perjantai 13. maaliskuuta 2026

Eri miehiä

 

Pallonkierron kronikka

 

Osmo I. Lehmuskallio, Lokikirja. Nelimastoparkki Lawhillin matkassa 1929-1931. SKS 1986, 144 s.

 

   Termi ”pallonkierto” oli aikoinaan jokaisen merenkulkijan ja heidän asioistaan jotakin tietävän tuntema termi (ks. Vihavainen: Haun pallonkierto tulokset ). Yleensä kyse oli Australian-reissusta, jolloin mentiin pasaatituulten mukana sekä Hyväntoivonniemen että Kap Hornin ympäri.

   Tuollaisia reissuja ehti yhden vuoden mittaan tekemään vain yhden ja niinpä ei myöskään lastatessa ja lossatessa pidetty turhaa kiirettä. Viikkotolkulla saatettiin niitä töitä tehdä ja jopa lastata tuhansia tonneja viljaa veneiden avulla.

   Kun Savosta tuotua puutavaraa siirrettiin tervahöyryistä valtamerialuksiin, muun muassa purjelaivoihin Uuraassa, oli käyttökelpoinen  tapa heittää parrut veteen ja noukkia ne sitten sieltä laivaan. Työtä riitti paljon sekä lastaajille että miehistölle, mutta eihän se paljoa maksanutkaan.

   Kontainerit eli kontit mullistivat merenkulun minun nuoruudessani eli noin 1960-luvulta lähtien. Sen jälkeen laivat olivat pian jo aivan eri näköisiäkin, ilman ns. mitseppiä (midship), hitsattuja eikä niitattuja ja yhä vain suurempia. Kymmenentuhatta tonnia, mikä aiemmin oli hiponut haamurajaaa, on nyt jo valtamerilaivaksi pienenpuoleinen.

   Gustaf Erikson Ahvenanmaalta omisti aikoinaan maailman suurimman purjelaivaston (ks. Vihavainen: Haun erikson tulokset ). Se oli jo sitä aikaa, kun noita laivoja sai halvalla ja jos vielä merimiehetkin suostuivat työskentelemään lähes mahapalkalla, oli koossa yhtälö, joka kertoi, että sellainen bisnes oli yhä kannattavaa.

   Eriksonin eräs tulonlähde olivat merimiesoppilaat. Monessa maassa laki yhä vaati laivojen päällystöltä purjelaivakokemusta ja sitähän Eriksonilla oli tarjota -pientä maksua vastaan. Pojat siis saivat tehdä kovaa ja vaarallista työtä, kunhan vielä itse suostuivat siitä lystistä maksamaan.

   Osmo Lehmuskallio ei kuulunut maksaviin merenkulkuoppilaisiin, mutta tulotasohan oli hänelläkin surkea, kuten päiväkirja osoittaa: edes valokuvien teettämiseen (kamera ja peri filmiä oli mukana) eivät rahat riittäneet, vaikka nuori mies ei tupakoinut eikä ryypännyt.

   19-vuotiaalla Osmolla oli jo jonkin verran merimieskokemusta, kun hän lähti ”Lawhillin” miehistöön hakemaan viljalastia Australiasta. Ilmeisesti menomatkallakin oli paarlastin ohella jotakin hyötylastia, mutta kirjasta ei selviä mitä. Pääasiassa kauppa joka tapauksessa oli vehnän hakemista Australiasta Eurooppaan.

   ”Lawhill” oli maailman suurin purjelaiva tuohon aikaan, pituutta 317 jalkaa eli noin sata metriä ja uppouma 4600 dwt. Se oli rakennettu Skotlannissa vuonna 1892 ja purjehti Eriksonin lipun alla vuodesta 1917. Se romutettiin vuonna 1959.

   Vauhtia laivalle kertyi useinkin toistakymmentä solmua eli noin 20 km/t, toki keskinopeus jäi paljonkin sen alle, kun esimerkiksi jouduttiin seisomaan päiväntasaajan tyynessä vyöhykkeessä ja poikkeamaan kurssista tuulten takia.

