Kulttuurin
rappio kielessä
Länsimaiden yleisen sivistystason vakaa ja
vääjäämätön suuntaus kohti pohjaa on ollut näkyvissä jo muutaman vuosikymmenen
ajan.
Yllättävästi se on kiihtynyt nimenomaan
siitä lähtien, kun yleisen kansansivistyksen tasoa koulutuksella mitaten
alettiin roimasti nostaa toisen maailmansodan jälkeen ja kaikkien elintaso
nousi erittäin tuntuvasti.
Kuten on sanottu, kun väki tulee
hollituvasta asumaan kartanon salin puolelle, ei se ala käyttäytyä, kuin
entiset isännät, vaan tuo omat tapansa tullessaan.
Tämä pitää paikkansa sekä maiden sisäisen
kulttuurin painopisteen muutoksessa, että ulkoa tulevien vaikutteiden laadussa
ja valikoinnissa. Slummit länsimaisen kulttuurin normin antajina ovat
saavuttaneet vankan aseman ja kaikkialla pyritään matkimaan juuri niitä ja
niiden käytäntöjä, kieltä ja arvomaailmaa, sikäli kuin siitä voi puhua.
Meilläkin slummikulttuuria ihannoidaan,
vaikka meillä ei edes vielä ole noita slummejakaan. Silti osa nuorisoa matkii
jopa ulkomaista slummipukeutumista viisi numeroa liian suurine ison veljen housuineen,
joita sangen ylpeänä kannetaan.
Slummiasukkaiden ja kolmannen maailman syrjäkolkista
saapuneiden siirtolaisten suurena kulttuurisena etuna on niiden kuuluminen
eräänlaiseen sorretuksi ajateltuun joukkoon, uusiin jaloihin villeihin, joita
oikofobinen, olemassaoloaan anteeksi pyytelevä kulttuuri ei uskalla arvostella,
vaan päinvastoin hartaan kunnioittavasti kumartaa.
Tämä näkyy myös kielessä, jossa aikoinaan
normin antajana oli yläluokka. Sen ääntämystä ja puheenpartta ihailtiin ja
yritettiin kaikin tavoin omaksua niissä piireissä, jotka halusivat elää niin
sanotusti kunniallista ja hyväksyttyä elämää ja olla kelpo kansalaisia.
Tuo yläluokkaisuuden matkiminen on jo
kaukaista historiaa. Normitettua kirjakieltä ei enää kukaan puhu eikä edes tavoittele.
Jo 1970-luvulla alettiin julistaa, että kaikki käy, kun kyse on kielestä.
Olemassa olevat kielet olivat kaikki yhtä arvokkaita, paitsi että kirjakieli
oli arvottomampaa, koska sitä tosiasiassa käytettiin vain vähän.
Muistan, että venäläiset suomen kielen
opettajat olivat ihmeissää ja jopa närkästyneitä, kun Suomesta kutsuttu
asiantuntija suomen kielen päivillä Suomen Pietarin instituutissa kieltäytyi
kertomasta heille, millaista oli normien mukainen hyvä suomen kieli. Elettiin
kaiketi vuotta 1999.
Pikkuhiljaa tämä normittomuudesta lähtevä näkemys
levisi myös julkiseen sanaan, joka yhä useammin alkoi nimenomaan tavoitella puhekielisyyttä.
Niin kaunokirjallisuudessa kuin audiovisuaalisissa viestimissä käytettiinkin
yhä vapaammin slangi-ilmauksia ja kirosanoja, jotka aiemmin olivat olleet jyrkästi
kiellettyä ainesta älymystöpiireissä.
Nykyään tällainen aines ei ole ainoastaan
sallittua, vaan sitä ollaan korottamassa nimenomaan normiksi. Internetin
kielikursseilla peräti varoitetaan ihmisiä käyttämästä tavanomaisia
kirjakielisiä ilmauksia ja puhumaan sen sijaan ilmauksilla, joita tuon tietyn
kielen natiivit ”oikeastikin” käyttävät.
