Sukupuolittunut rappio?

 

Naisten aika

 

Liisa-Keltikangas-Järvisen kirjaa käsittelevän blogin yhteydessä joku kysäisi aiheellisesti: käsitteleekö kirjailija opuksessaan naissistumisen merkitystä tapahtuneelle kehitykselle.

Ei käsittele ja luulen ymmärtäväni asian hyvin. Kokeneena psykologina hän ilmeisesti ymmärtää, miten kiivaan vastarinnan aiheuttaisi sen asian mainitseminen, että kuvattu, sangen ikävän kehityskulku olisi jotenkin yhteydessä naisten nousuun kulttuurin keskeiseksi vaikuttajiksi.

Keltikangas-Järvinen kertoo useampaankin otteeseen, miten pöyristyneitä kuulijat ovat usein olleet kun hän on kertonut jotakin sellaista, jota ne eivät ole halunneet kuulla.

 Ajatus siitä, että sosiaalisella tasolla asioita käsitellään suurten joukkojen ja niitä edustavien otosten kautta, on yhä tälle ”hyvin koulutetulle” keskivertokuulijalle vieras. Sellaiseen hänellä on aina vastaus valmiina: kaikkihan ovat erilaisia yksilöitä. Eihän sitä saa yleistää!

Tämä siis siitä huolimatta, että kaiken tieteellisen toiminnan tavoitteena on juuri yleistäminen, mikä ei merkitse sitä, että yksittäistapausten poikkeaminen yleisestä trendistä kiistettäisiin. Ei tietenkään

Kun kuitenkin ajatellaan niitä suuria muutoksia, joita niin sanoakseni yhteiskuntamme ideologiassa on tapahtunut suhtautumisessa hyveisiin, hedonismiin ja ekstroverttiin persoonallisuuteen, on naisten panos silmiinpistävä, samoin kuin ”naisellisten” ihanteiden tulo vallitseviksi.

Klassisen itämaisen Jin ja Jang -prinsiippien erottelun mukaisesti ”pehmeiden” arvojen korostaminen ja ihannointi on ollut hallitseva trendi jo pitkään ja ”pehmeydellä” on tosiaankin tarkoitettu lepsuuden, sallivuuden ja hedonismin asettamista määrätietoisuuden, rajojen asettamisen ja pidättyvyyden edelle.

”Kiltteydestä” on nyt tullut ongelma ja sama koskee itsesyytöksiä, jotka syntyvät vaikkapa ylensyönnin tai muun holtittoman elämäntavan seurauksena. On perustettu tukityhmiä vakuuttamaan kaikille, että he ovat juuri sellaisina aivan ihania ja heidän on syytä jatkaa samaan tapaan. Kuka voisi toista arvostella? Vain hän itse on ylin tuomari ja hänen on opittava tuomitsemaan oikein eli aina kaiken sallivasti.

Siinäpä taitaa olla asian ydin. Tässä tulemme juuri ”yliyksilöllisyyteen” ja jopa narsisimiin. Narsistille maailmassa on toki muutakin kuin hän itse, mutta sillä muulla on merkitystä vain sikäli kuin se palvelee hänen tarpeitaan.

Tarpeet ja halut ja niiden tyydytys ovat nyt ihmiselle keskeisiä, eivät hyveet ja tahto, jotka antiikin aikana olivat aina se asia, joilla ihmisiä kitattiin. Plutarkhoksen ja Cornelius Nepoksen suurten miesten elämäkerrat ovat tästä havainnollinen osoitus ja niiden sanoma oli vahva vielä länsimaissakin puoli vuosisataa sitten.

Toki naistenkin hyveillä (ks. Vihavainen: Haun naisten aioni tulokset ) oli jo antiikin aikana valtava merkitys, mutta koska naiset yhteiskunnassa olivat pakostakin toisenlaisessa roolissa kuin miehet, ne oivat erilaisia. On totta, että naisellisuutta aliarvioitiin ja jopa halveksittiin silloin, kun se ilmeni miehissä. Kun se oli naisissa itsessään, ei oikealla paikalla, sitä palvottiin. Lukekaa nyt vaikka Catulluksen Lesbia-runoja (eivät viittaa lesbolaisuuteen).

Aikakautemme suurin megatrendi lienee työn tuottavuuden valtavan nousun mahdollistanut konsumerismi, ylikulutuksen kulttuuri. Se myös mahdollisti myös naisten nousun Thorstein Veblenin tarkoittamaan joutilasluokkaan, jossa tietenkin ykäluokan naiset oivat olleet aina sanan varsinaisimmassa merkityksessä.

