Sadistit, juristit ja tekoäly

 

Sadismin sija uudessa yhteiskunnassa

 

     Länsimaiden historian kuuluisin libertiini, markiisi de Sade oli tunnetusti yksi Bastiljin vangeista, joka virtsatorven kautta agitoi kansaa vapauttamaan yksinvaltiuden marttyyrit, mikä sitten tapahtuikin.

     Ranskan kansallispäiväkseen sitten valitsemana väkivaltaisen kansannousun päivänä 14.7.1789 markiisi tosin oli jo siirretty Charentonin mielisairaalaan, kun vartijat olivat kyllästyneet hänen itsevaltiuden vastaiseen vihapuheeseensa.

     Niinpä kansa sai vapautettua vain neljä tavallista ja sangen hyvinvoipaa lurjusta. Enempää Sadea, kuin kuvitteellista ”Rautanaamiota” ei löytynyt, jälkimmäistähän ei koskaan ollut ollutkaan. Paremman puutteessa tyydyttiin sitten vandalisoimaan vankilan arkisto ja tappamaan sen johtaja, jonka sydäntä sen jälkeen kannettiin voitonmerkkinä kepin nenässä halki Pariisin.

     Saden aatemaailmasta ja hänen länsimaisen kulttuurimme johtavilta älyköiltä saamistaan arvioista olen jo pari kertaa kirjoittanut (ks. Vihavainen: Haun sade tulokset). Lyhyesti sanoen Sade julisti, että inhimillinen halu on kaiken mitta. Vapaus on vapautta halunsa tyydyttämiseen ja sitä taas koko vanha komento, ancien régime pyrki kaikkialla järjettömästi rajoittamaan.

     Sade ei ollut pelkkä vulgaarin hedonismin kannattaja, vaan kehitti ideansa sangen hienostuneelle asteelle. Muuan hänen teoksistaan on nimeltäänkin Philosophie dans le boudoir – filosofiaa makuuhuoneessa ja siinä hän ratkoo järjen avulla mitä yksityiskohtaisimmin erilaisia seksuaalisen tyydytyksen mahdollisuuksia.

     Tulkoon sanotuksi, että nuo Saden esittämät erikoisuudet ovat minusta -tiedän käyttäväni nyt uskallettua sanaa- kauttaaltaan perverssejä ja uskallan sanoa, että hänen seksuaalisuutensa on laadultaan poikkeavaa. Uskon sen johtuvan jonkinlaisesta kehityshäiriöstä, koska esimerkiksi evolutiiviselta kannalta se on pelkästään tuhoavaa laatua.

     Tarkoitan erityisesti sitä seksuaalisuuden kuvausta, jonka löydämme Saden teoksesta 120 Sodoman päivää (ks. Vihavainen: Haun vapaus, mi meitä viet tulokset ).

     Tuossa kirjassa pääteemana on rikos, erityisesti lasten nöyryyttäminen ja erilainen pahoinpitely aina hengen riistämiseen saakka. Uskonnon pilkkaaminen on viety absurdille tasolle ja ulosteiden ja muun saastan palvonta nousee keskeiseksi rituaaliksi.

     Igor Bestužev Lada uskoi hiljattain tällä palstalla käsitellyssä ja vuonna 1998 ilmestyneessä kirjassaan, että lasten kiduttamisella hekumointi tulee ennen pitkää läntisen huviteollisuuden tärkeäksi teemaksi. En ole tuota alaa juuri seurannut, joten en osaa siitä mitään varmuudella sanoa, mutta voin todeta, että näin oli asia jo Sadella.

     Kun sadismin tielle on lähdetty, en näe mitään syytä siihen, että jossakin kohtaa tulisi ”luonnollinen” raja vastaan. Odottaisin sen tulevan korkeintaan siinä merkityksessä, että kun ihmiselle tarjotaan mahdollisimman iljettäviä elämyksiä, moralisoidaan samalla mahdollisimman mahtipontisesti.

     Moralisointihan meillä elää yhä vahvasti keskuudessamme, olkoonkin, että se on rajoiltaan keinotekoista ja päälle liimattua. Se koskee erityisesti alaikäisiin sekaantumista omassa kulttuuripiirissämme ja samaan aikaan pitää sitä normaalina muhamettilaisuudessa, jossa niin sanotun suojelusiän raja on Koraanin mukaan yhdeksän vuotta.

     Meillähän tuo ikä on nykyään kuusitoista vuotta, vaikka neitojen vielä parisataa vuotta sitten katsottiin olleen parhaassa naimaiässä jo pari vuotta nuorempina.

     Yhtä kaikki, se mikä tapahtuu maagisen rajapisteen toisella puolen on nyt erittäin ankarasti rangaistavaa ja paheksuttua, kun taas sen turvallisemmalla puolella saman asian ihanuutta ei voida kylliksi ylistää.

     Enpä tosiaankaan murehdi tässä sitä, että lapsia pyritään suojelemaan liian varhaiselta seksuaalielämältä, mikä kyllä kaiken kaikkiaan taitaa nykyisessä länsimaisessa kulttuuripiirissä olla melko utopistinen pyrkimys. Toki hyvään kannattaa aina pyrkiä.

     Epäilemättä pedofilia on aito perversio, vaikka siinä onkin tuo kaunis sana filia. joka viittaa rakkauteen sen monessa merkityksessä, niin agapehen kuin erokseen. Uskon, että seksuaaliseen pedofiliaan taipuvaiset ovat perverssejä, joita on pidettävä poikkeavina.

     Kyseessä saattaa olla kehityshäiriö tai sitten synnynnäinen taipumus. Kummassakaan tapauksessa sitä ei voi pitää yhteiskunnan edun kannalta hyväksyttävänä, elleivät asianomaiset elimet niin määrää.

     Nykyään lähdemme siitä, että pedofiiliset teot ovat rikoslain perusteella rangaistavia, enkä itse asiassa keksi syytä siihen, että niiden rangaistavuus pitäisi poistaa. Juristit näyttävät kuitenkin olevan eri mieltä siitä, mikä asiasta tekee rangaistavan. Olisiko myös perverssin mielikuvituksen luomia pedofiilisiä tuotteita eikä vain tekoja pidettävä rangaistavina.

