Panssarilaivat ja rynnäkkökoneet

 

Sotaan varustautuminen (”para bellum!”)

 

Aseilla on monenlaista käyttöä. Itse olen tavannut niillä lähinnä leikkiä eli kokeilla, saanko johonkin maaliin osumaan ja tuleeko paljonkin pisteitä.

    Omistan myös tikkataulun, vaikka en olekaan raatsinut sijoittaa suurempia summia englantilaisiin laatutikkoihin, joissa taitaa olla painonakin jotain tungstenia. Tulokset paranisivat varmasti. Ruutiase on paljonkin kalliimpi, mutta myös hauskempi, se kun vielä paukahtaakin. Äänenvaimentajan käyttäminen tuntuisi typerältä.

   Tietenkin aseet on viime kädessä suunniteltu niin sanottua vaikuttamista (ven. поражение, tarkoittaa myös tappiota) varten eli niillä voidaan huimasti ylittää oma, luojan suoma iskukyky ja vaikuttaa jopa satojen metrien päähän. Tareen vaatiessa on siis mahdollista saada aikaan rumaakin jälkeä.

   Mutta eihän sellaista normaalioloissa ja korkean sivistystason vallitessa kukaan tekisi. Vain rosvot ja yhteiskunnan viholliset sekä tietenkin jotkut fanaatikot voisivat, mutta he eivät kuulukaan sivistyksen piiriin ja heitä vastassa on se esivallan miekka.

   Näinhän sitä oli tapana ajatella vielä muutama vuosi sitten. Valtioille aseiden haaliminen ja niiden käytön opettaminen oli ikävä välttämättömyys, ettei syntyisi liian suurta kiusausta sellaisille naapureille, jotka jostakin pätevänäkin kenties pitämästään syystä halusivat tulla käskemään sinne, missä heitä ei kaivattu.

   Laivastot olivat sata vuotta sitten se kaikkien mahtavin ja kallein ase, jollaista pikkuvaltioilla ei juuri ollut varaa hankkia. Niinpä suurvallat olivat jo parin vuosisadan ajan  tottuneet tykkivenediplomatiaan ja kaikki tiesivät, että niillä ja vain niillä oli mahdollisuus tulla ampumaan toisen maan rannikkokaupungit maan tasalle. Itämeren piiristäkin voitiin muistaa Kööpehaminan kohtalo Englannin laivaston maalitauluna.

  Mutta harvoinhan tällaista tapahtui. Äärimmäisen kalliit tekniikan ihmeet makailivat yleensä vain satamissa ja veronmaksajat tuskailivat niideni tarpeettomuutta. Silloin heille sanottiin, ett niiden tarkoitus on olla olemassa: Navy in being. Ne olivat argumentti, johon mahdollisia kataluuksiaan hautovan vihollisen on pakko uskoa.

  Englantilaisittain siis puhuttiin laivastosta myös pelotteena. Navy in being. Englannin kotilaivasto oli henkivakuutus valtakunnalle ja teki mahdolliseksi myös maa-armeijan kutistamisen pieneksi. Tässä siis toteutui tavallaan osta ja säästä-päivien idea. Kun hankki yhtä, voi säästää toisesta.

  Rutiköyhä Suomi, joka oli vasta toipumassa vuoden 1918 keskinäisestä lahtauksesta ja nälänhädästä, ei ollut turvassa ilman laivastoa, joka taas maksoi valtavasti.

  Niinpä sellainen rakennettiin: kaksi panssarilaivaa, viisi sukellusvenettä ja lisäksi muun muassa torpedo- ja miina-aluksia. Yhdessä virolaisten kanssa (kaksi suurta sukellusvenettä ja järeää rannikkotykistöä) niillä oli mahdollista tehdä Suomenlahden ylittäminen erittäin vaaralliseksi myös Neuvostoliiton suurimmillekin taistelulaivoille. Mahtoi se harmittaa.

