Sadistit, juristit ja tekoäly

 

Sadismin sija uudessa yhteiskunnassa

 

     Länsimaiden historian kuuluisin libertiini, markiisi de Sade oli tunnetusti yksi Bastiljin vangeista, joka virtsatorven kautta agitoi kansaa vapauttamaan yksinvaltiuden marttyyrit, mikä sitten tapahtuikin.

     Ranskan kansallispäiväkseen sitten valitsemana väkivaltaisen kansannousun päivänä 14.7.1789 markiisi tosin oli jo siirretty Charentonin mielisairaalaan, kun vartijat olivat kyllästyneet hänen itsevaltiuden vastaiseen vihapuheeseensa.

     Niinpä kansa sai vapautettua vain neljä tavallista ja sangen hyvinvoipaa lurjusta. Enempää Sadea, kuin kuvitteellista ”Rautanaamiota” ei löytynyt, jälkimmäistähän ei koskaan ollut ollutkaan. Paremman puutteessa tyydyttiin sitten vandalisoimaan vankilan arkisto ja tappamaan sen johtaja, jonka sydäntä sen jälkeen kannettiin voitonmerkkinä kepin nenässä halki Pariisin.

     Saden aatemaailmasta ja hänen länsimaisen kulttuurimme johtavilta älyköiltä saamistaan arvioista olen jo pari kertaa kirjoittanut (ks. Vihavainen: Haun sade tulokset). Lyhyesti sanoen Sade julisti, että inhimillinen halu on kaiken mitta. Vapaus on vapautta halunsa tyydyttämiseen ja sitä taas koko vanha komento, ancien régime pyrki kaikkialla järjettömästi rajoittamaan.

     Sade ei ollut pelkkä vulgaarin hedonismin kannattaja, vaan kehitti ideansa sangen hienostuneelle asteelle. Muuan hänen teoksistaan on nimeltäänkin Philosophie dans le boudoir – filosofiaa makuuhuoneessa ja siinä hän ratkoo järjen avulla mitä yksityiskohtaisimmin erilaisia seksuaalisen tyydytyksen mahdollisuuksia.

     Tulkoon sanotuksi, että nuo Saden esittämät erikoisuudet ovat minusta -tiedän käyttäväni nyt uskallettua sanaa- kauttaaltaan perverssejä ja uskallan sanoa, että hänen seksuaalisuutensa on laadultaan poikkeavaa. Uskon sen johtuvan jonkinlaisesta kehityshäiriöstä, koska esimerkiksi evolutiiviselta kannalta se on pelkästään tuhoavaa laatua.

     Tarkoitan erityisesti sitä seksuaalisuuden kuvausta, jonka löydämme Saden teoksesta 120 Sodoman päivää (ks. Vihavainen: Haun vapaus, mi meitä viet tulokset ).

     Tuossa kirjassa pääteemana on rikos, erityisesti lasten nöyryyttäminen ja erilainen pahoinpitely aina hengen riistämiseen saakka. Uskonnon pilkkaaminen on viety absurdille tasolle ja ulosteiden ja muun saastan palvonta nousee keskeiseksi rituaaliksi.

     Igor Bestužev Lada uskoi hiljattain tällä palstalla käsitellyssä ja vuonna 1998 ilmestyneessä kirjassaan, että lasten kiduttamisella hekumointi tulee ennen pitkää läntisen huviteollisuuden tärkeäksi teemaksi. En ole tuota alaa juuri seurannut, joten en osaa siitä mitään varmuudella sanoa, mutta voin todeta, että näin oli asia jo Sadella.

     Kun sadismin tielle on lähdetty, en näe mitään syytä siihen, että jossakin kohtaa tulisi ”luonnollinen” raja vastaan. Odottaisin sen tulevan korkeintaan siinä merkityksessä, että kun ihmiselle tarjotaan mahdollisimman iljettäviä elämyksiä, moralisoidaan samalla mahdollisimman mahtipontisesti.