     Olen netistä huomannut, että on annettu rangaistuksia myös tekoälyn tuottaman lapsipornon tekemisestä ja hallussapidosta.

     Minusta tämä asia kyllä on problemaattinen ja uskon, että sen järkevään ratkaisuun voitaisiin ehkä varmimmin päästä tekoälyä käyttämällä. Muussa tapauksessa on pelättävissä, että valtio jälleen kerran joutuu maksamaan tuhansien ja taas tuhansien tuumaustuntien ja valtavien tekstimassojen tuottamisen kulut ja saa tulokseksi vain jonkin mitäänsanomattoman tai jopa perverssin latteuden.

     Inhimillinen järki on kapasiteetiltaan hyvin rajoitettu, kuten ehkä aivan erityisesti olemme saaneet huomata eräästä tas ajankohtaiseksi tulleesta oikeusjutusta, jossa on vuosikymmenestä toiseen väännelty samoja asioita ja päästy taas nollapisteeseen, josta sama kierre uhkaa alkaa uudelleen.

     Luulen, että tekoälyä täytyy nyt alkaa käyttää useidenkin ammattikuntien, eikä suinkaan vähiten juristien järkeä korvaamaan ja auttamaan, mikäli halutaan saada tolkkua asioihin, jotka useinkin liittyvät varsin normaaleihin elämän ilmiöihin, mutta joista juristerian avulla on rakennettu suuria ongelmia.

     Markiisi de Saden käsittelemät, aikoinaan marginaaliset, mutta nyt yhä tärkeämmät ja kulttuurisesti keskeisemmät asiat ovat sitten vielä asia erikseen.

Kulttuurin saavutuksia

 

Perversion rajat

 

Tässä tuli jollakin forumilla taas puheeksi markiisi de Sade, jonka hengentuotteisiin olen joskus katsonut välttämättömäksi tutustua.

De Sadehan oli yksi niistä muutamasta henkilöstä, jotka vuonan 1789 istuivat Bastiljissa eristettyinä ja joiden vapauttamista kaduille kokoontunut roskaväki piti suurimpana kunniatehtävänään.

Kerrotaan, että markiisi pääsi huutamaan massoille kehotuksiaan viemärinä käytetyn putken läpi. Olipa siinä symboliikkaa kerrakseen. Vapauden ääni kaikumassa ulosteiden tuhriman torven läpi.

Asetelmassa voidaan nähdä myös nimenomaan ajatus vihoviimeisenkin inhimillisen halun oikeudesta vapautukseen ja varmaankin myös erityisesti ylpeään vapauteen ja julkisuuteen.

 Suottahan eivät erinäiset merkittävät kulttuurihenkilöt , kuten Guillaume Apollinaire ja Simone de Beauvoir ole nimittäneet Sadea vapaimmaksi koskaan eläneeksi ihmiseksi. Hänen kuuluisimpiin teoksiinsa lukeutuva Sodoman 120 päivää on alaotsikoltaan vapauden koulu -École du libertinage.

 Joutuu kuitenkin kysymään, millaista ja kenen vapautta oli ja on vapaus rikokseen, joka saa saatanalliset mitat ja jossa kidutetaan ja tapetaan viattomia lapsia. Vanhan normaalin kannalta kyseessä on nimenomaan perversio, jolla ei ole mitään tekemistä todellisen vapauden kanssa.

Naiivin kulttuuritoimittajan tapaan voidaan tässä tietenkin kysyä, mikä sitten on sitä todellista vapautta, ellei sitä ole kaiken salliminen. Eikö tässä törmätä puritaaniseen mielivaltaan?

Kysymys perversion rajoista ja ylipäätään jopa sen mahdollisuudesta on tärkeä, kun arvioimme kulttuurin kehitystä. Marginaaleistahan rajat tunnetaan. Oswald Spengler etsi aikakauden luonnetta menestysnäytelmistä, joiden uudenlaiset hahmot julkisesti esitettyinä kertoivat aina jotakin tärkeää kehityksen suunnasta (vrt. Vihavainen: Haun missä ollaan spengler tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Kun kyse on nimenomaan seksuaalisuudesta, ei liene syytä yrittää tunkea sitä pelkästään lakanoiden väliin. Asia on koko persoonallisuuden kannalta niin perustavaa laatua, että on mahdollista arvioida koko yksilöä hänen seksuaalisutensa kautta.

Näin on ainakin tehnyt Erich Fromm, jonka psykoanalyyttinen lähtökohta on tehnyt hänelle mahdolliseksi kehittää myös normatiivisen opin ideaalisesta persoonallisuudesta, jonka seksuaalisuus on luonteeltaan luovaa, produktiivista ja suuntautuu vastakkaiseen sukupuoleen ja uuden elämän siittämiseen (genitaalis-produktiivinen tyyppi).

Perversioiksi on sen sijaan laskettava erilaiset kehityksessään kesken jääneet anaaliset ja oraaliset tyypit, mukaan lukien sekä anaalinen että oraalinen sadisti. Edellinen saa tyydytystä kaikenlaisesta tuskasta ja pidättelystä ja tuntee suurta viehtymystä ulosteisiin.

 Se on myös sosiaalisesti vaarallinen tyyppi ja kohtaamme sen esimerkiksi saksalaisessa natsismissa, jonka värisymboliikassakin ruskea on kunniasijalla, mikä ei suinkaan ole sattuma…

Frommin sana ei toki ole Jumalan sanaa ja koko psykoanalyysia on koetettu yhä uudelleen mitätöidä tieteenä, koska sen metodit ovat lähes yhtä avuttomia kuin foucaultilaisen halupolitiikan, joka kyllä kelpaa jokaiselle edistykselliselle. Psykoanalyysin etuna sentään lienee, että sitä on jo monen sukupolven ajan sovellettu empiiriseen terapiaan eikä kaikesta päätellen vailla menestystä.

Olipa metodologian laita miten tahansa, sellaiset ilmiöt, joita esimerkiksi Saden Sodomassa tuodaan esille, on epäilemättä tuomittava perversioiksi jokaisessa yhteiskunnassa, joka vielä uskaltaa laatia normeja. Kyseessähän on tuhoavasta rikoksesta ja toisten kiduttamisesta nauttiminen, joka liittyy pyhien arvojen häpäisyyn, usein juuri ulostesymboliikan kautta.

