Elektro-magneettis-dynaaminen kaupunki

 

Detroit -unelmasta painajaiseksi

 

Charlie LeDuff, Detroit. An American Autopsy. The Penguin Press 2013, 286 s.

 

     Detroitista on tullut ennenkin kirjoitettua (ks. Vihavainen: Haun detroit tulokset ). Se oli aikakautensa edistysuskon symboli ja amerikkalaisen unelman kehto. Siellä Ford aloitti liukuhihatuotantonsa ja alkoi maksaa työläisille viiden dollarin päiväpalkkaa.

    Viisi dollaria inflaatiokorjattuna oli hieman enemmän kuin samanlaisessa työssä ahertava amerikkalainen Detroitissa saa nykyään. Siihen aikaan tämä oli vallankumouksellinen uutuus: rehellisellä, kovalla työllä saattoi elättää vaimonsa ja lapsikatraansa ja hankkia oman pikku talon ja auton. Ehkä tämä ei vielä ollut paratiisi maan päällä, mutta vahva tunne sen esikartanoista saattoi jo syntyä.

     Olavi Paavolainen olisi halunnut matkustaa Amerikkaan ”etsimään nykyaikaa”, koska siellähän sen todellinen keskus oli eikä Pariisissa. Kyllä myös Pariisi, tuo ”wahre Milliardenstadt”, kuten Max Nordau sitä nimitti, oli uuden ajan ihme, megalopolis, jossa elettiin uudenlaista elämää, mutta se oli jo kakkosketjua.

     Todellinen kehityksen ja siis edistyksen keihäänkärki oli Amerikassa ja sitä myös Paavolaisen kirjassa ”Nykyaikaa etsimässä” symbolisoi kuva Detroitista, joka oli ”elektro-magneettis-dynaaminen kaupunki”.

     Detroitin nousu oli yhtä nopeaa kuin sen tuhokin. Oli se olemassa ollut jo vuodesta 1701, jolloin ranskalainen Antoine de Cadillac sen perusti ja sen nimikin, joka merkitsee salmea, on ranskaa, muistona noilta siirtomaavalloittajien ajoilta.

     Kuitenkin Detroit kasvoi nopeasti miljoonakaupungiksi vasta 1900-luvun ja autoteollisuuden myötä. Se saavutti 1,8 miljoonan asukasluvun 1950-luvulla ja alkoi sitten supistua. Nyt siellä on alle 700 000 asukasta, mutta metropolialueella kyllä yli neljä miljoonaa.

     Joka tapauksessa se on ainoa amerikkalainen kaupunki, joka on kasvanut miljoonakaupungiksi ja sen jälkeen supistunut alle tuon maagisen rajan. Itse asiassa tässä näyttää ainakin kuvastuvan Amerikassa tyypillinen keskustan (inner city) muuttuminen slummiksi ja ns. paremman väen muutto esikaupunkeihin.

     Myös kaupungin väri on vaihtunut. Afrikkalaisperäiset asukkaat olivat vielä ennen sotaa harvinaisuus, mutta nyt on valkoisten kohdalla sama tilanne. ”Valkoisia ei-hispanoita” on vain kymmenisen prosenttia asukkaista.

     Kaupungin kohtalo on ollut sidoksissa autojen tuotantoon ja niitä siellä tuotetaan tänäkin päivänä, mutta öljyn hinnan nousu ja japanilaisten ja eurooppalaisten merkkien kilpailu tekivät valtavista, bensasyöpöistä jenkkiautoista yhtäkkiä kilpailukyvyttömiä.

     Kriisit seurasivat toisiaan ja vuosi2008 bensiinin hinta saavutti huimat lukemat ylittäen 4 dollaria gallonalta (3,79 l.). Kolme suurta oli yhä jäljellä, General Motors, Ford ja Chevrolet. Niiden oli pakko tehdä kumarrusmatka Washingtoniin ja anoa apua, jota saatiinkin.

     Mutta kaupungin kehitystä, enempää kuin Amerikan kehitystä yleensä ei voinut kääntää toiseen suuntaan. Maa, joka oli toisen maailmansodan aikana murskannut viholliset teollisella ylivoimallaan, melkoiselta osalta myös Detroitin kapasiteetilla, on vaipunut yhä enemmän ruostevyöhykkeeksi, joka hankkii rahansa muusta kuin aineellisesta tuotannosta.

     Tämä voi kuulostaa kovin älykkäältä ja nykyaikaiselta: antaa niiden tuottaa tavaraa, jotka eivät muutakaan osaa ja nautitaan siitä myymällä heille vuorostaan kehittyneitä palveluksia ja luottoja. Eihän jalostus enää yleensäkään muodosta suurta osaa kansantuotteesta…

     Mutta asia ei ehkä ole ihan niin harmiton ja mitä se käytännössä merkitsee, selviää, kun menee asumaan Detroitiin ja tutkii sikäläistä elämää.

     Näin on tehnyt tämän kirjan kirjoittaja, joka oli tuossa kaupungissa syntynytkin ja viettänyt nuoruutensa aikana, jolloin se oli vielä monessa suhteessa kukoistava.

     LeDuff on entinen New York Timesin toimittaja ja hänen tätä kirjaansa kehutaan ylitsevuotavasti takakannen lööpeissä (blurps).