   Sotilaallinen ajattelu vaati ehdottomasti tämän sulkemismahdollisuuden hyödyntämistä. Muuten Suomi, kuten tietenkin myös Viro, olisivat olleet selustaan suuntautuvien maihinnousujen armoilla ja ulkomaankauppa ja mahdollinen sotilasapu olisi voitu katkaista läpihuutojuttuna.

   Ahvenanmaa herätti kakkien Itämeren valtioiden tavatonta mielenkiintoa. Pidettiin selvänä, että sen hallinta ratkaisisi myös Itämeren herruuden. Se oli tavallaan luonnon linnoitusmuodostelma, jota hyödyntäen voitaisiin sulkea niin Pohjanlahti kuin vielä Suomenlahtikin, ainakin se auttaisi asiassa.

   Kun sattumoisin Ahvenanmaa oli kansainvälisillä sopimuksella demilitarisoitu, ei sen herruutta ollut edes Suomella, johon se kuitenkin kuului. Rauhan aikana ei sinne saanut eikä vieläkään saa viedä sotilaita ja aseita. Olli siis odotettavissa, että sen valtaaminen olisi ensimmäisenä vuorossa, jos sota Itämeren alueella syttyisi.

   Suomi hankki siis itselleen laivaston. Kaksi rannikkopanssarilaivaa, noin 4000 tonnin aluksia, saattoi kuulostaa pieneltä voimalta, mutta ne olivat mahtavia aselavetteja, joissa molemmissa oli neljä järeää 10 tuuman tykkiä ja lisäksi 8 nelituumaista ja IT-aseistus lisäksi.

   Mikäli tilanne vaatisi, voitaisiinkin nyt saarten avuksi strategisille paikoille siirtää muutamassa tunnissa sellainen tykistöarsenaali, että yritys vallata saaria olisi hyökkääjälle erittäin suuren riskin operaatio. Tykkituli purisi suuriinkin hyökkääjän yksiköihin ja sukellusveneet ja moottoritorpedoveneet pääsisivät samaan aikaan tekemään tuhojaan.

   Suomellakin oli siis nyt Navy in being. Tiedossa on, että punalippuinen Itämeren laivasto piti sitä varsin varteenotettavana vastustajana.

   Mutta Neuvostoliitto päätti ratkaista merelliset ongelmansa maan ja ilman kautta. Suomi ja Viro pakotettiin antamaan tukikohdat Suomenlahden molemmin puolin ja sen sulkeminen olikin sitten vain ja ainoastaan Neuvostoliitosta kiinni. Ahvenanmaahan ei vielä päästy käsiksi, kun sota loppui toisin kuin oli suunniteltu. Sitä tuijottivat myös Saksa ja liittoutuneet.

   Tuhoisan sodan ja valtakunnan maineen vaatinut tukikohtien hankinta Suomenlahdella osoittautui sitten täysin hyödyttömäski, kun vihollinen taas kerran hyökkäsi maata pitkin. Sen sijaan punalippuinen laivasto koki historiansa suurimman katastrofin Tallinnan evakuoinnissa (ks. Vihavainen: Haun tallinnan evakuointi tulokset ). Hangossa onnistuttiin paremmin.

  Mutta Suomen laivasto, joka oli rakennettu 1930-luvun näkemysten ja ajateltujen realiteettien perusteella, osoittautui järeän tykistön merkityksen kannalta epätarkoituksenmukaiseksi sodan oloissa.

  Panssarilaivoista toinen uhrattiin typerästi avomerioperaatiossa ja toisella tulitettiin vain toisarvoisia maamaaleja. Tosin lentokoneita pudotettiin paljonkin, mutta sehän ei oikeastaan kuulunut toimenkuvaan.