Kyseiset ilmaukset ovat lähes poikkeuksetta
myös lattean fraasin tunnusmerkit täyttäviä idiomeja, joilla on kirosanan piirteitä,
toisin kuin noilla ”kartettavilla” ilmauksilla.
Varsinaisia kirosanoja tietysti suositaan
myös. Se Detroit-kirja, josta jokin aika sitten bloggasin (ks. Vihavainen:
Elektro-magneettis-dynaaminen kaupunki ), oli suurelta osin kirjoitettu
mustan väestön slangilla ja ”fuck”-sana toistui siinä yhä uudelleen, joskus
jopa noin kymmenen kertaa samalla sivulla.
Epäilemättä tarkoituksena oli antaa nimenomaan
slummiutuneesta Detroitista autenttinen vaikutelma, mutta kyllähän se autenttisuus
oli sitä matalinta tasoa.
Pari päivää sitten hesarissa oli
haastateltu asuntonsa tulipalossa menettänyttä henkilöä, jonka kerrotaan sanoneen
”When life fucks you, you just have to get stronger- kun elämä potkii, on vain tultava
vahvemmaksi”.
Tämä on aika kiinnostavaa. Syystä tai
toisesta tuo lausahdus on katsottu tarpeelliseksi kirjoittaa ensin englanniksi
ja sitten kääntää sievistellyssä muodossa suomeksi. Ilmeisesti hyötynä asiasta
oli, että saatiin sanottua sekin, ettei haastateltava pysynyt vain kuivan
asiatyylin rajoissa, vaan puhui ihan oikeaa slangia. Kiroilu toki oli
ymmärrettävää.
En nosta tätä kielen muuttumisen trendiä
esille siksi, että tuntisin tarvetta sievistelyyn ja paheksuisin alatyylin käyttöä
ainakaan sellaisissa tapauksissa, joissa se on selvästi perusteltua. Jos taloni
palaisi, kiroilisin ehkä aivan hillittömästi, tai sitten en. Kuka tiennee.
Minusta tässäkin nimenomaisessa tapauksessa
yhtä kaikki ilmenee muuan aikamme merkittävä ja näköjään vääjäämätön trendi,
joka liittyy kielen vulgarisoitumiseen.
Yhä useammin puhutaan niin alaluokkaista kieltä
kuin mahdollista ja erityisen ansiokkaana pidetään, mikäli hallitsee sen
tyylilajin myös vieraissa kielissä. Pelkään pahoin, että natiivien silmissä se kuitenkin
usein tekee vain moukkamaisen vaikutuksen, maasta ja seurapiiristä toki
riippuen.
Kiroilla voi myös sievistellen ja usein
niin tehdään, käyttämällä nuhteettomia sanoja, jotka kuitenkin kertovat, mitä
oikeastaan tarkoitetaan. Niinpä meillä ”kettuillaan” ja ”puhutaan potaskaa”.
Ranskassa vältetään sanan Dieu (Jumala) mainitsemista ja sanotaan sen sijaan
bleu -sininen: Parbleu, morbleu, ventrebleu… Venäjäksi sievistelijä ei
kehoteta peruskirosanan tarkoittamaan insestiin, vaan tyytyy vain viittaamaan tuohon
peruskiroukseen, jossa äiti on keskeisessä roolissa: mat-peremat! Saksalainen
välttää sanaa ”Scheisse” ja puhuu sen sijaan ”kiekosta”: Scheibenhonig!
Vastaavaa lienee useimmissa kielissä,
mutta kysyä voi, miten paljon tällä saavutetaan. Ilmeisesti ainakin jotain. Kun
varsinainen kirous jätetään sanomatta, mutta samalla osoitetaan, että tässä
olisi sellaisen paikka, päästään sijoittumaan jonnekin hieman kaikkien
vulgaareinta tasoa ylemmäs.
Mutta olemme luultavasti vain välivaiheessa.