Sellaisen tekeminen normiksi olisi kai kaikkialla mahdotonta, mutta myös sen esittämisen julkinen salliminen kertoo jotakin sivilisaation saavuttamasta kehitysasteesta. Tuollaista jukista esittämistähän on ollut sekä Saden teoksen julkinen myynti, että sen pohjalta tehdyn Pasolinin elokuvan esittäminen.

Ne kertovat aikakautemme vapaudesta ja kukapa uskaltaisi vaatia niitä sensuroitavaksi? En minä ainakaan. Mutta entäpä jos niitä aletaan ihannoida, vaikkapa pride-kulkueissa? Vai ovatko ne jo siellä? Entä sitten? Onko kyse vain vapaudesta, jolla koetellaan suvaitsevaisuutta kuten kultaa koetellaan tulella? Vai pitäisikö meidän uskaltaa peräti sanoa, että tässä ollaan sellaisen perversion tiellä, jota ei voida hyväksyä?

Toki seikkailuromaaneissakin kuvataan jatkuvasti murhia eikä kukaan ole vaatimassa niitä kiellettäviksi. Mutta eipä kukaan myöskään taida olla kadulla ylistämässä murhaamista.

Millainen tuo Sodoman 120 päivän tarina sitten oikeastaan on? Tässä vanhan blogini antama kuvaus:

lauantai 2. syyskuuta 2017

Vapaus, mi meitä viet!

 

Vapaus, mi meitä viet!

 

Donatien, Alphonse, Francois de Sade, Sodoman 120 päivää,.Suom. Heikki Kaskimies, 3. painos Like 2004

(Alkuteos: Les 120 journées de Sodome, ou, l'Ecole du libertinage : introduction)

 

En tiedä, saisinko sanoa, että tässä maailmassa tänäänkin on vinksahtaneita tyyppejä. Muuan niistä esiintyy koomisena hahmona Fingerpori-sarjakuvassa, joka edustanee Suomen nykyisen älymystön subtiileimpia aikaansaannoksia. Tosin muistan murrosikäisten jo kauan sitten päässeen samanlaisiin suorituksiin, lapsilla kun on tuo mainio filosofinen ikä jossakin elämänsä vaiheessa.

Tuo hauska pornoilijahahmo on toki aivan harmiton ja ainakaan minulla ei ole mitään vaikeuksia sulattaa sitä. Kaikkihan ovat vapaita itseään toteuttamaan, vai kuka kehtaisi tämän kiistää? Hyvät naurut olen saanut monta kertaa.

On kuitenkin hyvä mennä joskus aikamme libertinismin juurille. Ei se tänne ole tyhjästä tullut eivätkä sen nykyiset muodot ole ainoat mahdolliset. Ymmärrämmekö me itse asiassa, mitä koko asia merkitsee.

On sivumennen sanoen outoa, ettei Sodoman päivien suomennoksessa ole noteerattu alaotsikkoa. Tässähän on kyse vapaudesta, tarkemmin sanoen arvoliberalismista.

Guillaume Apollinaire nimittikin Sadea ”vapaimmaksi koskaan eläneeksi ihmiseksi” ja hänestä on puhunut ihailevasti lähes koko nykyisen länsimaisen ideologiamme perustajien joukko, frankfurtilaisia ja eksistentialisteja unohtamatta. Myös feministien puolella hän on herättänyt kunnioittavaa ihastusta.

Ehkä on niin, että Ranskan suuren vallankumouksen hengessä jo oli jotakin olennaisesti sadistista, käyttääkseni tuota sanaa sen laajassa merkityksessä. Olihan sankarimme yksi niistä itsevaltiuden harvoista marttyyreistä, jotka vapautettiin Bastiljista, kun kansa sen valtasi.

Hänet myös valittiin kansalliskonventtiin ja vasta Napoleon sulki hänet hullujenhuoneeseen, missä hänen paikkansa ilmeisesti säädyllisen kulttuurin piirissä onkin.

Mutta mitä itse kirjaan tulee, on se vain osittain tarina seksuaalisuudesta. Olennaisempaa on, että se hekumoi rikoksella. Tarina kertoo muutamasta upporikkaasta irstailijasta, jotka hankkivat orjikseen, salattuihin orgioihin 12-15 vuotiaita neitsyitä ja kauniita poikia.

Orjat joutuvat kaikenlaisen nöyryyttämisen ja häpäisyn kohteeksi ja erityisesti ulostamiseen liitetään ankaria rangaistuksia, jopa kuolema.

Vankien suloisuutta kuvataan hekumallisesti ja irstailijoiden ja heidän apuriensa gargantuamainen, etten sanoisi saatanallinen vastenmielisyys maalaillaan niin hyperbolisesti, että lukija joutuu jo nauramaan.

Leikkiähän tämä kaikki lopulta onkin. Sanaleikkiä, pornografiaa, jolla ei ole sen kummempaa tarkoitusta kuin muullakaan pornografialla. Se on saavuttanut päämääränsä, mikäli puntti lukijalla pullistuu, kuten muuan nykyisempi alan mies on omaa kunnianhimoaan kuvaillut.

Mutta millaisia asioita de Sade pitääkään intohimomaan? Ulosteiden ja muun saastan keskeisyys on silmiinpistävää. Ikuisesti pesemättömän takapuolen ohella esimerkiksi kauhistuttavan karieksen turmelema suu saa paljon huomiota osakseen. Se, mikä on vastenmielistä, onkin tietyllä hetkellä äärimmäisen kiihottavaa, kertoo Sade. Myös murha sisältää valtavan seksuaalisen latauksen.

Enkelimäisten uhrien herttaisuus ja täydellinen avuttomuus kaiketi kiihottavat saatanallisia päähenkilöitä aivan erityisesti ja sama koskee kaikkea muutakin pyhyyden loukkaamista.

Yksi kiduttajista on piispa ja orgioiden pesäpaikan käymälä sijaitsee sen kappelissa. Kaikki uhrien tekemät viittaukset uskontoon rangaistaan erityisen ankarasti.