     Sitä suositellaan jokaisen amerikkalaisen luettavaksi, vaikka Detroit ei ole tyypillinen amerikkalainen kaupunki, vaan johtava monella alalla: murhapääkaupunki, tuhopolttopääkaupunki, köyhyyspääkaupunki, työttömyyspääkaupunki, lukutaidottomuuspääkaupunki, sulkemispääkaupunki, segregaatiopääkaupunki ja pormestariskandaalien pääkaupunki.

     Muutaman kerran toimittajan tapaamat ihmiset vakuuttavat, että se on myös kuollut kaupunki, joten kirjan nimi ”autopsy” eli ruumiinavaus on kirjalle osuva nimi ja  muodostaa samalla autoihin liittyvän sanaleikin.

     LeDuff palaa siis nuoruutensa maisemiin ja ryhtyy asumaan kaupungissa. Kun hänellä on pieni lapsi, ei hän sentään mene asumaan keskustaan, vaan kaupungin rajalle.

     Kirjan henkilöiden puhe on oma teemansa. Ukrainalaisessa ilkeilyssä sanotaan, etteivät venäläiset harrasta puheessaan kiroilua, vaan puhuvat kiroilemalla (ne rugajutsja matom, a na njom govorjat).

      Se on varsin pahaa liioittelua, mutta detroitilaiset tekevät juuri niin, mikäli tähän kirjaan on uskominen. F-sana saattaa toistua samassa lauseessa useita kertoja, ilman että kyseessä edes olisi mikään suuttumuksen ilmaus, se on vain noiden motherfuckereiden tapa puhua.

     No, kun nyt kyseessä on lukutaidottomuuden pääkaupunki, jossa peruskoulun käyneistä suuri osa on ”funktionaalisesti lukutaidottomia”, ei voi erityisen paljon odottaa myöskään heidän sivistystasoltaan. Toki slangi toimii myös kirjallisena tehokeinona ja olen havainnut, että myös meillä sen (amerikkalaisen slangin) käyttäminen näyttää monesta olevan hienoa.

     Detroitin palokunnat ovat muuan aitiopaikka kaupungin tarkkailuun. Tuhopolttoja on valtavasti ja tietenkin erityisesti hylätyt talot palavat. Osittain niitä poltetaan huvin vuoksi ja osittain siksi, että palon jälkeen on ryöstettävissä romumetallia. Esimerkiksi vuonna 1984 kaupungissa oli 810 tuhopolttoa.

     Murhia ja tappoja tapahtuu päivittäin, joinakin vuosina jopa yli 600 eli siis lähes kaksi päivässä. Rotumellakoita oli aiemmin suuriakin, mutta nyt taitaa sikäläinen valtaväestö saada mellakoida yksikseen, mikäli tuntee siihen tarvetta.

     Tarvetta voi kyllä olla, sillä tyhjän kukkaron diktatuuri harmittaa tietenkin kansalaisia. Julkiset palvelut ovat heikoissa kantimissa, eikä asialle mitään voi niin kauan kuin väestö ei ala työllistyä ja maksaa veroja. Sitä paitsi kaupungin johdossa on ilmennyt pahaa korruptiota.

     Lyhyesti sanoen voisi siis katsoa tuon ”elektro-magneettis-dynaamisen” kaupungin olevan matkalla  Afrikaksi ja sellaiseksi köyhyyden ja barbarian tyyssijaksi, jollainen se ei koskaan ennen ollut. Sehän oli nimenomaan amerikkalaisen unelman syntysija.

     Arveluttavinta tulevaisuudenodotusten kannalta on kuvaus kaupungin ja myös sen johtoportaan henkisestä tasosta. Siellä ei näy häivähdystäkään kulttuurista, karkeimman lajin hedonismi näyttää olevan korkein päämäärä, ellei lukuun oteta joidenkin piirien omalaatuista uskonnollisuutta, joka palvoo mustaa Kristusta.

     Kuitenkin kaupungissa on myös upeita muistomerkkejä ja kulttuuria. Siellä on teatteri ja kaksikin yliopistoa, arvattavasti siellä on myös kirjasto ja toimiva internet.

     Jaa, mutta onhan se hyvinkin tärkeä kulttuurikaupunki sanan nykyisessä merkityksessä. Siellä on maineikas jääkiekkojoukkue ja musiikin alalla se on tuottanut maailmanluokan nimiä: Madonna, Alice Cooper, Iggy Pop… Ehkä se on myös henkisellä alalla yhä koko länsimaisen kulttuurin symboli ja johtotähti?

     Kirjan kannessa joka tapauksessa kirjoittaja seisoo sähköpylväiden takana näkyvän, huipustaan luhistuneen pilvenpiirtäjän edessä tupakoiden. Kenties kyseessä on sellainen pilvenpiirtäjän huippu, jollaisiin Olavi Paavolaisen kirjan kuvassa näkyvät ilmalaivat kiinnitettiin.

     Kaupunki on palanut kolmasti ja se on ainoa amerikkalainen kaupunki, jonka liittovaltion armeija on kolmasti miehittänyt.

     Ehkäpä neljäs kerta toden sanoo. Joka tapauksessa kaupungin tunnus on!”Speramus meliora; resurget cineribus”. -Toivokaamme parasta. Tuhkasta se syntyy uudelleen.