     Moralisointihan meillä elää yhä vahvasti keskuudessamme, olkoonkin, että se on rajoiltaan keinotekoista ja päälle liimattua. Se koskee erityisesti alaikäisiin sekaantumista omassa kulttuuripiirissämme ja samaan aikaan pitää sitä normaalina muhamettilaisuudessa, jossa niin sanotun suojelusiän raja on Koraanin mukaan yhdeksän vuotta.

     Meillähän tuo ikä on nykyään kuusitoista vuotta, vaikka neitojen vielä parisataa vuotta sitten katsottiin olleen parhaassa naimaiässä jo pari vuotta nuorempina.

     Yhtä kaikki, se mikä tapahtuu maagisen rajapisteen toisella puolen on nyt erittäin ankarasti rangaistavaa ja paheksuttua, kun taas sen turvallisemmalla puolella saman asian ihanuutta ei voida kylliksi ylistää.

     Enpä tosiaankaan murehdi tässä sitä, että lapsia pyritään suojelemaan liian varhaiselta seksuaalielämältä, mikä kyllä kaiken kaikkiaan taitaa nykyisessä länsimaisessa kulttuuripiirissä olla melko utopistinen pyrkimys. Toki hyvään kannattaa aina pyrkiä.

     Epäilemättä pedofilia on aito perversio, vaikka siinä onkin tuo kaunis sana filia. joka viittaa rakkauteen sen monessa merkityksessä, niin agapehen kuin erokseen. Uskon, että seksuaaliseen pedofiliaan taipuvaiset ovat perverssejä, joita on pidettävä poikkeavina.

     Kyseessä saattaa olla kehityshäiriö tai sitten synnynnäinen taipumus. Kummassakaan tapauksessa sitä ei voi pitää yhteiskunnan edun kannalta hyväksyttävänä, elleivät asianomaiset elimet niin määrää.

     Nykyään lähdemme siitä, että pedofiiliset teot ovat rikoslain perusteella rangaistavia, enkä itse asiassa keksi syytä siihen, että niiden rangaistavuus pitäisi poistaa. Juristit näyttävät kuitenkin olevan eri mieltä siitä, mikä asiasta tekee rangaistavan. Olisiko myös perverssin mielikuvituksen luomia pedofiilisiä tuotteita eikä vain tekoja pidettävä rangaistavina.

     Olen netistä huomannut, että on annettu rangaistuksia myös tekoälyn tuottaman lapsipornon tekemisestä ja hallussapidosta.

     Minusta tämä asia kyllä on problemaattinen ja uskon, että sen järkevään ratkaisuun voitaisiin ehkä varmimmin päästä tekoälyä käyttämällä. Muussa tapauksessa on pelättävissä, että valtio jälleen kerran joutuu maksamaan tuhansien ja taas tuhansien tuumaustuntien ja valtavien tekstimassojen tuottamisen kulut ja saa tulokseksi vain jonkin mitäänsanomattoman tai jopa perverssin latteuden.

     Inhimillinen järki on kapasiteetiltaan hyvin rajoitettu, kuten ehkä aivan erityisesti olemme saaneet huomata eräästä tas ajankohtaiseksi tulleesta oikeusjutusta, jossa on vuosikymmenestä toiseen väännelty samoja asioita ja päästy taas nollapisteeseen, josta sama kierre uhkaa alkaa uudelleen.

     Luulen, että tekoälyä täytyy nyt alkaa käyttää useidenkin ammattikuntien, eikä suinkaan vähiten juristien järkeä korvaamaan ja auttamaan, mikäli halutaan saada tolkkua asioihin, jotka useinkin liittyvät varsin normaaleihin elämän ilmiöihin, mutta joista juristerian avulla on rakennettu suuria ongelmia.

     Markiisi de Saden käsittelemät, aikoinaan marginaaliset, mutta nyt yhä tärkeämmät ja kulttuurisesti keskeisemmät asiat ovat sitten vielä asia erikseen.