Nykyajan ateistin mielestä moinen uskonnollinen rtenaus lienee lähinnä huvittavaa. Miksi muka tuhlata ajatustakaan typerille saduille? Aikanaan asia kuitenkin koski olennaisia kysymyksiä. Suomennoksen liitteenä oleva papin ja kuolevan vuoropuhelu kertoo siitä jotakin.

Eihän tuossa ateismissakaan edes aikanaan mitään kummallista ollut. Ranskassa oli heitä paljon ja monet olivat toki hienostuneita ajattelijoita. Saden saavutukset alalla jäävät vain irstailun oikeuttamisen puolelle, mutta onhan käytäntö tietenkin toista kuin harmaa teoria.

Dostojevski käsitteli jossakin määrin samanlaatuisia asioita, mutta toki paljon hienommin. Karamazovin veljesten Smerdjaštšaja, iljettävä olio, saa isä Karamazovin seksuaaliset halut heräämään ja synnyttää Smerdjakovin, puolivillaisen intellektuellin perikuvan, joka viimein suorittaa sen isänmurhan, johon muut eivät pysty, kun Jumala heitä hillitsee.

No tässä pika-analyysini tunnetusta teemasta. Jääköön itse asia toiseen yhteyteen. Mutta de Saden teoksilla on mielestäni sanottavaa ja jopa kysyntää myös nykyaikana, näyttäväthän uudet painoksetkin olleen tarpeellisia.

Minusta on outoa, ettei libertinismin rajoja nykyään yleensä ole problematisoitu. Oletus näyttää olevan, että ihminen haluaa lopultakin vain hyvää ja että vain harvinaiset, sairaat yksilöt haluavat nauttia toisten kustannuksella.

Näin luultavasti onkin, ainakin suuressa kuvassa. Kuitenkin noita Saden kiitollisia oppilaita myös varmasti on olemassa tietty määrä ja kysymys kuuluu, millaiset rajat heille kuuluu asettaa elämässä ja kulttuurissa?

Himomurhaajat, lastenraiskaajat ja vastaavat lurjukset me tietenkin heitämme tyrmään, mikäli heidät itse teossa tavataan. Muu ei yksinkertaisesti ole mahdollista.

Mutta miten suhtaudumme niihin, jotka haluavat pitää de Saden tapaista ”libertinismin koulua” enemmän tai vähemmän alttiille adepteille?

Tyydymmekö ihailemaan heitä jonkun Beauvoirin tai Apollinairen tapaan vapauden sankareina? Vai pitäisikö meidän uskaltaa paheksua?

Itse tunnen 120 päivän libertiinien hahmoja kohtaan lähinnä sääliä. Millaista onnea tuollainen irstailu loppujen lopuksi kykenee antamaan? Miten ihminen voi saada tyydytystä toisen kärsimyksistä?

Ehkäpä se voisi toimia joissakin sovituissa leikin rajoissa, mutta entäpä silloin, kun elämä on kyseessä? Miksi olisi ansiokasta mennä yli kaikkien rajojen?  Millaista on se filosofia, joka nostaa sankarikseen noita elukoita?

No, kysymyksiä voi esittää ja niihin kannattaa etsiä vastauksia kaikessa rauhassa eikä kiiruhtaa todistamaan, että suvaitsemisella on arvo sinänsä ja että mitä härskimpi on asia, sitä suurempi on suvaitsijan ansio.

Ajatelkaamme vaikkapa pride-marsseja. Mitäpä vikaa olisi siinä, että synnynnäisesti tai muuten seksuaalisesti poikkeavat tuovat avoimesti julki poikkeavuutensa. Luultavasti se auttaa meitä suvaitsemaan sellaista, minkä suvaitseminen on kaikkien kannalta oikein.

Mutta missä vaiheessa raja tulee vastaan? Sadismi leikkinä lienee ihan OK, mutta entäpä sen mainostaminen mielenosoituksissa? Entä zoofilia? Pedofilia? Nekrofilia? Miksi niitä pitäisi tulla mainostamaan?

Sadismin isälle nämä kaikki varmasti olivat yhtä ansiokkaita tapoja hankkia tässä maailmassa tyydytystä tarpeilleen. Ovatko ne sellaisia myös nykyajan länsimaisen sivistyksen piirissä ja jos, niin miksi?

                                                                 *********

Entäpä feminismi ja sen suhde perversioon? Tässä jotakin tuosta uskalletusta (?) aiheesta: Vihavainen: Haun perversio tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

 

Vapaus, mi meitä viet!

Vapaus, mi meitä viet!

Donatien, Alphonse, Francois de Sade, Sodoman 120 päivää,.Suom. Heikki Kaskimies, 3. painos Like 2004

(Alkuteos: Les 120 journées de Sodome, ou, l'Ecole du libertinage : introduction)

En tiedä, saisinko sanoa, että tässä maailmassa tänäänkin on vinksahtaneita tyyppejä. Muuan niistä esiintyy koomisena hahmona Fingerpori-sarjakuvassa, joka edustanee Suomen nykyisen älymystön subtiileimpia aikaansaannoksia. Tosin muistan murrosikäisten jo kauan sitten päässeen samanlaisiin suorituksiin, lapsilla kun on tuo mainio filosofinen ikä jossakin elämänsä vaiheessa.

Tuo hauska pornoilijahahmo on toki aivan harmiton ja ainakaan minulla ei ole mitään vaikeuksia sulattaa sitä. Kaikkihan ovat vapaita itseään toteuttamaan, vai kuka kehtaisi tämän kiistää? Hyvät naurut olen saanut monta kertaa.

On kuitenkin hyvä mennä joskus aikamme libertinismin juurille. Ei se tänne ole tyhjästä tullut eivätkä sen nykyiset muodot ole ainoat mahdolliset. Ymmärrämmekö me itse asiassa, mitä koko asia merkitsee.

On sivumennen sanoen outoa, ettei Sodoman päivien suomennoksessa ole noteerattu alaotsikkoa. Tässähän on kyse vapaudesta, tarkemmin sanoen arvoliberalismista.

Guillaume Apollinaire nimittikin Sadea ”vapaimmaksi koskaan eläneeksi ihmiseksi” ja hänestä on puhunut ihailevasti lähes koko nykyisen länsimaisen ideologiamme perustajien joukko, frankfurtilaisia ja eksistentialisteja unohtamatta. Myös feministien puolella hän on herättänyt kunnioittavaa ihastusta.