   Suora myötätuuli ja erityisesti liian kova myötäinen oli tuulista hankalin, siinä kun laiva vaarui laidalta toiselle ja sen ohjaaminen oli vaikeaa. Myöskään laivan purjeista ei voitu panna vetämään kuin pieni osa ja niinpä usein saatettiinkin mieluummin luovia myötäiseen, mikä oli mukavampaa ja turvallisempaa ja vauhtiakin riitti, joskaan ei ihan oikeaan suuntaan.

   Kuten kirjan julkaisija, päiväkirjan pitäjän poika kertoo, aluksessa ei ollut konetta, ns. donkeytä lukuun ottamatta, mutta sillähän ei ajettu minnekään, vaan käytettiin vinssejä eri tarkoitukseen, ilmeisesti esim. varppaukseen eli laivan siirtämiseen ankkurin varassa vaiheittain uuteen paikkaan.

   Laivassa ei ollut myöskään radiolähetintä, eikä edes vastaanotinta(!). Signaaleja toisille laivoille annettiin lipuilla. Keulassa seisoi aina mies tähystämässä eli utsikissä, mutta ankarassa merenkäynnissä hän ei useinkaan nähnyt mitään.

   Koska laivan kääntäminen oli iso operaatio, oli miesten nukuttava vaatteet päällä sellaisilla seuduilla, joilla oli vilkasta liikennettä. ”Visseli” sai koko joukon ponkaisemaan kannelle prassaamaan raakoja uuteen asentoon tai tarvittaessa sitomaan purjeita.

   Koska nuo kolossit olivat varsin kömpelöitä ja rajoitetusti ohjattavissa, kuului meriteiden sääntöihin, että konealusten oli niitä väistettävä. Sääntö on yhä voimassa ja hyvästä syystä. Onnettomuusvaaran takia purjelaivat joskus välttivät Englannin kanaalia ja mieluummin ohittivat Brittein saaret lännen puolelta.

   Navigointi oli jo kehittynyt Kolumbuksen ajoista, mutta vain hiukan. Laahuslokilla mitattiin aina silloin tällöin nopeuksia ja sekstantin ja kronometrin avulla määriteltiin sijainti. Luotaamisesta kirjassa ei mainita, mutta varmasti sitäkin tehtiin.

   Takilassa työskentely ei ollut heikkopäisten hommaa ja pari putoamista sattui tälläkin matkalla. Moni sai yhdestä matkasta tarpeekseen ja karkaaminen oli aika normaali tapahtuma. Myös ”Lawhillistä” karkasi Australiassa muutama mies, mutta saatiin kiinni ja palautettiin. Tempustaan he saivat maksaa sen verran, että lähes koko paluumatkan palkka meni siihen.

   Lehmuskallio ei vähästä säikähtänyt ja aina välillä muisti kirjoittaa päiväkirjaansa, että tämä se on elämää tämä Sitä ei vaihtaisi mistään hinnasta koulun penkkiin tai edes Kemin kaupunginjohtajan virkaan…

   Merikapteeni nuoresta miehestä tulikin ja tietenkin höyrylaivalle. Hän oli jo huomannut, että purjelaivat kuuluivat menneisyyteen. Aika lähellä meitä tuo aika sentään on. Höyrylaiva, tuo äskeinen uuden ajan symboli, on nyt jo puolestaan jäänne menneisyydestä ja monen mielestä hyvin romanttinen.

