Kun näytettiin, kenellä on varaa ja kenellä ei

Pilven veikkojen talonpito

Pentti Sainio, Armeijan hukatut miljardit. Suomen sotajohdon salaisuudet. Into 2018, 315 s.

Sainion kirjan sanoma on hyvin selvä ja se näkyy jo otsikosta. Asennetta ei puutu, mikä ei tarkoita, että näkemykset voisivat olla aivan perusteltujakin. Itse asiassa perusteluja esitetään paljonkin, useimmiten toisinajattelevien upseerien suulla.

Olen joskus kuullut sellaisen hassun ajatuksen, että sotilaiden olisi saatava määrätä, millaisia aseita Suomeen hankitaan. Valitettavasti siitä ideasta ei tulisi mitään, vaikka käytettävissä olisi rahaa rajattomasti ja piikki auki kaikille hyville ideoille.

Ongelma on siinä, ettei ammattimiesten piirissä ole olemassa mitään yleistä konsensusta siitä, mitä kunnollinen ja vakuuttava puolustuskyky edellyttäisi tai edes siitä, pitäisikö siihen liittyä myös hyökkäyskykyä.

Yksi uskoo ilmavoimiin ja siellä rynnäkkökoneisiin, toinen puoltaa ilmatorjuntaa ja kolmas muistuttaa, ettei ilman maavoimia ole koskaan saatu taistelukentällä aikaan mitään ratkaisevaa.

Avainkysymys on kustannustehokkuus.

Suomen panssarilaivahankintoja on jälkeenpäin usein esitetty malliesimerkkinä käenpojasta, joka söi eväät jalkaväen ja etenkin tykistön kunnolliselta aseistamiselta. Onhan siinä perääkin, mutta ei sekään ajan uhkakuvien vallitessa mikään sinänsä älytön idea ollut. Tuskin se sen huonompi oli kuin nykyiset korvettihankinnat -tai hävittäjähankinnat.

Ongelma onkin siinä, että hyviä ideoita maanpuolustuksen vahvistamiseksi riittää paljon enemmän kuin rahaa niiden toteuttamiseen. Kustannustehokkuus on asia, joka juuri maanpuolustuksessa on vakavaa laatua. Viime kädessä siinä voidaan jopa kysyä, mitä veri maksaa.

Kirjoittajan tähtäimessä on tietenkin ennen muuta Hornetien hankinta. Kyseessähän olivat huippukalliit koneet, joita hyvin harvoilla mailla on ollut varaa hankkia. Sen sijaan ne usein ovat tyytyneet puolta halvempaan General Dynamicsin F-16 hävittäjään, jos kerran Amerikan rautaa pitää olla.

No, meillä saatiin päättäjät valtiojohtoa myöten hurahtamaan lentotukialuksia varten suunniteltuun raskaaseen rynnäkkökoneeseen, vaikka noita tukialuksiakaan ei ole tainnut tulla hankittua…

Tarjouskilpailussa koneen hinta vedettiin keinotekoisesti niin alas, että se tuntui jo edulliselta. Vasta myöhemmin alettiin vaatia siihen uusia asejärjestelmiä, jotka maksoivat pian toisen mokoman. Suomen valtion historian suurin yksittäinen kauppa tehtiin härskin kähminnän keinoin, väittää kirjoittaja.

Päättäjiä onnistuttiin jymäyttämään vielä puheella vastakaupoista, jolloin Hornetit olisi saatu tavallaan ilmaiseksi… Jäänmurtajia olisi voitu rakentaa niiden maksuksi.

Paitsi, etteivät amerikkalaiset sellaista hyväksyneet. Puheet vastakaupoista olivat pelkkää myyntipuhetta. Sellaista se on markkinoilla.

Horneteista tuli se käenpoika, joka söi rahat muiden puolustushaarojen kehittämiseltä. Kirjoittajan erityisiä lempilapsia tässä suhteessa ovat raketinheittimet ja tykistö. Modernissa muodossaan ne ovat todella erittäin tuho- eli siis puolustusvoimaisia ja jopa vaikeasti tuhottavia.

Yhdessä alueellisen puolustusjärjestelmän ja suuren puolustustahdon kanssa olisi ollut mahdollista luoda erittäin sitkeä vastus sille, joka saattaisi haluta pistää nenäänsä sinne, missä ei ole halua ottaa vastaan.

