Avuliaat Aatut ja heidän osansa

 

Auttajan osa

 

Historia on täynnä esimerkkejä siitä, että yksi kansa auttaa toista hädässä ja jopa pelastaa sen kansanmurhalta.

   Kiitollisuutta on tullut vaihtelevasti. Tietääkseni bulgaarit ovat näihin päiviin saakka olleet kiitollisia Venäjälle Turkin sodassa 1877-1878 saamastaan avusta.

   Myös suomalaiset olivat ihastuneita ja innoissaan saksalaisten sotilaiden saapumisesta maahamme sekä vuonna 1918 että vuonna 1941, mikä on lajissaan aikamoinen harvinaisuus.

   Sen sijaan Ruotsin todella merkittävää apua tavisodassa on vähätelty ja maristu siitä, ettei se ollut niin suurta kuin olisi voinut olla. Miksei svedu nyt voinut yhtyä sotaan, kun sitä joka tapauksessa käytiin? Ja miksi piti vielä kieltää liittoutuneiden tulo sen alueelle, jolloin toki olisi saatu saksalaiset kaupanpäällisiksi.

   Myös toisen maailmansodan jälkeen suuresti hehkutettu neuvostokansan veljellinen apu Puolalle ja muille Keski-Euroopan maille, on nykyään huonossa huudossa. Kiitoksen sijaan tulee haukkuja, mistä auttajien jälkeläiset ovat katkeria.

   Euroopan apu Ukrainalle on syvästi oikeudentuntoisten henkilöiden mielestä juuri nyt skandaalimaisen pientä. Miksei nyt panna kaikkea peliin ja käytetä sitä omaa ylivoimaa, joka on paperilla helposti laskettavissa vaikka kiertokoulun oppimäärällä. Miehet riviin vain ja rintamalle!

   Suomihan sai aikoinaan myös sellaista apua, jota ei oikeasti pyydetty. Tarina oli joka tapauksessa hyvä. Terijoen hallitus ilmoitti edustavansa todellista Suomen kansaa ja pyysi suurta naapurimaata auttamaan ”valkokaartilaisen helvetin” kukistamisessa ja kansanvallan pysyttämisessä.

   ”Loistava, voittamaton työläisten ja talonpoikien puna-armeija” (Nepobedimaja, doblestnaja RKKA) riensikin apuun itse asiassa jo niukasti ennen sen pyytämistä, mutta joka tapauksessa. Se ei tullut tyhjin käsin, vaan tuli ojentamaan Suomen kansalle uskomattoman ja historiallisesti ainutaatuisen lahjan: Suur-Suomen.

   Itä-Karjalan suomensukuisen enemmistön asuttamat alueet tosiaan lahjoitettiin itsenäiselle Suomen kansanvaltaiselle tasavallalle ja samalla perusteltiin asian oikeutus. Kyse ei ollut mistään lupauksesta, vaan voimaan astuneesta valtiosopimuksesta. Suomen itsenäisyyttä ei mitenkään uhattu, vaan päin vastoin sitä vahvistettiin. Jopas olikin mainio kauppa! Hyvä, Kuusinen!

   Vanhan hokeman mukaan ei kannata uskoa, jos jokin asia on liian hyvä ollakseen totta. Silloin se ei luultavasti sitä ole. Epäluuloisuuteen taipuvainen Suomen kansa piti tuota uskomatonta lahjoitusta selväkin selvempänä todisteena siitä, että nyt ne meinaavat ottaa koko Suomen.

   Juridisesti ottaen se ei pitänyt paikkaansa. Kyllä Kuusisen väliaikaisen hallituksen johtama Suomi olisi jäänyt itsenäiseksi valtioksi. Avoin kysymys oli vain, mitä tuo itsenäisyys ja tasavallan nimeen kirjoitettu ”kansanvaltaisuus” olisi käytännössä merkinnyt ja  miten kauan itsenäisyys olisi kestänyt.

   Niin tai näin, innokas auttaja sai leivän ja suolan asemesta vastaansa kiivasta kevyiden aseiden suolausta, raskaitahan ei ollutkaan. Pommitukset ja lentokoneiden konekiväärituli, joka sekin kohdistui usein siviileihin, olivat ilmeisesti viimeisillekin se vastaansanomaton todistus siitä, että tappamaanhan se piru on tulossa eikä auttamaan.

