Syvältä

 

Alapään historioita

 

Dr. Roberto Pelta Fernández, Historia de las partes bajas. Anécdotas, curiosidades y misterios médicos de genitales ilustres. Prólogo Pedro Gargantilla. La esfera de las libros. 2026, 358 s.

 

     Kuten alaotsikko jo kertoo, tämä kirja ei oikeastaan ole mikään aiheiirinsä historia eikä pyri samaan tapaan kartoittamaan joidenkin aikakausien asenteita ja kulttuuria kuin vaikkapa Teemu Keskisarjan tutkimus eläimiin sekaantumisesta.

     Kyseessä on sen sijaan joukko tarinoita, jotka useimmiten keskittyvät kuuluisuuksiin, joiden elämästä onkin usein on paljon tietoa ja joskus vielä enemmän huhuja. Se on ennen muuta anekdoottikokoelma ja otsikko saisi mieluummin olla monikossa, siis ”Historias de….”

     Mutta eihän tämäkään vailla mielenkiintoa ole. Harvinaista kyllä tekijä on pannut tohtorin tittelinsäkin kirjan kanteen ja jostakin syystä tässä syntyy assosiaatio Armas J. Pullan pseudonyymiin ”Kapteeni Leo Rainio”. Alan miehen kirjoittamana teos saa lisää prestiisiä. Sitä paitsi esipuheen kirjoittanut Pedro Gargantilla on myös lääketieteen professori ja kirjoittanut samasta aihepiiristä kirjan.

     Joka tapauksessa kirja siis keskittyy alapäähän, mitä on aina pidetty tavalla tai toisella erityisenä ja arkaluontoisena alueena. Tästä kertoo jo sen latinalainen nimitys pudendum -hävettävä/häpeiltävä.

     No, nykyäänhän häpeän aika on ohi ja etenkin naisellisten sulojen ”rohkea” esittely näyttää monen mielestä olevan suoranainen velvollisuus. Syystä tai toisesta on yhä vain harvinaista esimerkiksi masturboida julkisesti torilla, kuten Diogenes teki filosofisin perustein. Olen kuullut, että uimahalleissa kyllä tehdään samaa, eikä näyttämöillä ja kuvaruudussa tällaisella asialla liene enää rajoituksia.

     Alapäähän, ja nyt ovat kyseessä sekä suvunjatkamiselimet, että elimistön  pakoaukot, liittyviä asioita oli ennen yleensä tapana nimittääkin kiertoilmauksin.

     Hyvin ylenen ja kiusallinen, usein kivuliaskin tauti olivat peräpukamat, jotka saattoivat liittyä ylemääräiseen ryyppäykseen ja istumiseen.

     Itse Juhana Itävaltalainen eli Juan d’Austria, aikansa suurin sotasankari kärsi vaikeista peräpukamista, jotka lopulta tappoivat hänet kunnianhimoisen lääkärin yrittäessä niitä parantaa leikkauksella.

     Sama vaiva oli Napoleonilla ja se haittasi hänen keskittymistään taisteluun erityisesti Waterloossa, jossa hevosen selkään nouseminen oli aluksi liian tuskallista. Keisari myös joutui kävelemään jalat harallaan ja hänen säämiskähousunsa punersivat läpi tunkeutuvasta verestä.

      Kun asiasta Napoleonin kohdalla puhuttiin, käytettiin ilmausta ”jälkijoukko” (arrière-garde, esp.  retaguardia), joka oli tärkeä ajan sotataidon mukainen yksikkö.

     Muistettakoon, että tuohon aikaan kipulääkitys oli rahvaan tasolla olematonta ja ylemmillä kansaluokilla käytössä olleet oopiumijohdannaiset veivät pään sekaisin. Myös Napoleon oli ilmeisesti aika pöllyssä hävitessään viimeisen taistelunsa.

     Viheliäinen vaiva oli myös Aurinkokuningas Ludvig XIV:llä, jota vaivasi peräukon fistula. Se leikattiin onnistuneesti ja juuri sen kunniaksi Lully sävelsi hymnin ”Dieu sauve le Roi”, josta kehittyi Englannissa kansallishymni ”God Save the King”. Se oli käytössä aikanaan myös Venäjällä.

     Lääkärit eivät tuohonkaan aikaan pelkästään tappaneet ja kiduttaneet ihmisiä, kuten kaunistunut lukija saattaisi kuvitella ja aivan varmasti heillä oli hyvät tarkoitukset. Usein he onnistuivatkin. Moni tauti ja vaiva, joka nykyään on kohtuullisella toimilla hoidettavissa, oli silloin pirullinen riesa.