Siinä samalla muuttuivat sekä koko väestön elämänehdot, perustarpeiden tyydytyksen, työn luonteen, koulutuksen ja perhekoon osalta. Samalla kenttä tuli vapaaksi naisten suurelle ja jopa ratkaisevalle kulttuuriselle ja poliittiselle vaikutusvallalle (vrt. Vihavainen: Haun kulutuksen vuosisata tulokset ).

Jos toteamme tai ainakin oletamme, että nykyinen yliyksilöllinen ja hedonistinen kulttuuri on syntynyt nimenomaan naisten lisääntyneen yhteiskunnallisen merkityksen takia, saamme varmasti kuulla, että taas tässä nyt sitten ”syyllistetään” jotakuta, mikä on jo sinänsä väärin ja sitä paitsi miesten hallitsema maailma on ollut toksinen ja läpimätä ja niin edelleen.

Vallitseva älyllinen taso ei yleensä pääse tämänkaltaista ”ajattelua” pitemmälle, mutta totean ainakin itse kyllä näkeväni vahvan yhteyden yhteiskuntamme ja kulttuurimme uusien, vääristyneiden arvojen ja naisen aseman muuttumisen välillä. Kyseessä saattaa hyvinkin olla siirtymäilmiö, jollaisissa ylilyönnit ovat aina olleet suuria.

Tässä nyt joka tapauksessa nostan taas raivostuttavasti esille vanhan blogini puolentoista vuosikymmenen takaa;

 

maanantai 12. elokuuta 2013

Aikamme sankaritar

 

Aikamme sankaritar

 

Mihail Lermontovin ”Aikamme sankari”, Petšorin oli hyvin etevä, aito ja rehellinen, mutta pohjimmiltaan kielteinen tyyppi. Hän oli ”tarpeeton ihminen”, tuo illuusioton ja iloton, ilmeisesti kroonista masennusta poteva nuori mies, joka kuitenkin samalla oli tyylikkäästi blasé, voisi sanoa cool, ellei se kuulostaisi kovin anakronistiselta.

Aikansa sankari tuo Petšorin oli siksi, ettei aika voinut parempaakaan esittää. Mutta ei aika varmaan ollut läpikotaisin mätä, tuskin oli sankarikaan. Joka tapauksessa Petšorin oli aikansa kuva siksi, että hän edusti jotakin sellaista, joka maailmassa näytti olevan uutta, pahaenteistä ja peruuntumatonta

. Otsikossa Lermontov puhui komeasti ”ajastaan”, vaikka tuota samaa aikaa eli yhdessä kirjailijan kanssa vain hänen pikku maailmansa, mirok, joka koostui samanlaisista sivistyneistä nuorukaisista ja heidän seurapiiristään. Venäjällä, kuten koko Euroopassa, he muodostivat vain hyvin ohuen kerroksen yhteiskunnasta.

Maailma, sanan varsinaisessa merkityksessä ei ollut miksikään muuttunut, ei edes se, mitä talonpojat nimittivät maailmakseen, mir, eli heidän kyläyhteisönsä. Herrat ja orjat jatkoivat elämistään samaan tapaan kuin aina ennenkin.

Joidenkin nuorten herrojen masennus ja maailmantuska ei siihen vaikuttanut sitä eikä tätä. Ja siitä huolimatta Lermontovin Petšorin oli mitä merkittävin aikansa tuote. Hänen hahmonsa myös ennusti jo laajemminkin tulevaisuutta, sitä maailmaa, joka odottaisi kansanjoukkoja joskus puolentoista vuosisadan päästä.

Mutta millainen on meidän aikamme sankari, kuka hän on? Jos aikamme on sairas, kuten sen kuviteltiin jo Lermontovin aikana olleen, on aikakauden sankarikin sitä. Tärkeää on vain, että hän on nimenomaan juuri oman aikakautensa symbolinen edustaja ja sen esiin nostamien hyveiden ja paheiden ruumiillistuma.

Zygmunt Baumanin kirjan Consuming Life kannessa näkyvät nuoren naisen jalat ostoskassien rykelmän päällä. Miksi juuri naisen?

Baumanin kantavia ideoita on, että kulutusyhteiskunnassa myös ihminen on tullut tuotteeksi, hänen on myytävä itseään. Kuluttajastakin tule tuote ja asiaan liittyy, ettei hänen roolinaan enää ole vain kuluttaa tyydyttääkseen tarpeensa, vaan kuluttaa maksimaalisesti ja hyväksyä koko ajan itselleen uusia tarpeita tämän missionsa täyttämiseksi.

 Kun ihminen joskus ennen oli ennen muuta tuottaja, joka raahasi mukanaan raskasta pakaasia, joka koostui kestävistä ja pysyvistä arvoista ja niiden kantajista, tulee hänen nyt olla ketterästi liikkuva ikuisessa nykyisyydessä elävä nautiskelija, jonka koko missio on uusien halujen kehittäminen.