Sen sijaan hävittäjäkulujen kanssa taistelevat puolustusvoimat laskivat roimasti sota-ajan taistelujoukkojen määriä ja saman tein myös romuttivat ylimääräisiä täysin käyttökelpoisia aseita. Myös hyvät neuvostopanssarit romutettiin ja vaihdettiin vastaaviin saksalaisiin. Nato-maissakaan ei näytä olevan vastaavaa hinkua luopua vanhasta neuvostokalustosta, mikäli se on hyvää.

Hyviä olivat myös BUK it-ohjukset, joiden tilalle hankittiin ilmeisesti huonompaa kalustoa, ainakin ulottuvuudeltaan. Muutenkin ilmatorjunta on laiminlyöty, kertoo kirjoittaja.

Tämä on silkkaa tyhmyyttä tai kukaties kuvastaa jonkinlaista hyökkäyshenkeä, sillä tällä vuosituhannella lienee hävittäjä pudottanut toisen hävittäjän vain kerran. Ilmatorjunnalla niitä on sen sijaan tuhottu kymmenittäin.

Hävittäjät, jotka siis eivät meillä nyt enää ole vain torjuntahävittäjiä, vaan myös maamaaleja vastaan toimivia rynnäkkökoneita, ovat paitsi huippukalliita, myös haavoittuvia ja tehottomia.

Kuitenkin niiden ostoa perusteltiin tarpeella korvata henkilömiinoja, joista maamme sen johdon erityisen suuren mielenjalouden ja edistyksellisyyden poseeraamistarpeen takia oli luopunut.

Itse asiassa näillä kahdella asialla, ilmavoimilla ja miinoilla, on tuskin mitään tekemistä keskenään. Myös ns. kuorma-ammukset, joilla miinoja on ajateltu korvata, ovat epäilemättä hyvin tuhovoimaisia, mutta eivät ne ole 24/7 valmiudessa haittaamassa mahdollista tunkeutujaa.

Mutta jalkaväestäkin on meillä huolehdittu. Suunnitelmissa oli hankkia suuri määrä kuljetushelikoptereita ja niiden suojaksi taisteluhelikoptereita, miljardien edestä. Tämä suunnitelma kuitenkin lässähti sekä siitä syystä, ettei taisteluhelikoptereihin löytynyt rahaa että hankitun kuljetuskaluston ala-arvoisuuden takia.

Nuo himoitut Nato-kopterit osoittautuivat olevan sutta ja sekundaa. Vanhat neuvostolaatua olevat MI-8 kopterit olivat sen sijaan palvelleet tarkoitustaan hyvin, niin tylsältä kuin totuus tässäkin kuulostaa.

En mene vannomaan, että Sainion tarinat olisivat aina tosia. Jossakin määrin kyseessä tuntuvat olevan juorut ja joskus selostetaan kummallisesti jopa UM:n salasähkeitä, ilmoittamatta, mistä kirjoittaja on ne saanut käsiinsä. Yleensä lähteinä ovat kuitenkin julkiset asiakirjat ja julkaistu kirjallisuus.

Kirjassa esitetyt sotilaiden mielipiteet ainakin ovat autenttisia sikäli, kuin asia koskee hävittäjähankintojen kritiikkiä.

Onpa näissä asioissa kritisoitavaakin. On lohdullista huomata, ettei meillä sentään valtavan kalliita ja tarkoituksenmukaisuutensa puolesta kiistanalaisia kauppoja tehdä ihan ilman, että muitakin näkemyksiä esitetään.

Masentavaa sen sijaan on havaita, miten vähän vaikutusta millään kritiikillä tai järkipuheella on silloin, kun kyseessä on prestiisi, tiettyjen henkilöiden tarve päästä istumaan mielestään hienoon seuraan ja asiasta mitään ymmärtämättömien maallikoiden halu myötäillä parasta kaunopuhujaa ja seksikkäimmän aselajin edustajaa.

Nyt sitten taas ollaan panemassa miljardeja likoon. Keneltä ostetaan ja mitä, on virallisesti vielä ikään kuin ratkaisematta, vaikka tämä taitaa kyllä olla ns. avoin salaisuus -secret de polichinelle, kuten Rafale-koneen kauppamiehet ehkä sanovat.

Hallitus näyttää nyt kiltisti päättäneen, että maamme tarvitsee ehdottomasti kuusikymmentä amerikkalaista rynnäkkökonetta. Kun niiden asejärjestelmät maksavat puolet koko kaupasta ja ne on jo hankittu tietystä lähteestä, voimme vain arvailla, mitä hallitus tässä asiassa kaikessa täysivaltaisuudessaan vielä päättää…