus 1980-luvulla pilakuva, jossa kaksi karvahattupäistä vatnikia joi olutta pivnoi paviljonin edessä. Toinen sanoi arvokkaasti: ”Minulla ei ole autoa, datšaa eikä kirjastoa –olen henkisesti rikas!” Toinen kuunteli arvostavan ihailun ilmein tuota viisautta, joka tuntui kumpuavan kansojen ikuisesta aarteistosta. Mitäpä sanoikaan kuningas Salomo turmeluksen lähteistä: nehän olivat ja ovat lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus. Salomo eli ja vaikutti aikana, jolloin markkinoilla olevien hyödykkeiden määrä oli nykyiseen verrattuna vielä vähäinen. Pyrkimys niukkuuden voittamiseen lienee sen sijaan ollut intensiteetiltään jo varsin korkeaa tasoa.

Moni on jo unohtanut sen, että Neuvostoliiton kommunistinen puolue XXII puoluekokouksessaan vuonna 1961 hyväksyi kolmannen puolueohjelmansa, jonka pääsisältönä oli kommunistisen yhteiskunnan rakentaminen. Kyse oli siis, ei enemmästä eikä vähemmästä kuin niukkuuden lopullisesta voittamisesta. Niinpä asia juhlallisesti luvattiin koko maailman silmien edessä ja puolueen koko arvovallalla: nykyinen sukupolvi oli elävä kommunismissa ja sen aineellinen perusta olisi pääpiirteissään rakennettu vuoteen 1980 mennessä.

Ihmiset siis alkaisivat elää sellaisessa yhteiskunnassa, jossa ei tarvittaisi rahaa, vaan jokainen ottaisi yhteisistä aarteista aina se, mitä tarvitsisi ja jokainen myös kantaisi oman kortensa kekoon niiden kartuttamiseksi, kykyjensä mukaan, ilman erityistä palkkaa, kannustimena yleinen rakkaus ihmiskuntaan yleensä ja kommunistiseen yhteisöön erityisesti. Innostus näyttää olleen melkoinen.

Kului vain pari vuotta, kun koko suunnitelma romahti, mutta vaakalaudalle asetettu puolueen arvovalta vain pysyi siellä kuin ihmeen kautta. Tämä on myös yksi niistä modernin maailman ihmeistä, joiden käsittäminen järjellä on vaikeaa. Kulutustavaroiden määrä kuitenkin joka tapauksessa kasvoi myös Neuvostoliitossa ja tuotti sielläkin ennen kokemattoman aineellisen elintason. Se romahti vasta 1980-luvun lopulla. Sitä paitsi totalitaarinen valta onnistui melko hyvin manipuloimaan ihmisiä onnen tunteisiin ja tyhmentämään sitä myös ilman varsinaista viihdeteollisuutta. Amerikkalaiset tutkijat huomasivat hämmästyen, etteivät edes maasta muuttaneet toisinajattelijat erityisemmin moittineet maan oloja sinänsä, politiikkaa vain.

Tosiaan, kansa ainakin tutkimusten valossa näytti viihtyvän myös Neuvostoliitossa varsin hyvin vaikka harvat haluaisivat palata sinne nyt, kun on kokemusta muustakin, siis aineellisesta yltäkylläisyydestä ja hömppäviihteestä, jollaisia ei kukaan lännessäkään osannut kuvitella vielä vuonna 1961. Komennon suosion salaisuus oli alhainen vaatimustaso. Aineellisen rikkauden sijasta tarjottiin henkistä. Monelle sopiva asenne ja muistot menneisyydestä riittivät pitämään saadun ja vaaditun elintason osamäärän kohtuullisena.

Loogikko Aleksandr Zinovjev päätteli aikoinaan, että neuvostojen maa jo toteutti oikeaa kommunismia: missään ei omien ponnistusten ja niiden vastineeksi saatujen etujen suhde ollut niin hyvä luin siellä. Zinovjevin teokset naurattivat kaikkia ja häntä pidettiin yhtenä neuvostovastaisen leirin neroista. Myöhemmin hän alkoi väittää olleensa koko ajan aivan tosissaan. Mene ja tiedä. Joka tapauksessa hän teki ainakin yhden tulkintavirheen. Hän nimittäin väitti, että neuvostoyhteiskunta on luonteeltaan erittäin vakaa, koska se perustuu ihmisten syvimpiin, varsin raadollisiin vaistoihin. Sen takia hän arveli nousemisen pois tuosta tilasta olevan hyvin vaikeaa.

Luulen, että tuo prosessi on nykyään aika pitkälti jo toteutunut. Akateemikko Igor Šafarevitš kirjoitti aikoinaan merkittävän esseen ”Kaksi tietä samaan kuiluun”, jossa hän arvioi kommunismin ja kapitalismin palvelevan perimmältään samaa mammonan epäjumalaa, vaikka erilaisin menoin ja opinkappalein. Nyt nekin alkavat kovasti muistuttaa toisiaan. Molemmilla on, vaikka asia yritetään kiistää, tarjolla pelkkää mammonaa ja aina sitä on liian vähän.