Vielä hiljattain rikkautta haalittiin näyttämisen takia, arvokkaat hyödykkeet omistettiin ja ne olivat jopa ikuisesti käyttökelpoisia.

Nyt hyödykkeitä käytetään ja hylätään yhtä kevyesti kuin ne saatiin. Näyttäminen keskittyy itsensä ja oman kulutuskykynsä esittämiseen nykyhetkessä, ei omaisuuteen, joka on vain potentiaalia ja jopa painolastia. Sehän tuo velvollisuuksia.

Onko nuori nainen paras kuluttaja? Asia ei ole ilman muuta selvä. Nuoret ja hieman vanhemmatkin naiset ovat toki erinomaisia itsensä tuotteistajia ja huippukalliita hyödykkeitä.

He ovat myös ainoa kohderyhmä, joka suostuu pelkän näyttämisen takia maksamaan mielettömiä summia vaatekappaleesta tai käsilaukusta, jonka todellinen arvo on hyvin vaatimaton.

Kulttuurimme on hyvin pitkälle keskittynyt juuri naisten miellyttämiseen, vaikka heidän välitön kulutusmahtinsa ilman muuta ole erityisen merkitsevä. Tärkeätä kuitenkin on, että se on uutta, se on koko ajan nouseva ja yhä hallitsevampi ilmiö, aikamme anti maailmanhistorian kehitykselle. 

 La Revue-lehti ennusti pari vuotta sitten, että 2000-luvun toisen vuosikymmenen tärkeimpiä historiallisia uutuuksia koko maailmassa on, että naiset viimeinkin tulevat yhteiskunnassa lukumääränsä mukaiseksi voimatekijäksi.

Hyvin mahdollista. Syntyvyys laskee nyt kaikkialla ja tämä luo uuden tilanteen. Sitä mukaa kun ihmiskunta lopettaa lisääntymisen, häviää naiselta rooli perheenäitinä tai se muuttuu sivuseikaksi.

Kun niin käy, on tie auki ikuiseen sinkkuuteen ja sitä mukaa ikuiseen nykyhetkessä elämiseen, mikä onkin baumanilaisen dystopian tunnusmerkkejä. Eihän tulevaisuutta ole, koska ei ole jälkeläisiäkään.

 Tunnetun sarjafilmin sankarittaret kunnostautuivat nimenomaan sillä, että antoivat periksi haluilleen ja mieleenjohtumilleen. Jos urotöitä (vanhanaikainen termi) etsitään, niin nykyään puolen kuun palkan sijoittaminen kenkäpariin on vahva ehdokas arjen sankarittaren maineteoksi.

 Tai miksei voisi jopa tehdä velkaa ja ostaa maailman kalleimman samppanjapullon? Tai, se tuskin sittenkään toimisi, koska silloin itse henkilö, varsinainen tuote jäisi varjoon, ellei sitten kylpisi tuossa samppanjassa. Tärkeintä loputtoman kuluttamisen kannalta joka tapauksessa on, että haluilleen on osattava sanoa hetkessä eläen reipas kyllä.

Baumanin hahmottelema itsensä tuotteistanut ikuisessa nykyhetkessä elävä halujen herratar on tietenkin narsisti. Muuta tuskin on edes mahdollista kuvitella. Ideaalityyppinä tällä uudella hahmolla ei ole lapsia, mutta saattaa kyllä olla mies tai miksei ”vaimokin”.

Parisuhde on kukaties rekisteröity, mutta kukaan ei kuvittele, että sen tarvitsisi kestää päivääkään kauemmin kuin hyvältä tuntuu. Eihän siinä olisi mitään mielekkyyttä.

On kyllä mahdollista, että sankarittarella on lapsia, jonkin verranhan niitä vielä maailmaan siunaantuu, esimerkiksi ns. apilaperheiden kautta, joissa eri sukupuolet vain minimaalisesti häiritsevät toisiaan.

Mikäli lapsia on, on ideaalinen kasvatus kai narsistista perfektionismia, jossa lapsesta puristetaan viimeisetkin mehut, jotta hän tyydyttäisi äidin kunnianhimoa.

Yhdysvaltoja pöyristyttänyt teos ”Tiikeriäidin taisteluhymni” kuvaa juuri tällaista äitiä, joka tyrannisoi tyttäriään kaikin tavoin pakottaakseen heidät ”huipulle”. ”Tiikeriäiti” todennäköisesti pyrkii oheistuotteina toimivien lastensa avulla pätemään itse maineen markkinoilla.