  Miina-ase sen sijaan osoitti hirmuisuutensa. Tallinnan evakuointi vaati viholliselta paitsi laivoja, myös valtavan määrän ihmisuhreja ja suomalaisten kylvämiä noista miinoista oli ainakin puolet, mahdollisesti suurin osa. Viroksi tätä teurastusta in kutsuttu nimellä ”miinataistelu” (miinilahing).

   Jälkikäteen on kovasti arvostelu puolustusmäärärahojen suuntaamista laivastoon ja erityisesti panssarilaivoihin. Sehän söi eväitä maavoimilta ja etenkin tykistöltä, jota talvisodassa oli aivan mitätön määrä.

   Mutta jälkiviisaus on aina sokeaa sille, että aikoinaan realiteetit näyttivät toisenlaisilta. Vastaavaa idiotismia edusti myös se erikoisoperaatio, jonka Neuvostoliitto aloitti ja joka pian muuttuikin talvisodaksi. Suuren strategisen edun sijasta se hankki siinä itselleen strategisen vahingon ja hädin tuskin välttyi sodalta länsivaltojen kanssa.

   Nyt maamme sitten on sijoittanut hirmuisia summia rynnäkkökoneisiin, joiden arvo ja merkitys todellisessa sodassa näyttää varsin kyseenalaiselta. Niiden hankkiminen ainakin aiheutti taas kerran mielenkiinnon kasvamisen maamme mahdolliseen rooliin alueella ja tilanteen täydensi Natoon liittyminen.

   Mitä opimme tästä vai opimmeko mitään? Pitäähän valtion huolehtia puolustusvalmiudestaan, merkitsipä se sitten Suomenlahden sulkemista ja Ahvenanmaan turvaamista tai nykyaikaisten lentokoneiden hankintaa. Itsenäisellä maalla täytyy olla jokin pelote, maksoi mitä maksoi.

   Ongelmana saattaa kyllä taaskin olla, että jos se on liian tehokas, se muuttuukin ensisijaiseksi kohteeksi. Jos se on tehoton, ei sillä ole väliä.

   Tässä sitä ollaan, kuin harakka tervatulla sillalla. Ainut lohtumme on, että olemme nyt sitten ihan oikeasti Natossa ja voimme jatkaa rooliamme maailman onnellisimpana kansana. Noiden uusien hävittäjien merkitys sen sijaan on tainnut mennä niin vähäiseksi, etteivät ne enää mahdollista hyökkääjää vedä puoleensa.

 Vaan pakkohan ne oli juuri ne koneet hankkia, vai kuinka se oli?

Tässä joka tapauksessa ennen naapurin ”erikoisoperaatiota” tehtyjä merkintöjä tästä asiasta: 

lauantai 18. huhtikuuta 2020

Kun näytettiin, kenellä on varaa ja kenellä ei

 

Pilven veikkojen talonpito

 

Pentti Sainio, Armeijan hukatut miljardit. Suomen sotajohdon salaisuudet. Into 2018, 315 s.

 

   Sainion kirjan sanoma on hyvin selvä ja se näkyy jo otsikosta. Asennetta ei puutu, mikä ei tarkoita, että näkemykset voisivat olla aivan perusteltujakin. Itse asiassa perusteluja esitetään paljonkin, useimmiten toisinajattelevien upseerien suulla.

   Olen joskus kuullut sellaisen hassun ajatuksen, että sotilaiden olisi saatava määrätä, millaisia aseita Suomeen hankitaan. Valitettavasti siitä ideasta ei tulisi mitään, vaikka käytettävissä olisi rahaa rajattomasti ja piikki auki kaikille hyville ideoille.

  Ongelma on siinä, ettei ammattimiesten piirissä ole olemassa mitään yleistä konsensusta siitä, mitä kunnollinen ja vakuuttava puolustuskyky edellyttäisi tai edes siitä, pitäisikö siihen liittyä myös hyökkäyskykyä.

  Yksi uskoo ilmavoimiin ja siellä rynnäkkökoneisiin, toinen puoltaa ilmatorjuntaa ja kolmas muistuttaa, ettei ilman maavoimia ole koskaan saatu taistelukentällä aikaan mitään ratkaisevaa.