Yhä suositummaksi on tullut osoittaa hallitsevansa ihan oikeasti kaikkein rahvaanomaisimmat
ha typerimmätkin asiat, futisjoukkueiden fanittamisesta ja roskaruoan
puputtamisesta lähtien. Todelliset esikuvat ovat kuin ovatkin siellä slummissa,
jossa yhä oletetaan olevan sitä alkuvoimaa ja etenkin naisiin vetoavaa röyhkeää
rajojen rikkomista.
Ennen sotia ja vielä jonnekin
1960-1970-luvulle saakka kaikkialla maailmassa matkittiin länsimaita ja niiden
kulttuuria, pukeutumista ja kampauksia myöten.
Nyt suunta on kääntynyt, mikä hyvin
sopiikin paitsi länsimaiden marginalisoitumiseen taloudessa, myös siihen
demografiseen kehitykseen, joka nopeasti ja varmasti on tekemässä läntisen
maailman alkuasukkaista vähemmistöä ja sitä mukaa uusien kolonisoijien henkisiä
ja kulttuurisia ja ennen pitkää poliittisiakin alamaisia.
Exit suvivirsi, welcome ramadan, long time no see….
Jälleen täyttä rautaa, KIITOS !
VastaaPoistaJälleen täyttä rautaa, KIITOS !!!
VastaaPoistaPukeutumisessa itseäni on eniten ihmetyttänyt ja huvittanutkin risaiset farkut. Keski-ikäisetkin keikistelevät sellaisissa ja kaikkein huvittavinta on yhdistelmä Bossin irtotakki, farkut, joiden rei'istä polvet paistavat ja jalassa hohtavanvalkeat tennarit. Näillä mennään sitten juhlavaan gaalaan, ehkä jopa punaiselle matolle asti ja ollaan ah, niin muotitietoisia!
VastaaPoistaKyllä myös syväpöyristyttää semmoinen, kun nuoret typykät pukeutuvat rakennustyöläisen kamppeisiin, vaikkei ole raksaa nähtykään.
PoistaTeemaan sopivasti sanon, että semmoinen muoti on harmoniikan Persiasta.
Ollako vai ei olla, siis optimisti vai pessimisti. Suomi oli todennäköisesti tasaarvoisin, joskus 70/80-luvuilla, mutta ei luokkajaot koskaan häviä kokonaan. Nykyisin luokkajaot alkavat muodostua enemmän elämänvalintojen varaan, kuin ennen. Roskaruoalla joudutaan roskaväkeen. Olet mitä syöt pitää siinä mielessä paikkansa, että se vaikuttaa ihmisen kaikkiin muihinkin toimintoihin. Mitä enemmän huonoja valintoja, sen huonompaa laatua. Optimistina katsonkin, että nykyisin osa nuorista on niin terveystietoisia, että se varmasti vaikuttaa heidän älyllisiin ja ammatillisiinkin haasteisiinsa. Uudella yläluokalla on siis terve sielu terveessä ruumiissa. Palaamme siis takaisin Delfoin ikitiedon pariin.
VastaaPoista"Meilläkin slummikulttuuria ihannoidaan, vaikka meillä ei edes vielä ole noita slummejakaan. Silti osa nuorisoa matkii jopa ulkomaista slummipukeutumista viisi numeroa liian suurine ison veljen housuineen, joita sangen ylpeänä kannetaan."
VastaaPoistaKai tuo on mihin silmä kiinnittää huomiota. Länsimainen ns. alakulttuuri slummiksi miellettynä konservatiivisessa ajattelussa on mennyttä. Sen omaksuneet ovat jo keski-ikäisiä tai yli. Nuoremmat ovat innostuneet pelaamisesta ja cosplaysta. Jäänyt pohtimaan kuinka paljon Aasian kauppa vaikuttaa tähän ilmiöön, mistä otetaan vaikutteita?
Aina nuoret jostai vaikutteita saavat ja osa vanhemmista kritisoi, kullekin tehtävänsä tässä elämässä.