Halujen vallitsevuus elämän tarkoituksena ei sittenkään sulje pois tahtoa. Jälkimmäinen saattaa loppujen lopuksi olla tärkein hyve, sillä se on väline valtaan, joka taas takaa tyydytyksistä suurimman ja viime kädessä myös mahdollistaa loputtoman kulutusjuhlan.

Vastakkainen sukupuoli on sankarittarelle tuotteena tärkeä, sillä tuotteena hän tarvitsee kysyntää kaikkialta, vaikka jakaakin suosiotaan melko rajoitetusti. Sukupuolten välinen teerenpeli on myös alue, jossa hetkessä eläminen ja tuotteen markkinointi maksaa valtavia summia, vaikka itse seksi on näennäisesti ilmaista.

Sankaritar ei itse sijoita fitnessiin ja kosmetiikkaan paljoakaan, mutta varsinaiset maksumiehet sijoittavat tähän tuotteeseen sitäkin enemmän. Kaikki on loppujen lopuksi häntä varten, urheiluautoista loistohotelleihin.

Sanomattakin on selvää, että seksisuhde ei ole pysyvä arvo sinänsä, tuotteen arvo mitataan aina uudelleen seksin markkinoilla ja tässä suhteessa sankarittaren uran pidentäminen on erittäin haastava ja kallis tehtävä.

Tieteen alalla voimme myös todeta selvän siirtymän. Postmodernismi tarjoaa aivan uudenlaisen näkökulman, jossa nimenomaan sankarittaren narsistinen maailma on tehty a priori arvokkaaksi tutkimuskohteeksi. Tuotteen yksilöllinen ruumis, ruumiillisuus ja ruumiinaukot ovat kaikkien muiden kiinnostuksen kohteiden yläpuolella.

Zygmunt Baumanin kirjankannen sankaritar symbolisoi tärkeältä osaltaan sitä, mikä kulttuurissamme on keskeistä. Hänen paheensa on emansipoitu hyveiksi.

Tuo Amerikassa syntynyt hahmo on saanut aplodeja kaikkialla, missä amerikkalaista konsumerismia ihaillaan. Nuoret miehet mielistelevät sankaritarta, vannovat olevansa feministejä ja kiiruhtavat kannattamaan lakeja, jotka ovat olemukseltaan tolkuttomia ja epätasapuolisia. Innokkaimmat jopa korottavat ääntään kimeäksi tehdäkseen ”pehmeän” vaikutelman.

Ulkoisesti kaikki näyttää hienolta kuin kiiltävä kananmunan kuori, mutta sisus on mätä ja ympärillä leijuu pilaantuneen haju. Tämä on meidän kulttuurimme haju. Hedonistinen onni perustuu kulutukseen ja näyttöarvoon, ”hyvännäköinen” korvaa siinä ”hyvän”.

Kulttuurimme tanssii pyhän lehmän, kultaisen vasikan ympärillä, koska se on sokea aidoille arvoille. Niiden olemassaolon se jopa painokkaasti kieltää ja saarnaa jokaisen oikeutta luoda omat arvonsa oman napansa ympärille.

Tervehtyisikö se, jos sen ihanteeksi tulisi nykyisen sankarittaren sijasta tasapainoinen, kohtuuteen ja oikeudenmukaisuuteen pyrkivä ihminen, jonka tavoitteena ei ole maksimaalinen kuluttaminen vaan kehittyminen?

 Jo Erich Fromm-vainaa kuvitteli tervettä yhteiskuntaa, jossa normina ei olisi huoraaminen, vaan luominen. Siis ei itsensä myyminen eikä itsensä ihaileminen, vaan itsensä kehittäminen ja parantaminen ihmisenä, lähimmäistensä auttaminen ja pyrkimys kohti sitä maailman todellista kauneutta, joka –kuten hän arveli-  on avoinna kaikille niille, jotka eivät anna kiiltävän rihkaman sokaista itseään ja pyrkivät pois oman itsensä varjosta.

Fromm arveli ajattelunsa suorastaan olleen objektiivisella pohjalla: ihmisen (aristotelisen) olemuksen toteuttaminen oli ainut tie todelliseen onneen. Hän kuvitteli löytäneensä tämän totuuden psykoanalyysistä.

No, psykoanalyysi alkaa pikkuhiljaa päästä historian roskatunkiolle, jonne se ilmeisesti kuuluukin. Frommin eksistentiaalinen versio tosin poikkeaa radikaalisti Freudin ja etenkin Jungin päästöistä, eikä sitä kannattaisi ilman muuta lukea samaan joukkoon niiden kanssa.

