Erityisiä kansoja

 

Erityistiellä

 

Thomas Mann, Betrachtungen eines Unpolitischen. S. Fischer 1983, 609 s.

 

”Erityistiestä” on tullut tälläkin palstalla aina silloin tällöin kirjoitettua (vrt. Vihavainen: Haun erityistie tulokset ). Sellaista tietähän on katsottu niin Saksan (Sonderweg), kuin Venäjän (osobyi russki put razvitija) kulkeneen. Käsitettä on käytetty sekä nykyisyyden ja menneisyyden selittämiseen, että keinona erottautua erityisesti Länsi-Euroopasta.

   Thomas Mann oli hyvin kiinnostava saksalainen, jonka henkinen kehitystie hakee vertaistaan. Tässä nyt esillä olevassa, ensimmäisen maailmansodan aikana kirjoitetussa kirjassa hän kannatti Saksan sotapolitiikkaa ja katsoi, että käynnissä olevassa taistelussa olivat vastakkain toisaalta saksalainen ”kulttuuri” ja toisaalta länsieurooppalainen ”sivilisaatio”, joista jälkimmäinen edusti alempiarvoista elämänkäsitystä.

   Tämä Mannin kirja oli saksalaisten nationalistien ja konservatiivien ahkerassa käytössä maailmansotien välisenä aikana ja itse asiassa natsismi oli varsin monessa suhteessa niiden ajatusten kannalla, joita Mann tässä oli esittänyt. Myös erot olivat olennaisia.

   Mann kauhistui valtaan nousseen natsismin barbaarisuutta ja siirtyi toisessa maailmansodassa Saksan vihollisten puolelle ja jopa harjoitti aktiivista propagandaa Hitleriä ja hänen sotaansa vastaan.

   Näissä ”Tarkasteluissaa” (Betrachtungen) hänen yhtenä maalitaulunaan ovat sellaiset saksalaiset, jotka ovat omaksuneet ”eurooppalaisen” sivilisaation arvot ja toivovat oman maansa tappiota, jotta sekin voisi lähteä tuolle lännen tielle.

   Kirjassaan Mann puhuu Saksan vihollisten joukossa myös Venäjästä, mutta ei pidä sitä kulttuurivaarana ja henkisenä myrkkynä saksalaisuudelle, toisin kuin ”Eurooppaa”, jolla hän tarkoittaa varsin epämääräisesti ja monimielisesti sitä Rooman perintöä, joka paavinvallan jälkeen jatkuu toisin keinoin romaanisessa Ranskassa ja hieman oudosti myös Englannissa ja Amerikassa.

   Keskeinen asia hänen skenaariossaan on, että saksalainen maailma kuului puoliksi roomalaiskatolisuuden ja sen perinnön piiriin. Saksalle on ominaista tietty kaksinaisuus: myös se ”sivilisaatiokynäilijä”(Zivilisationsliterat), joka toivoi oman kansansa tappiota sodassa, oli hyvin saksalainen ilmiö, ei siis missään tapauksessa ”epäsaksalainen”.

   On pääteltävä, että tällainen hahmo oli myös Thomasin veli Heinrich Mann, vaikka hän ei asiaa suoraan sanokaan. Muuten, koko Mannin sukukunta on erittäin kiinnostava kokoelma erilaisia kulttuurihenkilöitä, jotka kaikki poikkeavat toisistaan (vrt. Vihavainen: Haun mannin perhe tulokset ). Mutta sen kuvaaminen vaatisi jo oman tarinansa.

   Mitä, äärimmilleen tiivistettynä, Thomas Mann oikein tarkoitti ”länsimaisuudella” tässä kirjassaan? Hän on asiassa hyvin monisanainen ja näyttää usein jäävän itse määrittelemiensä (tai määrittelemättä jättämiensä) käsitteiden loukkuun ja tulevan toinen toistaan kummallisempiin ja ristiriitaisiin johtopäätöksiin.

   Esimerkiksi Saksa on hänen mielestään ehdottomasti ”epäkirjallinen maa” (das unliterarische Land). ”Kirjallisuus” sivilisaatioilmiönä kuuluu sen sijaan Länsi-Euroopalle. Saksa on musiikin maa. Tämä näyttää viittaavan loogisen ajattelun pitämiseen alempiarvoisena elämykseen verraten.

   Esseessä voi tällaiset luonnostelmat kaikin mokomin hyväksyä. ”Eurooppalaisuutta” ja ”sivilisaatiota” Mannin mielessä ei varmastikaaan voi lyhyesti kuvata tekemättä väkivaltaa kirjoittajan ajattelulle, mutta käynnissä olevan sodan päämäärän hän summeeraa paljon puhuvasti:  ”kysymys on Saksan politisoinnista, kirjallistamisesta, intellektuaalistamisesta ja radikalisoinmisesta. Sanan latinalaisessa mielessä se tarkoittaa inhimillistämistä ja sen saksalaisessa mielessä epäinhimillistämistä…”.  Lyhyesti asiaa kuvataan puheella Saksan  ”demokratisoinnista”.