   Käsittämättömästä Jumalan johdatuksesta tai vastaavasta johtui, ettei murskaavalla ylivoimalla toiminut hyökkääjä saanutkaan lopulta tuotua lahjaansa perille Sen sijaan otettiin aluetta varsin suurpiirteisesti ja jäätiin odottelemaan aikaa parempaa uudessa liitontasavallassa, Karjalais-suomalaisessa.

   Tämä surullinen tarina tulee mieleen, kun katsoo USA:n ilmaiskuja Iraniin, jossa tarkoituksena on vapauttaa kansa islamistien hirmuvallasta.

   On ilmeistä, että toisin kuin Ryti ja Tanner, Al Khamenei ja kumppanit ylläpitivät todellista eikä luuloteltua tyranniaa ja että he ovat häikäilemättömästi sortaneet oppositioita, sekä uskonnollisia että kansallisia. Suuret kansanjoukot haluavat vapautta.

   Mutta yhtä selvää on, että suuret kansanjoukot eivät halua. Periamerikkalainen naiivius olettaa, että koko ihmiskunta loppujen lopuksi koostuu jonkinlaisista amerikkalaisista, jotka kaikki pyrkivät aktiivisemmin tai passiivisemmin toteuttamaan omaa amerikkalaisuuttaan.

   Joku venäläinen emigrantti teki aikoinaan pilaa amerikkalaisista, jotka uskoivat, että venäläiset huokailivat sorron alla ja olisivat maksaneet mitä tahansa päästäkseen vapaiksi. Vapaus taas tarkoitti aidoimmillaan mahdollisuutta osallistua piknikkiin Keskilännen tyyliin, lihaa grilliin ja iloisia hymyjä koko perheelle ja vielä naapurustollekin.

   Oli varmasti niitä, joille tämä oli totisinta totta. Muistelkaamme vaikka Andrei Makinen teoksia. Suuri osa kuitenkin kannatti sitä komentoa, joka omassa maassa vallitsi ja identifioitui niin sen hyviin kuin myös huonoihin asioihin.

    Joka tapauksessa suuri neuvostoisänmaa oli maailman ensimmäinen sosialistinen maa, jonka hyväksi oli kaikki uhrattu ja muut saisivat seurata perässä, kunhan kehittyisivät kyllin pitkälle. Ja Suuri, epäitsekäs Suuren isänmaallisen sodan voitto oli valtava urotyö, jolle miljoonat olivat antaneet kaikkena. Ja nytpä sitten mahtia riitti niin, että kaikki muut saivat pelätä.

   Vielä keväällä vuonna 1991, kun lähes kaikki jo oli luhistunut, enemmistö kannatti vanhaa järjestelmää. Vasta syksyn kapinan jälkeen kommunistien kannatus romahti ja tie oli valmis Neuvostoliiton hajottamiselle. Se taas tuotti suuren henkisen ongelman, jota voisi nimittää identiteettivajeeksi. Oliko kaikki ollutkin turhaa? Oliko meille valehdeltu? Ja missä se lihakin nyt on?

   Iranin muslimivallankumouksesta en paljon tiedä, mutta ainakin sen, että sillä oli paljon kannatusta myös lännessä oleskelevan diasporan keskuudessa. Muuankin tuttavani matkusti takaisin kotimaahansa ollakseen mukana suuressa vapautustapahtumassa.

   Islamhan ei ole mikä tahansa uskonto, vaan entisen neuvostokommunismin tapaan kaikkialle ulottuvien käskyjen ja velvollisuuksien kokonaisuus, joka sitoo koko maailman uskovaiset yhteen. Kuten neuvostokommunismi, sekin opettaa, että omat ovat muita ylempänä ja että koko ulkoinen, uskottomien maailma haluaa tuhota ”meidät” juuri siksi.

   Islam menee vielä neuvostokommunismia pitemmälle julistaessaan kaikki muut koiriksi, jotka joutuvat ja hyvin joutavatkin helvettiin. Kommunistit sentään panivat enemmän painoa käännyttämiselle ja luottivat siihen, että koko maailma olisi viimein omasta halustaan tunnustava heidän uskoaan ja siten pelastuva.

   Islamia ruokkii voimakas ressentimentti, kuten on todettu. Nykyaikaisen teknisen sivilisaation on kokonaan kehittänyt länsimainen kulttuuri ja tarkemmin sanottuna kristitty ja juutalainen valkoinen mies. Muslimit eivät voi esittää omana teknisenä saavutuksenaan edes ruuvimeisseliä. Keskiaikaiset matematiikan ja tähtitieteen savutukset jätän tässä pois, vaikka niillä tietenkin oli suuri merkitys aikoinaan.