 Frommin perusajatukset ovat lopultakin sangen rationaalisia ja verrattuna postmoderneihin jaarittelijoihin hän on kuin lääketieteen tohtori voodoopoppamiesten rinnalla. Aikamme sankaritar tai pikemminkin hänet tuottanut yhteiskunta olisi jollakin konstilla saatava ymmärtämään omat todelliset tarpeensa. Nobel sille, joka sanoo, miten se tehdään.

No, entä se Petšorin, joka toimitti alussa aasinsillan virkaa? Aika ikävä sankari se hänkin oli. Tyhjänpäiväinen elämä ja aikakausi johtivat hänet vuodattamaan viatonta verta olemattomasta syystä. Yhtä turha kuin aikamme hipsteri vai vielä turhempi?

Vaikea sanoa. Ainakin parin sadan vuoden takaiseen sankariin liittyi tragiikkaa. Nyt pärjätään komiikalla ja onhan se kaikkien kannalta miellyttävämpää, ainakin lyhyellä tähtäimellä.

 

Naisten maailmanaika

Naisten aioni?

Vilius argentum est auro,

virtutibus aurum

Horatius

Aionit eli maailmankaudet vaihtuvat. Nyt jos koskaan, globalisoitumisen aikaan, meillä on syytä odottaa uuden aikakauden tuovan mukanaan uuden taivaan ja uuden maan, käyttääkseni kulunutta sanontaa.

Horatius Flaccus kiteytti aikoinaan muinaisten roomalaisten kulttuurisen ihanteen, väittämällä, että hyveet ovat kultaakin kalliimmat. Ja sehän oli vain tapa sanoa, ettei maailmassa ole mitään yhtä arvokasta. Tämä perinne on näihin asti kuulunut siihen länsimaisen kulttuurin antiikkiseen tukijalkaan, joka nyt on rapautumassa.

Huomautan ohimennen, että hyve, latinaksi virtus tarkoitti miehuutta (vir -mies), mutta ei sinänsä miehisyyttä. Hyve voitiin vain ansaita. Naiset saattoivat toki myös olla hyveellisiä, mutta heidän hyveensä ilmenivät jossain määrin eri tavoin johtuen heidän asemastaan ja tehtävästään tässä maailmassa.

Antiikin kardinaalihyveet olivat tunnetusti viisaus, rohkeus, oikeamielisyys ja kohtuullisuus. Kaikkia niitä vaadittiin molemmilta sukupuolilta. Koska mies toimi myös julkisissa tehtävissä ja kodin ulkopuolella puolusti sitä, joutui hän osoittamaan näitä ominaisuuksia usein eri tavoin kuin nainen.

Mutta molemmilta vaadittiin yhtäläisesti sitä mielenlujuutta, johon kaikki hyve liittyy. Hyve nimeltä pehmeys on 20. vuosisadan jälkipuolen keksintöä ja laadullisesti jotakin uutta…

Toki kulttuurimme tunnustaa myös kristilliset hyveet, uskon, toivon ja rakkauden. Niissä voi halutessaan nähdä naisellisen prinsiipin, mutta kyllähän niitä ainakin periaatteessa edellytettiin jopa ristiritareilta. Käytäntö toki vaihteli, kuten pyhimyselämäkerroista havaitsemme.

Sivumennen sanoen, uskossa vaadittiin aina lujuutta ja vielä myöhemminkin esimerkiksi Stalin ja Hitler korostivat sen tärkeyttä. Heikkouskoiset olivat vaarallinen ja vihattava aines. En muista, mitä olisi sanottu herkkäuskoisista.

Rakkaus noilla mainituilla tovereilla oli myös ohjelmassaan, mutta hyvin valikoivana. Sen kääntöpuoleksi ymmärrettiin viha, joka siis oli oikein käsitettynä juuri rakkautta. Tämä psykologiahan on tänäänkin aivan voimissaan, katsokaa nyt vaikka noita kaiken maailman anti-hörhöjä ja heidän riekkumistaan.

Sikäli kuin muistan, oli tämän viha-rakkauden esimerkillisiä edustajia paljon taistolaisten naisväessä, joihin uuden pelastusopin simppeli manikealaisuus näytti uppoavan erityisen hyvin.

Mutta onko yleensäkään olemassa sukupuolittuneita hyveitä? Eivätkö samat ihanteet ja velvoitteet koske kaikkia, niin kauan kuin kaikki olemme samoja ihmisiä, emmekä eri lajien edustajia? Tämähän näyttää yhä useammin unohtuvan.

Näinhän sitä voisi ajatella ja kaiketi pitääkin, ainakin mikäli pitäydymme kristillisissä lähtökohdissa. Mutta siitä taitaakin olla kysymys, että ne ovat jo hyvää vauhtia jäämässä hylyiksi, sivilisaation raunioille, nyt meillä on jo toinen arvopohja, kuten alati saamme huomata.