     Dostojevskin vaimo Annakin kertoo muistelmissaan Fjodor Nikolajevitšin kipeästä varpaasta, josta paisui hirveä ongelma.

     Varsinainen kirous olivat esimeriksi virtsaamisongelmat, joiden hoitamiseksi tehtiin jonkinlaisia katetreja jo muinaisessa Egyptissä. Turha sanoakaan, että niiden käyttö oli äärimmäisen epämiellyttävää.

     Mitä tulee sukupuolielinten epänormaalisuuksiin, ovat tarinat valtavista siittimistä yleisiä ja monia niistä väitetään säilytetyn jälkipolville, mikä on yleensä on ollut tarua ja kalut ovat osoittautuneet esimerkiksi härältä otetuiksi.

     Jollakin urholla kuuluu olleen jopa 38 cm pituinen aisa. Sellaisten varustusten kanssa parittelu oli jo uhka partnerin terveydelle ja saattoi jopa aiheuttaa kuoleman. Tällainen poikkeavuus lienee yleensäkin taannut koko elämyksen epämiellyttävyyden molemmille osapuolille.

     Tähän viittaisi sekin, että Priapos, Zeuksen ja Afroditeen poika sai synnyinlahjaksi suhteettoman ison kalun, joka oli suunnilleen yhtä pitkä kuin mies itsekin ja myös asianmukaisen paksu, kuten olen saattanut pompeijilaisetsa freskosta havaita.

     Tämä ”lahja” oli Heran kosto Zeuksen uskottomuudesta. Moisella kalulla ei ollut mitään mahdollisuuksia päästä nauttimaan yhdynnän riemuista ja onnettoman Priapoksen kohtalo muistutti kuningas Midaksen osaa: halusit siis kultaa? Tässähän tätä niin, että riittää…

     Afrodisiat ovat muuan asiaan liittyvä teema. Espanjankärpäsen (Lytta vesicatoria) sisältämän myrkyn, kantaridin käyttö tähän tarkoitukseen tunnettiin vielä minun nuoruudesani ja muistan, että Mauri Sariolan kirjassa ”Ei loitsu eikä rukous” kerrottiin jonkin lääkärilurjuksen antaneen sitä vikittelemälleen naiselle. Seuraus oli kuolema veren pakkautuessa lantioon ja mahdollisesti muodostaessa hyytymiä, Kuoleman mekanismia ei tarkemmin selostettu.

      Joka tapauksessa espanjankärpäsen merkitys oli jokaiselle selvä 1800-lvulla jolloin J.V. Snellman julkaisi lehteä nimeltä ”Spanska flugan” vuosina 1989-1841.

     Fernàndez kertoo, että kunnianarvoisa Katolinen Kuningas Fernando nautti tuota myrkkyä kymmenen vuoden ajan saadakseen miespuolisen perillisen. Hänen yhtä kunnianarvoisa puolisonsa Isabella innosti häntä tässä asiassa.

     Tulos oli kaamea ja tuskallinen näivetys ja lopulta enneaikainen kuolema. Pelkäänpä, etten voi enää katsoa ”Katolisten kuninkaiden” (Reyes Catolicos) uljaita patsaita samoin silmin kuin ennen.

     Kirjassa on anekdootteja sadoittain ja usein kirioittaja varoittaa, että kyseessä ovat luultavasti keksityt tarinat. Selvää kuitenkin on, että monet ovat tosia ja perustuvat aitoihin virallisiin dokumentteihin, joissa ei ole ollut syytä esittää väärää tietoa.

     Kruunupäät, taiteiden nerot ja sotasankarit olivat kaikki vain ihmisiä kaikkine heikkouksineen ja banaaleine toimintoineen, jotka oli aina yritettävä saada edes toiminaan siten, että jokapäiväinen elämä kävisi siedettäväksi.

     Meillä on syytä joka päivä kiittää luojaamme siitä, että hän salli valkoisen miehen kehittää lääketieteen, joka teki yhä suuremmalle osalle ihmisiä mahdolliseksi päästä pois siitä maanpäällisestä helvetistä, jota tämä jokapäiväinen elämä aikoinaan niin monelle merkitsi.

Nuori mies eli aikaansa

 

Catulluksen orjuus ja kurjuus 

 

 

     Sarjassamme ”Lyriikkaa koteihin” on nyt vuorossa suuren roomalaisen klassikon, Catulluksen esittely. Kun opiskelin latinaa Savonlinnan yhteiskoulussa vuosina 1962-1965, ilmestyi kirjakauppaan tuore Gaius Valerius Catulluksen ”Laulujen kirjan” (Liber carminum) suomennos, jonka olivat tehneet Päivö ja Teivas Oksala.