Ehkä on niin, että Ranskan suuren vallankumouksen hengessä jo oli jotakin olennaisesti sadistista, käyttääkseni tuota sanaa sen laajassa merkityksessä. Olihan sankarimme yksi niistä itsevaltiuden harvoista marttyyreistä, jotka vapautettiin Bastiljista, kun kansa sen valtasi.

Hänet myös valittiin kansalliskonventtiin ja vasta Napoleon sulki hänet hullujenhuoneeseen, missä hänen paikkansa ilmeisesti säädyllisen kulttuurin piirissä onkin.

Mutta mitä itse kirjaan tulee, on se vain osittain tarina seksuaalisuudesta. Olennaisempaa on, että se hekumoi rikoksella. Tarina kertoo muutamasta upporikkaasta irstailijasta, jotka hankkivat orjikseen, salattuihin orgioihin 12-15 vuotiaita neitsyitä ja kauniita poikia.

Orjat joutuvat kaikenlaisen nöyryyttämisen ja häpäisyn kohteeksi ja erityisesti ulostamiseen liitetään ankaria rangaistuksia, jopa kuolema.

Vankien suloisuutta kuvataan hekumallisesti ja irstailijoiden ja heidän apuriensa gargantuamainen, etten sanoisi saatanallinen vastenmielisyys maalaillaan niin hyperbolisesti, että lukija joutuu jo nauramaan.

Leikkiähän tämä kaikki lopulta onkin. Sanaleikkiä, pornografiaa, jolla ei ole sen kummempaa tarkoitusta kuin muullakaan pornografialla. Se on saavuttanut päämääränsä, mikäli puntti lukijalla pullistuu, kuten muuan nykyisempi alan mies on omaa kunnianhimoaan kuvaillut.

Mutta millaisia asioita de Sade pitääkään intohimomaan? Ulosteiden ja muun saastan keskeisyys on silmiinpistävää. Ikuisesti pesemättömän takapuolen ohella esimerkiksi kauhistuttavan karieksen turmelema suu saa paljon huomiota osakseen. Se, mikä on vastenmielistä, onkin tietyllä hetkellä äärimmäisen kiihottavaa, kertoo Sade. Myös murha sisältää valtavan seksuaalisen latauksen.

Enkelimäisten uhrien herttaisuus ja täydellinen avuttomuus kaiketi kiihottavat saatanallisia päähenkilöitä aivan erityisesti ja sama koskee kaikkea muutakin pyhyyden loukkaamista.

Yksi kiduttajista on piispa ja orgioiden pesäpaikan käymälä sijaitsee sen kappelissa. Kaikki uhrien tekemät viittaukset uskontoon rangaistaan erityisen ankarasti.

Nykyajan ateistin mielestä moinen uskonnollinen rtenaus lienee lähinnä huvittavaa. Miksi muka tuhlata ajatustakaan typerille saduille? Aikanaan asia kuitenkin koski olennaisia kysymyksiä. Suomennoksen liitteenä oleva papin ja kuolevan vuoropuhelu kertoo siitä jotakin.

Eihän tuossa ateismissakaan edes aikanaan mitään kummallista ollut. Ranskassa oli heitä paljon ja monet olivat toki hienostuneita ajattelijoita. Saden saavutukset alalla jäävät vain irstailun oikeuttamisen puolelle, mutta onhan käytäntö tietenkin toista kuin harmaa teoria.

Dostojevski käsitteli jossakin määrin samanlaatuisia asioita, mutta toki paljon hienommin. Karamazovin veljesten Smerdjaštšaja, iljettävä olio, saa isä Karamazovin seksuaaliset halut heräämään ja synnyttää Smerdjakovin, puolivillaisen intellektuellin perikuvan, joka viimein suorittaa sen isänmurhan, johon muut eivät pysty, kun Jumala heitä hillitsee.

No tässä pika-analyysini tunnetusta teemasta. Jääköön itse asia toiseen yhteyteen. Mutta de Saden teoksilla on mielestäni sanottavaa ja jopa kysyntää myös nykyaikana, näyttäväthän uudet painoksetkin olleen tarpeellisia.

Minusta on outoa, ettei libertinismin rajoja nykyään yleensä ole problematisoitu. Oletus näyttää olevan, että ihminen haluaa lopultakin vain hyvää ja että vain harvinaiset, sairaat yksilöt haluavat nauttia toisten kustannuksella.

Näin luultavasti onkin, ainakin suuressa kuvassa. Kuitenkin noita Saden kiitollisia oppilaita myös varmasti on olemassa tietty määrä ja kysymys kuuluu, millaiset rajat heille kuuluu asettaa elämässä ja kulttuurissa?

Himomurhaajat, lastenraiskaajat ja vastaavat lurjukset me tietenkin heitämme tyrmään, mikäli heidät itse teossa tavataan. Muu ei yksinkertaisesti ole mahdollista.

Mutta miten suhtaudumme niihin, jotka haluavat pitää de Saden tapaista ”libertinismin koulua” enemmän tai vähemmän alttiille adepteille?

Tyydymmekö ihailemaan heitä jonkun Beauvoirin tai Apollinairen tapaan vapauden sankareina? Vai pitäisikö meidän uskaltaa paheksua?

Itse tunnen 120 päivän libertiinien hahmoja kohtaan lähinnä sääliä. Millaista onnea tuollainen irstailu loppujen lopuksi kykenee antamaan? Miten ihminen voi saada tyydytystä toisen kärsimyksistä?

Ehkäpä se voisi toimia joissakin sovituissa leikin rajoissa, mutta entäpä silloin, kun elämä on kyseessä? Miksi olisi ansiokasta mennä yli kaikkien rajojen?  Millaista on se filosofia, joka nostaa sankarikseen noita elukoita?

No, kysymyksiä voi esittää ja niihin kannattaa etsiä vastauksia kaikessa rauhassa eikä kiiruhtaa todistamaan, että suvaitsemisella on arvo sinänsä ja että mitä härskimpi on asia, sitä suurempi on suvaitsijan ansio.