Avainkysymys on kustannustehokkuus.

  Suomen panssarilaivahankintoja on jälkeenpäin usein esitetty malliesimerkkinä käenpojasta, joka söi eväät jalkaväen ja etenkin tykistön kunnolliselta aseistamiselta. Onhan siinä perääkin, mutta ei sekään ajan uhkakuvien vallitessa mikään sinänsä älytön idea ollut. Tuskin se sen huonompi oli kuin nykyiset korvettihankinnat -tai hävittäjähankinnat.

   Ongelma onkin siinä, että hyviä ideoita maanpuolustuksen vahvistamiseksi riittää paljon enemmän kuin rahaa niiden toteuttamiseen. Kustannustehokkuus on asia, joka juuri maanpuolustuksessa on vakavaa laatua. Viime kädessä siinä voidaan jopa kysyä, mitä veri maksaa.

   Kirjoittajan tähtäimessä on tietenkin ennen muuta Hornetien hankinta. Kyseessähän olivat huippukalliit koneet, joita hyvin harvoilla mailla on ollut varaa hankkia. Sen sijaan ne usein ovat tyytyneet puolta halvempaan General Dynamicsin F-16 hävittäjään, jos kerran Amerikan rautaa pitää olla.

   No, meillä saatiin päättäjät valtiojohtoa myöten hurahtamaan lentotukialuksia varten suunniteltuun raskaaseen rynnäkkökoneeseen, vaikka noita tukialuksiakaan ei ole tainnut tulla hankittua…

   Tarjouskilpailussa koneen hinta vedettiin keinotekoisesti niin alas, että se tuntui jo edulliselta. Vasta myöhemmin alettiin vaatia siihen uusia asejärjestelmiä, jotka maksoivat pian toisen mokoman. Suomen valtion historian suurin yksittäinen kauppa tehtiin härskin kähminnän keinoin, väittää kirjoittaja.

   Päättäjiä onnistuttiin jymäyttämään vielä puheella vastakaupoista, jolloin Hornetit olisi saatu tavallaan ilmaiseksi… Jäänmurtajia olisi voitu rakentaa niiden maksuksi.

   Paitsi, etteivät amerikkalaiset sellaista hyväksyneet. Puheet vastakaupoista olivat pelkkää myyntipuhetta. Sellaista se on markkinoilla.

   Horneteista tuli se käenpoika, joka söi rahat muiden puolustushaarojen kehittämiseltä. Kirjoittajan erityisiä lempilapsia tässä suhteessa ovat raketinheittimet ja tykistö. Modernissa muodossaan ne ovat todella erittäin tuho- eli siis puolustusvoimaisia ja jopa vaikeasti tuhottavia.

   Yhdessä alueellisen puolustusjärjestelmän ja suuren puolustustahdon kanssa olisi ollut mahdollista luoda erittäin sitkeä vastus sille, joka saattaisi haluta pistää nenäänsä sinne, missä ei ole halua ottaa vastaan.

   Sen sijaan hävittäjäkulujen kanssa taistelevat puolustusvoimat laskivat roimasti sota-ajan taistelujoukkojen määriä ja saman tein myös romuttivat ylimääräisiä täysin käyttökelpoisia aseita. Myös hyvät neuvostopanssarit romutettiin ja vaihdettiin vastaaviin saksalaisiin. Nato-maissakaan ei näytä olevan vastaavaa hinkua luopua vanhasta neuvostokalustosta, mikäli se on hyvää.

   Hyviä olivat myös BUK it-ohjukset, joiden tilalle hankittiin ilmeisesti huonompaa kalustoa, ainakin ulottuvuudeltaan. Muutenkin ilmatorjunta on laiminlyöty, kertoo kirjoittaja.