Olen aika ajoin ja nyt taas lueskellut uudelleen Linnan "Tuntematonta" -- juuri nyt "Sotaromaanin" muodossa -- ja viipyillyt rintamamiesten kielimaailmoissa, joissa romaanin ilmestymisaikoihin nähtiin paljon ongelmia erityisesti sen suhteen, miten murteiden autenttisuus olisi pitänyt ratkaista. Linnahan ei pyrkinyt tässä "puhtauteen" vaan piti parempana panna sotamiesten suihin sekakieltä, niin että romaanin henkilöt ja tapahtumat sijoittuvat "romaanin" maailmaan vähän samalla tavalla kuin opperan tapahtumat sijouttuvat oopperan maailmaan.
VastaaPoistaPaitsi ettei ne tietenkään sijoitu. Niiden ongelmana oli, että ne sijoittuvat todellisuuteen, jota kirjailijan pitäisi kuvata tavalla, jolla se tulisi kuvatuksi. Sellaista tapaahan ei ihmisellä hänen omien lajiotyypillisten ominaisuuksiensa vuoksi ole. Olemme lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti yhteisöolentoja, mutta inhimillinen kieli syntyy ja kehittyy yksilön kokemusmailmassa, joten valtaosa meitä määräävistä käyttäytymisen voimista sijoittuu kielemme käsitteiden ulkopuolelle.
Yritämme nähdä "yksilön" yhteisön yhteisen kielimaailman läpi, mutta eihän se tietenkää onnistu -- koska se ei voi onnistua. Tämä on Linnan "Tuntemattoman" suurin anti -- se on lähtökohtaisesti toivoton yritys, sillä vaikka lukija pystyy hyvin eläytymään tiedollisilta hengenkyvyiltään hyvinkin rajoittuneiden rintamamiesten kokemuksiin, sotanäyttämö jää lopulta taakse kuin kyse olisi ollut oopperan maailmasta. Kaikki on koettu "todellisena" -- todellisempana kuin mikään muu -- mutta vaikka kielellä olisi sanottu kaikki mitä sillä on mahdollista sanoa, itse todellisuuden ongelmallisuuteen ei vielä ole edes kajottu (Wittgenstein).
Oman aikamme kulttuurirappio, eurooppalais-länsimaisen tiedollisen ja kirjallisen sivistyksen totaalinen romahdus, jonka monikulttuuristuminen tulee täydellistämään, on oma ongalmansa, joka tuskin tulee syvemmin ymmärretyksi, koska kouluopetuksestamme puuttuvat kokonaan ne tiedolliset eväät, joita joukkotodellisuuden ja -ilmiöiden käsittely edellyttäisi. Sen enempää ihmispsyyken ikuisia syvärakenteita kuin sosiologian alkeitakaan ei opeteta meille missään -- ja jopa akateeminen sosiologiamme on irronnut niistä eurooppalaisen uuden ajan tiedollisen järjen premsisseiltä, jotka vain voisivat oman yhä vähenevän ymmärryksemme pelastaa.
Kuten Linnan rintamamiehet, nyt oma sivistyneistömme mittailevat varautunein katsein toisiaan ja yrittävät sopeutua yhteiseen maailmaan. Rintamalta on oopperaan täsmälleen yhtä pitkä, tai lyhyt, matka. Ulkoiset eleet, kielen yhteisölliset murremuodot, kuilut päällystön ja sotamiesten, reagointi mikroeleisiin -- joita Linna muuten poimii yllättävän runsaasti -- ukoisten tunnusmerkistöjen poiminta ja noteeraaminen --- juuri näinhän me edelleen teemme, vaikka tuollaiset signaalit eivät itsessään todista mitään. Vasta perusnarsismin psykologia tai esimerkiksi joukkokäyttäytymistä määräävä -- nyt hienoston piireissä täydelliseksi huuhaaksi leimattu -- hypnoosi-ilmiö voisivat tarjota tiedollisia raameja esimerkiksi sotatilanteessa väistämättömän psyykkisen tason laskun kuvailemiseen.