Ajatelkaamme vaikkapa pride-marsseja. Mitäpä vikaa olisi siinä, että synnynnäisesti tai muuten seksuaalisesti poikkeavat tuovat avoimesti julki poikkeavuutensa. Luultavasti se auttaa meitä suvaitsemaan sellaista, minkä suvaitseminen on kaikkien kannalta oikein.

Mutta missä vaiheessa raja tulee vastaan? Sadismi leikkinä lienee ihan OK, mutta entäpä sen mainostaminen mielenosoituksissa? Entä zoofilia? Pedofilia? Nekrofilia? Miksi niitä pitäisi tulla mainostamaan?

Sadismin isälle nämä kaikki varmasti olivat yhtä ansiokkaita tapoja hankkia tässä maailmassa tyydytystä tarpeilleen. Ovatko ne sellaisia myös nykyajan länsimaisen sivistyksen piirissä ja jos, niin miksi?

De Sade sive Natura

Sive Natura

Joskus valistuksen vuosisadalla, kun eurooppalaisen ajattelun terävin kärki irtisanoutui auktoriteettien pauloista, alkoi persoonallisen Jumalan käsite tuntua sekä tarpeettomalta että loukkaavalta. Niinpä maailmankaikkeuden salattuun olemukseen tyydyttiin viittaamaan kaksimielisesti Deus, sive Natura. Jumala eli Luonto.

Luonto ilmeni sekä luovana että luotuna, natura naturans ja natura naturata. Viimemainittu, eli luotu luonto oli kaikki se, mikä seuraa Jumalan luonteen välttämättömyydestä tai hänen attribuuteistaan ymmärrettyinä Jumalassa oleviksi asioiksi, joita ei voi olla olemassa eikä ajateltavissa ilman Jumalaa, päätteli Spinoza ylevästi.

Luonto sivilisaation vastakohtana alkoi hurmata valistuksen henkeä. On väitetty, ettei romantiikka itse asiassa ollut reaktiota valistuksen järkeisuskolle, vaan sen toinen ulottuvuus. Miksi järjen olisi täytynyt olla kylmää, kun natura oli mitä suurimmassa määrin kuumien intohimojen valtakuntaa. Järjen, ration tehtävänä tuskin voi olla luonnon muuttaminen vaan pikemminkin sen oikeanlaatuinen ymmärtäminen.

Valistuksen edustaja puhtaimmillaan oli markiisi Donatien-Alphonse-Francois de Sade, jonka filosofiset intressit suuntautuivat erityisesti seksuaalisuuden tutkimiseen, varsinkin kivun ja väkivallan kannalta. Täydellinen vapaus kuului markiisin tunnuksiin. Ancien régime telkesi libertiinin Bastiljiin, josta hänet vapautettiin ikimuistoisena heinäkuun neljäntenätoista vuonna 1789. Kansanjoukko repi silloin kappaleiksi sekä itse linnoituksen että sen päällikön, jonka sydän tökättiin kepin nenään ja kuljetettiin riemusaatossa ympäri vapaata Pariisia.

Tässä ei ehkä maksa vaivaa ryhtyä enemmälti tutkistelemaan de Saden henkisiä perillisiä, joihin varmasti kuuluu merkittävä osa nykyistäkin ranskalaista älymystöä samoin kuin yleensä sitä läntistä aktivistien joukkoa, josta puoli vuosisataa sitten käytettiin nimitystä uusvasemmisto. Pelkästään Michel Foucaultin opetuslasten piiriin voitaneen lukea koko nykyinen feminismi.

Ajatus luonnon jumalallisuudesta on kaikkea muuta kuin selkeä. Missään ei ole kerrottu, pitäisikö jumalallisuutta kunnioittaa vai pitää yhdentekevänä. Jos luonto on Jumalaa, niin silloin elukatkin ovat sitä. Ehkä jumaluus löytyykin parhaiten juuri petomaisuudesta?

Tämä ajatus ei ollut niinkään vieras sille joukolle, joka huumaantui Saksassa kansallissosialistien aatepuurosta, joka vyörytti järjettömyyden tueksi järjen argumentteja darwinismista eugeniikkaan ja sosialismista perinnöllisyystieteeseen. Kaikki kelpasi, kunhan se tuki Asiaa.  Miksei olisi?

Asiaa vastaan puhuvat argumentit voitiin sen sijaan ohittaa. Jos oli päätetty, että jumaluus oli omassa kansassa, ei ollut mitään ylempää auktoriteettia, joka olisi voinut tämän kyseenalaistaa. Jos kansan natura oli sen oman edun tavoittelu kaikin keinoin, ei petomaisuus ollut niiden joukossa muita huonompi, jos se kerran toimi. Ehkäpä se jopa oli verraton etu?

Järjen tehtävänä tällaisessa ”jumalan eli luonnon” maailmassa ei voinut olla mikään muu kuin toiminnan palveleminen. Koska niillä, jotka joutuivat tämän toiminnan uhreiksi, oli asioista pakostikin erilainen käsitys, heidät oli kukistettava. Tämä saattoi tapahtua vain toiminnan eikä argumentaation keinoin, kuten kaikki toiminnan filosofiat marxilaisuudesta feminismiin ymmärtävät. Tehtävänä ei ole maailman selittäminen, vaan sen muuttaminen. Politiikan ultima ratio on väkivalta. Sille kannattaa jo hieman kumartaa ja se voi myös pakottaa niin tekemään. Sen saaminen omaan hallintaan on politikoinnin korkein tavoite.

Koskaan sitten 1800-luvun ei luonto ole ollut niin tärkeä yhteiskunnallinen ja moraalinen argumentti kuin se on nyt. Ihmisen käyttäytymisen luonnollisia normeja etsitään apinoilta ja hiiriltä. Absoluuttinen vapauden ja itsensä toteuttamisen vaatimus on yleensä normaalina taustaoletuksena de Saden hengessä.

Valitettavasti tämä asetelma sisältää väistämättömiä ristiriitoja. Jo saman kansan naiselle ja miehelle itsensä toteuttaminen voi tarkoittaa eri asioita. Luonto saattaa myös esittää erilaisia tarpeita ja vaatimuksia eri ihmisryhmille, kansoille ja heimoille. Kaikkien maksimaalinen halujen tyydyttäminen ei ole samaan aikaan mahdollista.