   Tämä on silkkaa tyhmyyttä tai kukaties kuvastaa jonkinlaista hyökkäyshenkeä, sillä tällä vuosituhannella lienee hävittäjä pudottanut toisen hävittäjän vain kerran. Ilmatorjunnalla niitä on sen sijaan tuhottu kymmenittäin.

   Hävittäjät, jotka siis eivät meillä nyt enää ole vain torjuntahävittäjiä, vaan myös maamaaleja vastaan toimivia rynnäkkökoneita, ovat paitsi huippukalliita, myös haavoittuvia ja tehottomia.

  Kuitenkin niiden ostoa perusteltiin tarpeella korvata henkilömiinoja, joista maamme sen johdon erityisen suuren mielenjalouden ja edistyksellisyyden poseeraamistarpeen takia oli luopunut.

  Itse asiassa näillä kahdella asialla, ilmavoimilla ja miinoilla, on tuskin mitään tekemistä keskenään. Myös ns. kuorma-ammukset, joilla miinoja on ajateltu korvata, ovat epäilemättä hyvin tuhovoimaisia, mutta eivät ne ole 24/7 valmiudessa haittaamassa mahdollista tunkeutujaa.

  Mutta jalkaväestäkin on meillä huolehdittu. Suunnitelmissa oli hankkia suuri määrä kuljetushelikoptereita ja niiden suojaksi taisteluhelikoptereita, miljardien edestä. Tämä suunnitelma kuitenkin lässähti sekä siitä syystä, ettei taisteluhelikoptereihin löytynyt rahaa että hankitun kuljetuskaluston ala-arvoisuuden takia.

   Nuo himoitut Nato-kopterit osoittautuivat olevan sutta ja sekundaa. Vanhat neuvostolaatua olevat MI-8 kopterit olivat sen sijaan palvelleet tarkoitustaan hyvin, niin tylsältä kuin totuus tässäkin kuulostaa.

   En mene vannomaan, että Sainion tarinat olisivat aina tosia. Jossakin määrin kyseessä tuntuvat olevan juorut ja joskus selostetaan kummallisesti jopa UM:n salasähkeitä, ilmoittamatta, mistä kirjoittaja on ne saanut käsiinsä. Yleensä lähteinä ovat kuitenkin julkiset asiakirjat ja julkaistu kirjallisuus.

   Kirjassa esitetyt sotilaiden mielipiteet ainakin ovat autenttisia sikäli, kuin asia koskee hävittäjähankintojen kritiikkiä.

   Onpa näissä asioissa kritisoitavaakin. On lohdullista huomata, ettei meillä sentään valtavan kalliita ja tarkoituksenmukaisuutensa puolesta kiistanalaisia kauppoja tehdä ihan ilman, että muitakin näkemyksiä esitetään.

   Masentavaa sen sijaan on havaita, miten vähän vaikutusta millään kritiikillä tai järkipuheella on silloin, kun kyseessä on prestiisi, tiettyjen henkilöiden tarve päästä istumaan mielestään hienoon seuraan ja asiasta mitään ymmärtämättömien maallikoiden halu myötäillä parasta kaunopuhujaa ja seksikkäimmän aselajin edustajaa.

  Nyt sitten taas ollaan panemassa miljardeja likoon. Keneltä ostetaan ja mitä, on virallisesti vielä ikään kuin ratkaisematta, vaikka tämä taitaa kyllä olla ns. avoin salaisuus -secret de polichinelle, kuten Rafale-koneen kauppamiehet ehkä sanovat.

  Hallitus näyttää nyt kiltisti päättäneen, että maamme tarvitsee ehdottomasti kuusikymmentä amerikkalaista rynnäkkökonetta. Kun niiden asejärjestelmät maksavat puolet koko kaupasta ja ne on jo hankittu tietystä lähteestä, voimme vain arvailla, mitä hallitus tässä asiassa kaikessa täysivaltaisuudessaan vielä päättää…