   Nyt saamme parhaista lähteistä lukea, että Venäjän kansa kannattaa suurella innolla Johtajaansa (sak. Führer) hänen suuressa vapautumissiossaan ja uskoo, mitä sille syötetään sodan syistä ja kulusta. Niinhän toki lännessäkin kansa tekee, muutettavat muuttaen.

   Kuka uskoo, että Iranin kansa olisi kokonaan, johtoklikkiä lukuun ottamatta valmis karistamaan hartioiltaan pappisvallan tyrannian? Minä en ainakaan usko.

   On luultavaa, että miljoonat odottavat vapautusta hinnalla millä tahansa, mutta varmaa myös on, että miljoonat sitä vastustavat.

   Talvisodan esimerkki osoittaa, että maahantunkeutujan osa on vaikea, olipa hänellä millaisia lahjoja tahansa annettavanaan.

   On mahdollista, että Iranissa vallitsevan tyrannian vastustus on murskaavan suurta ja käytännössä kaikkialle ulottuvaa, mutta suinkaan varmaa se ei ole. Mikäli kansa saadaan uskomaan, että hyökkääjällä on pahat mielessä, mikä tuskin on kovin vaikeaa, tulee Iranin valloittamisesta mahdotonta.

   Suurvalloilla tuppaa olemaan vähä-älyisiä ideoita ja käsityksiä omasta mahdistaan. Valitettavasti niistä saa kärsiä koko maailma.

   Sympatiaani Iranin kansoille ja eritoten persialaisille osoittakoon tämä vanha blogi, joka liittyy Iranin kansallisrunoilijaan ja suureen tiedemieheen. Hänen tekstejään luin jo 1960-luvulla ja olin löytävinäni niistä erinomaisen syyn juoda viiniä.

   Näin törmäsivät yhteen suomalainen arkipäivän puritanismi ja persialainen runous. Kiitoksia Omarille oivallisista visioista.

 

perjantai 19. elokuuta 2016

Omar ja fariseukset

Omar ja fariseukset

 

1960-luvun muistettavimpia runouselämyksiä oli  minulle Omar Khaijamin Viisaan viini Toivo Lyyn kääntämänä. Kirjan esipuheessa tosin varoitettiin, ettei se ”viini”, josta runoilija puhuu, välttämättä tarkoita juuri rypäleen mehua vaan sitä itseään viisautta. Viini oli Suomessakin tuolloin hieman arkaluontoinen asia.

   Runojen sanat olivat kuitenkin siksi selviä, että ne ymmärrettiin ilman selityksiä. Miksipä muuten tämä runoilija ja tiedemies olisi riskeerannut rienaamalla islamin viininjuontikieltoa eikä puhunut suoraan viisaudesta, jos sitä kerran tarkoitti?

   Kaiken kaikkiaankin Omarin runous on pitkä ja lukijalle ajan mittaan hieman väsyttäväkin ylistyslaulu viinille, mihin liittyy myös krapulan problematiikka, ajan fariseuksiin kohdistettu satiiri ja selvä vapaa-ajattelu, joka tekee itsensä Allahin vastuulliseksi runoilijan edessä.

   Johtopäätös viinin arvosta ja merkityksestä on selvä: mikäli profeetta lupaa viiniä kuoleman jälkeen, täytyy sen olla hyvä asia ja on kovin epäilyttävää ja moraalisesti arveluttavaa kieltää sitten viini tässä elämässä.

   Brittisotilaat kuuluvat vieneen Haijjamin rubaijat eli nelirivit selkärepussa mukanaan rintamille ja Suomen sotasukupolven edustajat ovat kertoneet, että runoilijan konstailematon yksityisen onnen ylistys vaikutti kuin ilmestys sota-ajan uhrimieltä ja yhteisvastuuta saarnanneen paatoksen jälkeen.

 

 

Vain runokirja, viiniä ja leivänpuolikas

ja lampaanreittä kappale –ja kaksin kerallas

kedolla, tuttu tuttavin, tulppaani-poskinen

Ken valtikkaansa vaihtaisi ei siihen kuningas?