     Hankin oitis kirjan ja jostakin syystä monet sen ruoista syöpyivät mieleen niin, etteivät ole sieltä tähän päivään mennessä lähteneet.

     Koska en ollut ihan tyytyväinen suomennokseen, joka mielestäni pyrki turhan uskollisesti kääntämään kaikki originaalin sanat, kääntelin sitä mielessäni itse.

     Myöhemmin kuuluu Jukka Kemppinen myös suomentaneen teoksen. Sitä käännöstä en ole tullut lukeneeksi.

     Kuten tunnettua, Catullus kirjoitti lemmenlyriikkaa, joka ei tietenkään vielä sinänsä ollut mikään historiallinen uutuus. Sitähän oli jo ammoin tehnyt esimerkiksi ”Korkean veisun” kirjoittaja, joka värssyissään yhdistää kauniisti seksuaalisen halun ja eräänlaisen lähes viileän tarkkailijan ylevyyden.

     Lesbos-saaren Sapfo oli myös aistillisen rakkauden runoilija, jolta Catullus kaiketi sai vaikutteita. Siihen viitannee sekin, että hän käytti rakkautensa kohteesta niitystä Lesbia.

      Itse asiassa kyseessä oli ylhäisönainen nimeltä Clodia, jonka nimeä ei tietenkään passannut julkisesti sanoa. Clodian mies, jota Catullus nimitti aasiksi, ei ehkä ollut kovin mustasukkainen, mutta uskottomuuden julkinen paljastaminen olisi tietenkin vaatinut rankaisua.

     On muuten kiinnostavaa, että ”aisankannattaja” on sekä venäjäksi että espanjaksi mies, jolle on pantu sarvet päähän. Tietokoneen sinänsä arveluttava ohjelma väittää, että se olisi latinaksi ”incestum”. No oli mikä oli.

     Catullus lienee ensimmäinen modernina sanan ”nykyisessä” merkityksessä pidettävä länsimainen rakkausrunoilija, joka kuvasi nuorta intohimoa sekä herkästi että palavasti, sekä  kauniisti että koskettavasti:

     ”Da mi basia mille, deinde centum/dein mille altera, dein secunda mille….” -anna suukkoa tuhat ja sitten sata ja sitten taas tuhat ja seuraava tuhat….

     Ja kun kevytmieliseksi osoittautunut tyttö (rouva) onkin petollinen, saa runoilija todeta sekä vihaavansa että rakastatansa ja kärsivänsä ristiinnaulitun tuskia: ”Odi et amo, quare id faciam, fortasse requiris/ Nescio, sed fieri, sentio et excrucior….”

     Tämän pyysi muuten Teivas Oksala kääntämään kesäyliopiston pro-kurssilla. Olin lukenut hänen oman käännöksensä ja mustin sen, mutta en iljennyt sitä sanatarkasti toistaa… ”Kysyä saatat sä, miks’ viha, rakkaus mieltäni riepoo. /En ymmärrä hittojakaan, mutta kärsin kuin ristillä vaan…”

      Herkkyytensä paljastanut runoilija sai oitis irvileuat kimppuunsa, mutta ei kuitenkaan jäänyt miksikään hempeilijäksi, vaan hallitsi myös alatyylin, jolla kosti pilkkaajilleen: ”pedicabo ego vos et irrumabo”: teitä kyllä mä suuhunkin tyrkätä voin ja vaikkapa perseesehen…

     Nuorison ja vanhemmankin väen moraalin kannalta Catullusta voitiin pitää vanhohen roomalaisten normien mukaan vaarallisena rappion edustajana ja nuorison turmelijana. Aikalaisista toinen kuuluisa rakkauden taitojen (Ars amandi) laulaja Ovidius jopa karkotettiin Roomasta.

     Catullus ei ollut poliittinen henkilö, mutta kuittaili sentään joskus aikansa potentaateille, kuten Caesarille: ”Nil nimium studeo, Casar, tibi velle placere/ nec scire utrum sis, albus an ater homo!”

”En viitsi sun suosiotas, minä liioin kärkkyä, Caesar/ Ei kiinnosta pätkääkään mikä oikein miehiäs oot.”

     Catullus, karkeata ilmausta (sit venia verbo) käyttääkseni, vittuili niin alemmilleen kuin ylemmilleen. Homoseksuaalisuus oli yksi suosittu aihe naljailuun, huoripukkien irstaus toinen.