Kenen on annettava periksi ja miksi? Onko jokin taho jollakin perusteella niin paljon muita parempi, että sillä on oikeus pakottaa muut muottiinsa? Vai voisiko yhteiskunta pirstoutua heimoihin, joista jotkut olisivat esimerkiksi moniavioisia, toiset harjoittaisivat ihmissyöntiä ja kolmannet pedofiliaa? Kaikki taipumustensa mukaan? Miesten ja naisten ohella rekisteröitäisiin erilaisia muita identiteettejä, joilla kaikilla olisi omat erikoisoikeutensa? Eikö tässä olisi eräänlainen uuden ajan Amerikka, vapaus ilman puritanismia, deus sive natura? Kenellä on oikeus tuomita? Millä perusteella? Vox populi, vox dei,

Mutta olemmeko oikeasti menossa kohti kaiken sallivaa moniarvoisuutta? Kuten valistuksen aikana, on nytkin havaittavissa vapautumisen rinnalla myös aivan päinvastainen tendenssi. Tätiryhmät, jotka näköjään ilman mitään epäilyksiä arvelevat edustavansa kaikkien ihmisten todellista ja oikeaa luontoa, ovat alkaneet vaatia yhä enemmän kieltoja ja rajoituksia erityisesti miesten luontaisten taipumusten kahlitsemiseksi. Räikeänä esimerkkinä on seksin oston kieltäminen. Tässä tarkoituksessa pyritään holhoamaan myös väärin ajattelevia naisia.

Mistä on peräisin se mandaatti, jonka perusteella yhden ryhmän, jopa enemmistön luonnolliset taipumukset kriminalisoidaan?

Entä missä on se Jumala, joka pyhittää periaatteen, jonka mukaan feminismin arvosteleminen on rikos…? Eikö tämä tarkoita sitä, että jumaluutena ei enää ole natura sinänsä, vaan sen yksi ja muista poikkeava osa osa: natura naturatan erikoistapaus? Kyse on siis klassisesta epäjumalanpalvonnasta. Kuten juutalaiset Siinain korvessa tekivät jumalakseen kultaisen vasikan, samoin ollaan nyt tavallaan pyhää lehmää nostamassa kaikkien nautojen perikuvaksi ja mittapuuksi.

Olisi tietenkin aivan yhtä barbaarista, mikäli idolina ja absoluuttisena ihanteena olisi sonni kaikkine sonnimaisine taipumuksineen. Ongelmana on se, että jumalallisuuden rajoittaminen erikoistapaukseen, pars pro toto, kuten kaiken konkreettisen jumaloiminen ideaalisen sijasta merkitsee porttia barbariaan. Jos me julistamme pyhiksi luodun ja äärellisen, natura naturatan ja teemme sen luojan ja äärettömän mittapuuksi, olemme nivusiamme myöten barbariassa, Jos olemme johdonmukaisia, joudumme silloin turvautumaan vain väkivaltaan saadaksemme asiamme näyttämään oikealta. Mutta näinhän on ennenkin tehty.

De Sade istui vuosikaudet Bastiljissa ja sitä ennen Vincennesin linnassa. Kävin viikko sitten siinä vankityrmässä, joka oli hänen kotinaan. Paikka vaikuttaa pätevältä filosofisen inspiraation lähteeksi. Sen kunniaksi nämäkin rivit.

Kesä jatkuu

 

Madonnan ja Sodoman kauneus

 

Dostojevski pohdiskeli kauneuden pirullisuutta: se alkaa madonnan ihanuuden näkemisestä, mutta eikö se voi viedä itse Sodomaan? Leo Tolstoi pulestaan kehitti filosofian, jossa koko kauneus itse asiassa muuttui vain pirulliseksi viettelykseksi. ”Kreutzer-sonaatti” järjettömine siveyssaarnoineen oli tehnyt tuhansia naisia hulluksi, vakuutti muuan aikalainen.

Tolstoi halusi kieltää ihmisen luonnollisen halun ja kirosi koko taiteenkin pelkkänä irstauden palvelemisena. Dostojevskin asenne oli selvästi kaksijakoisempi, mutta kauneuden pirullisuus sai myös häneltä tunnustuksensa.

Nykyajan perspektiivistä joku saattaisi pitää tällaista pelkkänä ilveilynä, jossa kuvastuu aikakauden primitiivisen mentaliteetin ydin: suvaitsemattomuus.

Miksei jokainen ihminen saisi tehdä täsmälleen sitä, mistä hän saa nykykielellä sanoen kiksejä? Mikä kukaan on määräämään toisen ihmisen mieltymyksistä? Kelpo ihminen ja kansalainen on nykyään ”non-judgemental”, kuten Theodore Dalrymple kertoi jonkin muodikkaan englantilaisen asian ilmaisseen.

Johan se Jeesuskin sanoi: ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi”. Kuitenkaan hän ei erityisesti hyökännyt tuomarien ammattikuntaa vastaan, vaikka tuomiot olivat tuohon aikaan usein pirullisen julmia, seivästyksestä ristiinnaulitsemiseen.

Toki tuomitsemme yhä tietyt asiat, ainakin sellaiset teot, joissa joku vahingoittaa toista. Kun kilpailemme suvaitsevaisuudessa, meidän kannattaisi ehkä muistaa, ettei siinäkään voida mennä kovin pitkälle, ennen kuin ne toiset tulevat vastaan.

On ihmisiä, jotka nauttivat toisten murhaamisesta ja oin ihmisiä, jotka kiihottuvat tästä niin paljon, että suostuvat vapaaehtoisesti uhriksi. Sellaisesta olen lukenut eräästä saksalaisesta laatulehdestä. Asia käsiteltiin oikeudessa ja tekijä tuomittiin, vaikka todisteet vapaaehtoisuudesta olivat olemassa.

Mutta tämä on kai harvinainen ääritapaus. Sen sijaan pedofilia ei ole niinkään harvinaista. Itse asiassa Dostojevskin on päätelty kärsineen siitä. Tolstoin perversioista en tiedä sen enempää. Itse asiassa se näyttää ilmenneen samaan aikaan hyvin suurena seksuaalisena tarpeena ja sen kieltämisenä.