Nykyään emme enää arvaakaan, mitä vaikkapa paavi seuraavaksi sanoo. Koska hänen erehtymättömyyttään ei kukaan ota enää vakavasti, ei asialla oikeastaan ole väliä, mutta se on jälleen eräs indikaattori, joka kuvaa muutoksen suuruutta.

Ja muutos on ollut nopea. Katolisuus oli voimissaan vielä 1960-luvulla. Vasta sen jälkeen loppui Etelä-Euroopan maaseudulla ”pitkä keskiaika”, kuten Pierre Nora on huomauttanut. Uusi keskiaika saattaa olla kovaa vauhtia lähestymässä, mutta ainakin se on erilainen. Suuri muutos ilmeisesti koskee myös niinkin keskeistä asiaa kuin käsitystä hyveestä.

On paljonkin syytä uskoa, että uusi maailmanaika on erilainen kuin entiset. Megatrendinä on, paitsi pakanallisuuden läpimurto kristillisessä maailmassa, myös esimerkiksi naisten valtava tunkeutuminen julkiseen elämään ja siis myös päätöksentekoon sekä tietty, paradoksaalisesti lasten vähenemiseen liittyvä lapsellisuuden palvonta.

 ”Lapsi” ymmärretään tässä nuoreksi, joka ei ole vielä täystaitoinen eikä itsestään vastuullinen olento. Nainenhan ymmärretään nykyään eräänlaisena lapsena, mihin on ymmärrettävät syynsä. Uuden kulttuurin ytimessä ei ole hyvettä edustava ja siihen pyrkivä taistelija, vaan olento, joka vaatii hoitoa ja hemmottelua eikä suostu vastaamaan itsestään.

Naisten megatrendin synnyn selittämiseksi ei sinänsä tarvita muuta kuin tieteellis-teknisen edistyksen huomioiminen. Toki se on jo kauan noteerattu myös politiikassa. Jo bolševikkien puolueohjelma vuodelta 1919 puhui naisten vapauttamisesta kotiorjuudesta, minkä uskottiin tapahtuvan perheen hävittämisen ja kasvatuksen ja kotityön yhteiskunnallistamisen kautta.

Nikita Hruštšovin kommunismin rakentamisen ohjelmassa (1961) uskottiin sen lisäksi keskeisen tärkeän vipusimen tämän liki metafyysisen päämäärän saavuttamiseksi olevan kotitalouden koneellistaminen.

Niinhän siinä sitten kävikin. Tosin ensin meillä ja vasta sitten heillä, siellä kommunismin rakentajien keskuudessa. Valmistahan piti tulla vuoteen 1980 mennessä ja oikeastaan tulikin.

Lopputuloksena teknisestä kehityksestä ja koulutuksen vallankumouksesta joka tapauksessa oli tavallaan naispuolinen liikaväestö, siis vajaatyöllistetyt, vaikka sangen työkykyiset ja sivistyneet emännät ja kotirouvat.

 Kommunisteilla oli jo alun perin tarkoituksena marssittaa nämä tehtaalle, jossa miehetkin joutuivat olemaan. Kapitalistit taas ymmärsivät heti, että lisätyövoima merkitsi myös lisää ostovoimaa ja tuotannon ikuista laajenemista…

Mutta tämä on sivupolku. Naisten suuri poliittinen vaikutusvalta on jo nyt selviö, huolimatta siitä, että heillä keskimäärin ei näytä olevan tai ainakaan aikaisemmin olleen yhtä suurta hinkua tunkea itseään määrääville paikoille kuin miehillä.

Mielestäni kiinnostava kysymys tässä yhteydessä on, millaiset hyveet ja paheet tulevat korostumaan siellä, missä naiset määräävät tai ainakin ovat strategisesti tärkeissä asemissa?

Uskaltaisin lähteä siitä, että vaikka samat hyveet ja paheet ovat molemmille sukupuolille mahdolliset ja heiltä on myös ainakin joskus niitä vaadittu, on niiden esiintymisen jakauma sukupuolilla erilainen, kuten niin moni muukin asia.

Muistutan tässä yhteydessä siitä, että tilastot ovat tilastoja eivätkä koske populaation yksittäisiä jäseniä muutoin kuin yhtenä osasena ryhmässään. Pitää esimerkiksi aina paikkansa, että puolet jokaisesta populaatiosta on tyhmempää kuin se toinen puolisko. Tämä pätee silloinkin, kun kaikki ovat absoluuttisesti ottaen kovin viisaita. Valitan.