 

7 kommenttia:

  1. Heti muistui mieleen Eino Koivistoisen "Purjeet pullistuvat". Koivistoinen teki matkan muistaakseni kolmantena perämiehenä. Kirja on taattua Koivistoislaatua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on: https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=purjeet+pullistuvat

      Poista
  2. Pistänpä tähän vielä vanhasta blogista lainauksen, jossa kuvataan tehokkuuden lisääntymistä merenkulussa: Työllä nyt näyttää vain olevan taipumus hävitä. Esimerkiksi sopii merikuljetusala. Teoksessaan The Sea Civilization, Vintage Books 2015 Lincoln Paine ottaa esimerkiksi konttijärjestelmän aiheuttamat muutokset työvoiman tarpeeseen. Jo vuoteen 1970 mennessä työn tuottavuus lastausalalla oli yhtäkkiä noussut kahdeksantoistakertaiseksi.
    Satamamiesten määrä romahti esimerkiksi Englannissa 1960-luvun 60 000:sta vuoden 1972 15000:een samaan aikaan kun käsitellyn lastin määrä on valtavasti kasvanut. Sama kehitys voidaan havaita kaikkialla.
    Vuonna 1954 muuan Warrior-niminen nykymitoissa pieni, noin 5000 tonnia tavaraa lastannut laiva vei lastia Brooklynistä Bremerhaveniin. Lähtösatamassa siihen vietiin 1100 erässä erilaista tavaraa, mikä kesti kuusi päivää. Lastin kiinnittäminen vaati viidentuhannen dollarin arvosta köysiä ja puutavaraa ja seilattuaan määräsatamaan kymmenessä ja puolessa päivässä laivaa purettiin yötä päivää neljä vuorokautta, minkä jälkeen seurasi uusi lastaus.
    Tässä prosessissa tarvittiin suuri määrä kaikenlaista väkeä. Miehistön määrä maailman kauppalaivastossa oli tuolloin moninkertainen nykyiseen verrattuna, laivat olivat pieniä ja viipyivät satamissa pitkiä aikoja. Nyt kaikki on muuttunut, jopa automaattisia, miehittämättömiä laivoja on yritetty saada liikenteeseen ja teknisesti asialle ei liene esteitä.
    Nykyaikaisessa, paljon Warrioria suuremmassa, valtameriä kulkevassa rahtilaivassa on miehistöä enää seitsemäntoista henkeä. Tämäkin ala on sitä paitsi globalisoitunut ja suurimpia merenkulkijoiden kotimaita ovat Filippiinit ja Indonesia, joiden asukkaat yhdessä muodostavat neljänneksen kaikista maailman merenkulkijoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kontithan ovat muuttaneet kuljetuksen hintaa alentavasti ja siten mahdollistaneet globaalin halpakaupan (Temu tms): jos tavara pitäisi lastata ja purkaa kappaleittain, hinta olisi aivan toinen. Asiasta on Yle radio1:ssa joku dokumenttipodgast.

      Poista
  3. Höyrylaivojen aikakausi jatkui 2000 luvulle asti. Hiilen sijaan polttoaineena oli raskas polttoöljy. Kulutus oli juhlallista kun esim 350 000 tonnin Locust joka kuljetti hiiltä. Poltti täydellä vauhdilla ajettaessa 130 tonnia päivässä. 70-luvulla rakennettiin viimeiset höyrylaivat. Laivadiesel korvasivat kattilan taloudellisempana. Raskasta polttoöljyä voi käyttää dieselissäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei höyrylaivaliikenne vielä loppunut ole.

      Näsijärvelläkin seilaa edelleen vuonna 1908 valmistunut höyrylaiva Tarjanne vakioaikatalulla välillä Tampere - Virrat.

      https://www.tarjannelaiva.fi/

      Välillä Tarjannekin toimi polttoöljyllä, mutta nykyään se on taas asianmukaisesti palannut uusiutuvaan ja ehtymättömään halkovoimaan.

      "Vanhan rouvan" arvokasta kyytiä upeassa järvimasemassa voi kyllä suositella. Laivan ravintolakin on melko manio.

      Poista
  4. Muistelen, että myös nykyaikaisia purjelaivoja ainakin suunniteltaisiin ei-pilaantuvalle tavaralle. Koneet hoitaisivat purjeiden nostot, miehistö olisi minimissään ja "polttoaine" ilmaista.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.