   Saksa nyt ei varsinaisesti ollutkaan mikään äärimmäisen epädemokraattinen maa poliittisen järjestelmänsä puolesta. Valtiopäivilläkin oli siellä merkittävä rooli.

   Tässä kysymys oli Saksan ”hengestä”, jolle olivat vieraita sellaiset asiat kuin tasa-arvo, demokraattisuus ja feminismi. Saksa oli ”Obrigkeitsstaat”, hierarkkinen valtio, jolle Ranskan vallankumouksen arvot olivat periaatteessa vieraita -tai siis nimenomaan puoliksi vieraita, myös niiden kannattaminen kun oli hyvin saksalaista...

   Joka tapauksessa Saksa kulki omaa erityistietään ja taistelu sille tyrkytettyjä ”roomalaisia” eli käytännössä Ranskan vallankumouksen arvoja vastaan. Saksalaisuuden ytimessä oli protesti, protestanttisuus.

   Mann sympatisoi tässä Dostojevskiä, jonka vuonna 1877, ilmeisesti Kirjailijan päiväkirjassa kirjoitettua esseetä hän pitää lähtökohtanaan.

   Dostojevskin mielestä protesti maailmanherruutta tavoittelevaa Roomaa vastaan on Saksan kansallinen tehtävä, aina Arminiuksesta lähtien. Dostojevski nimittää Saksan kansaa ”suureksi, ylpeäksi ja erityiseksi (besonderes)”.

   Dostojevski, joka itse on luettava slavofiilisen liikkeen edustajiin, antaa siis Saksalle samanlaisen roolin kuin Venäjälle. Molemmat ovat vastapainona sille maailmanherruutta tavoittelevalle ”roomalaiselle” hengelle, joka ensimmäisen maailmansodan aikana onkin jo valkannut suurimman osan maailmaa.

   Slavofiilien ajatusrakennelmissa Venäjä on myös ollut lännen (”Rooman”) antipodi jo 1840-luvun perustajaisistä lähtien. Dostojevski puhui vielä venäläisyyden ”kaikki-ihmisyydestä” ja Euroopan ”pyhistä haudoista”, joita myös venäläiset rakastivat. Danilevski ja Leontjev puhuivat jo sovittamattomasta vihamielisyydestä.

   Yleensä myös Saksa kuului slavofiilien näkemyksissä Eurooppaan ja jakoi sen synnit ja rappeutuneen kelvottomuuden. Vain Venäjää pidettiin todellisten (kristillisten) arvojen vaalijana. Mann kertoo pitävänsä kyllä Venäjääkin sodassa vaarallisena, mutta uskoi todellisen kulttuurivaaran Saksalle tulevan lännen suunnasta.

   Toisessa maailmansodassa asetelma sitten natsien demagogiassa kiepsahti tavallaan ympäri, kun ”juutalainen” bolševismi koukkasikin idän kautta Saksaa ja sen kulttuuria vastaan. Useinkin näyttää unohdettavan, mettä Hitlerin Saksa panosti aivan tavattomasti kulttuurinsa ylistämiseen ja vastaavasti muiden halventamiseen.

   Tänä päivänä Saksa on vienyt kulttuurissaan ”läntisyyden” äärimmäisyyksiin asti. Sellainen ”syvähölötys” (Tiefschwätzerei), jota Mann tässä kirjassaan harjoitti, ei tulisi enää kysymykseenkään. Maan uusi uskonto on poliittisesti korrekti vihreys, josta pienetkin poikkeamat rangaistaan pedanttisen tarkasti.

   Kiinnostavaa on, että Venäjällä, nimikuulun Izborskin klubin piirissä se Venäjän ja lännen vastakkainasettelu, joka on nyt taas ollut akuutissa vaiheessa jo toistakymmentä vuotta, on nähty aivan samanlaisena ”kulttuurin” ja ”sivilisaation” kamppailuna, kuin Mann aikoinaan esitti ensimmäisen maailmansodan.

   Venäjän erityisyyttä ei sikäläisten ”syvähölöttäjien” keskuudessa (ks. Vihavainen: Haun projekti venäjä tulokset ) pidetä vain sen historiallisen erityistien tuotteena, vaan suorastaan metafyysisenä prinsiippinä, joka näyttää olevan suorastaan ihmiskunnan, ainakin valkoihoisen viimeinen toivo taistelussa kaiken tuhoavaa Rooman-Valistuksen-Amerikkalaisuuden perintöä vastaan.