Mitä tulee siihen hallitsemiseen, niin tosiasia tietysti on, että myös miehistä vain pieni vähemmistö on koskaan eläessään määräävillä paikoilla eikä miespopulaatio kokonaisuudessaan välttämättä suinkaan äänestä sinne niitä, jotka ovat mahdollisimman paljon sen itsensä kaltaisia. Miksi äänestäisi?

Toki moni, kovin moni menee huipulle kiipimällä eikä suinkaan hyveidensä voimalla, olipa kumpaa tai mitä sukupuolta tahansa. He ovat sitten vapaata riistaa halveksujille ja tuomitsijoille, mutta sehän taitaa koskea kaikkia julkisia henkilöitä. Vain journalistit ovat nyt anoneet siitä vapautusta.

Nämä siis ovat niitä ikävän todellisuuden asioita, jotka pitänee yksinkertaisuuden vuoksi jättää seuraavassa huomioimatta, kun pohditaan hyveiden mahdollisen esiintymisen vaikutuksia.

Ajatelkaamme sellaista kardinaalihyvettä kuin rohkeus. On tietenkin selvää, että sitä sanan jossakin merkityksessä ja jossakin laajuudessa esiintyy molemmilla sukupuolilla. Miehille se joka tapauksessa on biologisesti ollut tietyillä aloilla tärkeämpää, sillä juuri hänen tehtävänään on ollut heikompiensa puolustaminen, jopa itsensä uhraamisen hinnalla. Se on myös asia, joka vetoaa naaraisiin monilla lajeilla.

Mutta liiallinen rohkeus on tyhmyyttä, joka suotta vaarantaa sen, mitä voidaan saavuttaa. Sellaista on politiikassakin nähty, vaikka tuskin yhtä usein kuin rohkeuden puutetta.

Naisvaltainen tai, sanoisiko, naismielinen politiikka ja kulttuuri saattaisi kenties nostaa kunniaan juuri rohkeuden puutetta ja pyrkimystä miellyttää kaikkia, ettei kukaan vain pahastuisi ja kenties tekisi tai sanoisi jotakin ikävää, jopa vihaista mielipidettään.

Saatan olla väärässä, sillä naisellista häijyyttä ei ehkä kannata aliarvioida, vaikka se perinteisesti on kohdistununt erityisesti kilpailijattariin ja tunkeileviin kosijoihin.

Entäpä viisaus? Tällä hyveellähän on perinteisesti naisen nimi, Sofia ja epäilemättä viileässä laskelmoinnissa, joka kuuluu viisauteen tai ainakin viekkauteen, on myös jotakin perinaisellista. Ajatelkaamme nyt Areen ja Pallas Athenen ikuista kamppailua, jossa räyhäävä riehuja aina jää tappiolle.

Mutta eikö itse asiassa hysteerinen emotionaalisuus juuri ole se varsinaisesti naisellinen pahe, jota nyttemmin on yritetty rehabilitoida, kuten naisille tyypillisiä paheita yleensäkin? Ehkä viisaus sentään on sukupuoleton hyve.

 Viisautta ilman kohtuullisuutta tuskin voi edes olla olemassa. Ilman sitä hyvekin muuttuu paheeksi, kuten jo Aristoteles tiesi.

Tosin voidaan ajatella kohtuullisuuden eroavan viisaudesta siinä, että viisaus tosin kertoo, mikä on oikein, mutta vasta kohtuuden hyveen omaava henkilö osaa pysyä tolkun rajoissa myös käytännössä.

Hillittömyyttähän me näemme joka päivä ja itse kukin taitaa siihen joskus langetakin. Käytännössä voi kenties sanoa kohtuullisuuden olevan naisilla korostuneempi hyve kuin miehillä. Siis keskimäärin ja ainakin väkijuomien nautiskelussa.

Mutta entäpä oikeamielisyys? Siinäpä asia, jossa emotionaalisuus on unohdettava. Lex dura, sed lex, sanoi roomalainen sananparsi ja oikeuden jumalattarella, joka siis kuvattiin naiseksi, oli aikoinaan sidotut silmät, joten hän pääsi arvostelemaan vain tekoja eikä tekijöitä.

Tässä on toki syytä muistaa, ettei laki ole sama kuin oikeus, mutta yhtä kaikki, oikeamielisyys tarkoittanee ennen muuta viileää harkintaa. Sillä, että pöyristyy mahdollisimman suuresti kaikista vääryyksistä tai sellaisilta kuulostavista asioista, joista ei itse asiassa edes tiedä yhtään mitään, ei ole mitään tekemistä oikeamielisyyden kanssa.

Tästä päästäänkin kysymykseen siitä, mitä asioiden ulkoinen hahmo, näyttöarvo vaikuttaa eri sukupuolten suhtautumiseen niihin.