 

   Tässä on Omarin elämänfilosofian kova ydin. Kun lisätään, että runoilija loi myös kuvan siitä, miten viinin ja lemmen nautiskelija itsekin muuttuu kuoltuaan saveksi, josta savenvalaja sitten tekee uusia ruukkuja, joita uuden viinin juojat kallistelevat, on tämän Salomonin Saarnaajaa muistuttavan viisaan keskeiset vaikutuskeinot kerrottu.

   Parhaat tietämäni käännökset ovat Toivo Lyyn. Vertaapa tuota edellistä vaikka Robert Gravesin ja Omar Ali-Shahin versioon:

 

A gourd of red wine and a sheaf of poems-

A bare subsistence, half loaf, not more-

Supplied us two alone in the free desert:

What Sultan could we envy on this throne?

 

   Epäilemättä ajatus tässä hieman muuntuu, mutta itse perusasia pysyy samana. Puhuminen erämaasta, desert tuntuu oudolta, kun runoilija näyttää yleensä suosivan niittyjä, mutta toki paikan karuus korostaa sitä reaalista rikkautta, jonka antavat juurevat perusnautinnot.

   Sitä viisauden tavoittelua, jonka jotkut haluaisivat nostaa Omarin, tiedemiehen ja matemaatikon varsinaiseksi intohimoksi, hän pilkkaa usein. Sitä hän vertaa muun muassa härän lypsämiseen. Venäjäksi näin:

 

Тот, кто следует разум, -доит быка

Умник будет в убытке наверняка!

В наше время доходней валять дурака,

Ибо разум сегодня в цене чеснока.

 

Ketkä tässä maailmassa sitten hölmöjä jallittavat? Aivan ilmeisestin toiset hölmöt. Toivo Lyyn mukaan:

 

Jos pari kolme narria nyt ohjaa maailmaa

ja typeryytens’ ääretön älystä käydä saa

ja heist’ on Herran herjaaja, ken aasina ei hirnu-

niin entä sitten? –Enintään se ehkä naurattaa…

 

   Jos Allah on armelias ja armahtavainen eikä sen lisäksi mikään hölmö, niin tottahan näin viis veisaa kaiken maailman paastoista ja mullahien höpötyksistä:

 

К черту молитву, мечеть и муллу!

Воздадим полной часей Аллаху хвалу.

Наша плоть в бесконечных своих превращенях

То в кувшин превращается, то пиалу

 

   Islamin matka kohti kolmatta vuosituhatta ei näytä älylliseltä edistyksen riemumarssilta. Jo toisen vuosituhannen alussa Omar osasi nähdä tiukkojen uskonnollisten säännösten koko naurettavuuden ja niiden pönkittämisestä henkisen ja aineellisen elantonsa saavien mullahien typeryyden.

   Omarin henkeä voi ainakin osaksi verrata 1700-luvun valistuksen eetokseen. Sapere aude! tunnuksellaan se samaan tapaan haastoi sen Allahin, jonka ahdaskatseiset klerikaalit olivat luoneet omaksi kuvakseen.

   Kaikessa rienaamisen riemussaan Omar kuitenkin esittää olevansa muslimi ja ellei nyt paras kaikista (kuten eivät varmaan myöskään nuo aaseina hirnuvat mullahit), niin tuskinpa muita huonompi:

 

Ma kainalossa Koraani ja kannu toisen alla

vaellen tiellä kaidalla tai tiellä lavealla,

enk’ ole pahin pakana, en parhain musulmaani

tään holvin sinikivisen ja aurinkoisen alla

 

   Mutta Omaria pidetään yleisesti suufilaisena mystikkona. Uskonnollisten fanaatikkojen silmissä luopio on aina pahempi kuin pakana. Muistelkaamme vain sitä, minkä aseman Trotski sai Stalinin ja stalinistien silmissä.

   Näinä fanatismin ja idiotismin kukoistuksen aikoina Omarilla olisi paljon sanottavaa myös koko muhamettilaisten kirjavalle joukolle ja toki muillekin. Järki on kaikille ihmisille annettu ja sen alkeellisimmat johtopäätökset ovat jokaisella tarjolla. Miksi siis tilanne on taas tämä:

 

Vain hirnuvia aaseja on koko ihmissuku,

 vain nassakoita täynnä tyhjää lukematon luku.

Sa tahtoisitko suuteluttaa niillä kantapäätäs?

Ne suutelevat, kunnian jos sull’ on valhepuku.