Erästä jälkimmäistä hän kunnioittaa karkealla nimityksellä ”Mentula” (mulkku):” Mentula moechatur, moechatur Mentula, certe: hoc est quod dicunt: ipse olera olla legit”. ”Että Mulkkuko irstailee? Mitäs muuta se voisi? Aina reikää se etsii ja painaa”.

     Catulluksen mielestä Roomassa vallitsi jo hänen aikanaan ( 87(84 EKr. – 54 EKr.) poliittinen rappio. Sitä hän dramatisoi toivomalla itselleen kuolemaa, ettei moista tarvitsisi nähdä:

     ”Quid est, Catulle, quid moraris emori? Sella in curuli struma Nonius sedet, per consulatum peierat Vatinius. Quid est, Catulle, cuid moraris emori?”

     Käännetään vaikkapa näin: ”Miks, Catullus, kurja, et kuole jo pois! /Nyt tuomarin istuimella jo iljetys Nonius istuu, konsuliks konna Vatinius kiemurtelee. /Voi Catullus parka! Ja moista saat nähdä, kun elät!”

     No, meidän mielikuvissamme Caesarin-Augustuksen aika on Rooman huippuaikaa, mutta hyveen kriteerit olivat silloin korkealla ja muinainen vaatimaton ja hyveelliskesi julistettu elämä vielä muistissa, ainakin vanhojen kertomana.

     Olin jo vähällä sanoa, että nykyaika, jolloin aritmetiikkaan viittaaminen on vakain tuumin ja vakavin naamoin leimattu poliittiseksi ääriliikkeeksi ja jokunen täysin viaton, jos kohta tyhmä ja vanhoillinen yhteiskuntapoliittinen puheenvuoro on määrätty rangaistavaksi rikoslain perusteella, on jo niin typerää aikaa, ettei sillä ole historiassa vertaistaan.

     Ehkäpä ja jopa luultavastikin näin on, mutta kovin todennäköistä on, että ns. tekoäly vie meidät piankin jonkinlaiseen ihmisälyn jälkeiseen aikaan, jonka irrationaalisuuden määrää emme vielä koskaan ole kyenneet edes kuvittelemaan.

Mainokset

 

Mainokset

 

Blogspot (meta?) vaatii saada panna blogien lomaan mainoksia, muussa tapauksessa pitää maksaa.

Maksu ei nyt ihan mahdoton ole ja sen pystyisi kyllä hoitamaan, mutta nyt päätin selvitä ilman rahaa.

     Tulee sekin mieleen, että jos pikkurahalla saisi eliminoitua muunkin kaupallisen töhnän, kauppakeskusten muzakista netin ponnahdusikkunoihin, voisi siitä kyllä vähän maksaakin. Muuten homma kuulostaa periaatteessa oudolta ja tuo mieleen gangsterien suojelurahan.

     Ajattelin kuitenkin, että voisi olla jopa kiinnostavaa katsoa, millaisia mainoksia algoritmi on keksinyt juuri tämän blogin oheen sijoittaa.

     Jos se tavara osoittautuu kovin häiritseväksi, pitää sitten ruveta makselemaan.

     Muuten, blogia näyttää klikatun (luetun?) vuodesta 2011 alkaen 7,2 miljoonaa kertaa, en tiedä, onko se paljon vain vähän. Muuan venäläinen tuttavani sanoi joskus, että hänellä voi tulla lähes saman verran päivässä.

     Tekstejä on joka tapauksessa nyt kertynyt 3345 kappaletta ja niiden pituus lienee keskimäärin 2,5 liuskaa. Ajattelin joskus printata koko luntan, mutta en enää olekaan asiasta varma.

     Pitää kai ainakin yrittää printata molemmille sivuille. Joka tapauksessa bloggaus säästää ainakin paperia, vaikka koneelta onkin ikävämpi lukea kuin kirjasta.

     Kiitoksia joka tapauksessa uskollisille lukijoille. Onhan se mukavampaa saada palautetta heti, kuin vuoden kuluttua ja tietää, että joku toinenkin on sitten tekstin lukenut ja ehkä jopa miettinyt samoja asioita.

     Kirjojen julkaisemiseen verrattuna tämä on joka suhteessa aika lailla kevyempää puuhaa, mutta joskus ihan palkitsevaakin, vaikka alan arvostus onkin niin alhaalla, ettei alemmaksi enää pääse (ks. Vihavainen: Haun arvostuksia tulokset ). Onhan sekin kiinnostava rooli. Tässä ollaan kuin muinaiset fennit Tacituksen mukaan.

Kiitos vielä kerran ja koettakaa kestää.