Postmodernissa nykykulttuurissa on yhä enemmän vallannut alaa se ajatus, ettei asioilla ole mitään olemusta, tärkeää on vain se, miltä ne näyttävät.

Rohkenen ajatella, että tässä meillä on hyvin naisellinen ajattelutapa. Nainen ei suotta aina huolehdi siitä, minkä näköinen hän on. Se on asia, joka on hänen biologisen roolinsa takia aivan keskeinen koko maailmassa, siis hänen maailmassaan.

Se, minkä näköinen nainen on, on tärkeää myös miehelle, mutta jostakin syystä mies on taipuvainen välinpitämättömyyteen oman ulkonäkönsä suhteen. Tuskin tämäkään mikään hyve on, mutta pidän todennäköisenä, että ulkonäköön keskittyminen vie tilaa henkisesti ja moraalisesti korkeamman tason asioilta, mikäli se priorisoidaan kovin korkealle.

Tässä kohtaamme myös narsismin ongelman.

Narsismia esiintyy molemmilla sukupuolilla enkä ole varma, olisiko se jommallakummalla yleisempää kuin toisella.

Joka tapauksessa kyseessä on sosiaalisesti ja moraalisesti poikkeuksellisen ikävä ja jopa tuhoisa piirre, jonka pahanlaatuinen edustaja on valmis hylkäämään kaikki hyveet, mikäli narsismi sitä vaatii.

Pidän selvänä, että poliitikoilla ja toimittajilla narsistinen persoonallisuushäiriö on tavallista yleisempi ja kehittyneempi. Juuri siksi he hakeutuvat julkisuuteen. Sama tietenkin koskee myös kaikenkarvaisia artisteja ja malleja, mutta heidän todellinen vaikutuksensa kulttuuriin lienee vähäisempi kuin poliitikkojen ja muiden hallitsevaan eliittiin kiivenneiden.

Olennaista yhteiskunnan ja valtion terveen kehityksen kannalta saattaisi olla, että määrääviin asemiin saadaan sukupuolesta riippumatta ihmisiä, jotka tavoittelevat hyvettä enemmän kuin omia narsistisia päämääriään ja tässä pyrkimyksessään vieläpä enemmän tai vähemmän menestyvät.

Voin hyvin kuvitella valtion, jossa naiset hallitsevat kaikkia avainasemia ja joka siitä huolimatta on sekä miellyttävä paikka kunnon kansalaiselle että niin hyvin hoidettu, ettei se hevin romahda ensimmäisen kriisin tultua. Eiköhän sellaisia naisia ole olemassa riittämiin, vaikka heistä useimmilla ei taida olla tuota suurta ja jopa kohtuutonta pyrkyä yhä ylöspäin.

Mutta tämä oli siis vain kuvitelma. Pelkään pahoin, että käytännössä jo suuri naisten määrä päättävillä paikoilla luo valtioon sellaisen elementin, joka suistaa politiikan menemään siihen suuntaan, missä aita on matalin. Ehkä voisi muistaa senkin, että matriarkaatti lienee vallinnut silloin, kun ihmiskunta eli primitiivisintä kauttaan.

Mutta tämä on jo sivuseikka ja kenties asiatontakin.

Joka tapauksessa feministisen julistuksen mukainen ihannevaltio kuuluu dystopian piiriin. Lunatic fringe ei kuitenkaan liene koskaan, siis juuri koskaan päässyt asioista todella määräämään. Apujoukkoina pätevämmille toimijoille kaikenkarvaiset friikit kyllä ovat olleet.

Mutta ei myöskään huuhaa ole vailla mielenkiintoa. Katsokaapa vain, miten suurella kiihkolla feministeiksi julistautuvien piirissä sanoudutaan irti kaikesta tolkusta ja tervejärkisyydestä ja sillä jopa ylpeillään. Hyve sen sijaan on niissä piireissä vain ja ainoastaan pilkan aiheena ja sen mukaisesti myös häpeän ajan julistetaan olevan ohi.

Olisi kai yhtä tyhmää kuvitella tämän joukon kykenevän valtiota hallitsemaan kuin oli aikoinaan syytä pelätä taistolaisia, joilla tosiaan oli vain mitätön poliittinen kannatus ja vielä olemattomampi pätevyys, vaikka heidän julistuksensa tunki ulos joka tuutista, johtavista sanomalehdistä aina yleisradioon ja teatteriin.

Vai oliko sen kammoksuminen niin tyhmää? Onhan historiassa ennenkin nähty, miten utopia yrittää hallita. Kun maailmassa on riittävästi tahdottomia jees-miehiä, se saa siihen mahdollisuuden.