Mutta tuo Sodoma, joka aikoinaan ilmeisesti tuotti kauhistuttavia helvetin mielikuvia, on nykyisellään sana, jolla on leppoisa kaiku suoraan Pride-marsseista. Kukapa kehtaisi siitä pahentua? Siinä samalla hän ansaitsisi ja saisi ostrakismoksen koko sivistyneeltä maailmalta.

Asiaa ei kuitenkaan kannattaisi sivuuttaa liian kevyesti. Saatanallisuutta on yhä keskuudessamme tässä maailmassa, eikä se täältä lähde suvaitsemalla enempää kuin rankaisemallakaan.

Aikakautemme merkittäviin ilmiöihin kuuluu, että saatanallisen pahuuden kuvittelu ja esittely ovat sallittuja asioita ja niiden hyväksyminen arvostetaan suvaitsemiskilpailussa korkealle. Viittaan tässä nyt markiisi de Saden klassisiin teoksiin, joista pian seuraavassa.

Dostojevskin kauhistus Sodoman edessä ei ollut pelkästään hänen aikakautensa naurettavien ennakkoluulojen ilmentymää. Hän ei ollut tyhmä eikä edes hölmö, mutta ilmeisesti osasi kauhistua omasta sisimmästään kurkistavaa paholaista, jonka pelkäsi pääsevän irti viattomuuden jälkeen.

Ovatko markiisi de Saden hekumoinnit saatanallisella rikoksella samaa jatkumoa kauneuden palvonnan kanssa? Vai ovatko kyseessä varmasti ja ehdottomasti aivan eri kategoriaan kuuluvat asiat?

Nykyään kai kannatamme jälkimmäistä kantaa niin kiivaasti, että sen epäileminenkin aiheuttaisi paitsi suurta tyrmistystä, myös oikeustoimia. Vielä puolitoista vuosisataa sitten tilanne oli päinvastainen. Tämä kertoo varmasti jotain tärkeää aikakaudestamme.

En voisi kuvitella Dostojevskia enempää kuin Tolstoitakaan marssimassa pride-kulkueessa, vaikka sellaisia olisikin aikoinaan järjestetty. Siitä huolimatta heidän teoksiaan kuetaan yhä. Kiinnostava kysymys onkin, kuinka kauan luetaan ja sallitaan lukea.

Seuraavassa joka tapauksessa hieman ”Enkelten markiisista”, kuten häntä joskus on hyväntahtoisesti kutsuttu.

 

 

 

 

 

lauantai 2. syyskuuta 2017

Vapaus, mi meitä viet!

 

Vapaus, mi meitä viet!

 

Donatien, Alphonse, Francois de Sade, Sodoman 120 päivää,.Suom. Heikki Kaskimies, 3. painos Like 2004

(Alkuteos: Les 120 journées de Sodome, ou, l'Ecole du libertinage : introduction)

 

En tiedä, saisinko sanoa, että tässä maailmassa tänäänkin on vinksahtaneita tyyppejä. Muuan niistä esiintyy koomisena hahmona Fingerpori-sarjakuvassa, joka edustanee Suomen nykyisen älymystön subtiileimpia aikaansaannoksia. Tosin muistan murrosikäisten jo kauan sitten päässeen samanlaisiin suorituksiin, lapsilla kun on tuo mainio filosofinen ikä jossakin elämänsä vaiheessa.

Tuo hauska pornoilijahahmo on toki aivan harmiton ja ainakaan minulla ei ole mitään vaikeuksia sulattaa sitä. Kaikkihan ovat vapaita itseään toteuttamaan, vai kuka kehtaisi tämän kiistää? Hyvät naurut olen saanut monta kertaa.

On kuitenkin hyvä mennä joskus aikamme libertinismin juurille. Ei se tänne ole tyhjästä tullut eivätkä sen nykyiset muodot ole ainoat mahdolliset. Ymmärrämmekö me itse asiassa, mitä koko asia merkitsee.

On sivumennen sanoen outoa, ettei Sodoman päivien suomennoksessa ole noteerattu alaotsikkoa. Tässähän on kyse vapaudesta, tarkemmin sanoen arvoliberalismista.

Guillaume Apollinaire nimittikin Sadea ”vapaimmaksi koskaan eläneeksi ihmiseksi” ja hänestä on puhunut ihailevasti lähes koko nykyisen länsimaisen ideologiamme perustajien joukko, frankfurtilaisia ja eksistentialisteja unohtamatta. Myös feministien puolella hän on herättänyt kunnioittavaa ihastusta.

Ehkä on niin, että Ranskan suuren vallankumouksen hengessä jo oli jotakin olennaisesti sadistista, käyttääkseni tuota sanaa sen laajassa merkityksessä. Olihan sankarimme yksi niistä itsevaltiuden harvoista marttyyreistä, jotka vapautettiin Bastiljista, kun kansa sen valtasi.

Hänet myös valittiin kansalliskonventtiin ja vasta Napoleon sulki hänet hullujenhuoneeseen, missä hänen paikkansa ilmeisesti säädyllisen kulttuurin piirissä onkin.

Mutta mitä itse kirjaan tulee, on se vain osittain tarina seksuaalisuudesta. Olennaisempaa on, että se hekumoi rikoksella. Tarina kertoo muutamasta upporikkaasta irstailijasta, jotka hankkivat orjikseen, salattuihin orgioihin 12-15 vuotiaita neitsyitä ja kauniita poikia.

Orjat joutuvat kaikenlaisen nöyryyttämisen ja häpäisyn kohteeksi ja erityisesti ulostamiseen liitetään ankaria rangaistuksia, jopa kuolema.

Vankien suloisuutta kuvataan hekumallisesti ja irstailijoiden ja heidän apuriensa gargantuamainen, etten sanoisi saatanallinen vastenmielisyys maalaillaan niin hyperbolisesti, että lukija joutuu jo nauramaan.

Leikkiähän tämä kaikki lopulta onkin. Sanaleikkiä, pornografiaa, jolla ei ole sen kummempaa tarkoitusta kuin muullakaan pornografialla. Se on saavuttanut päämääränsä, mikäli puntti lukijalla pullistuu, kuten muuan nykyisempi alan mies on omaa kunnianhimoaan kuvaillut.

Mutta millaisia asioita de Sade pitääkään intohimomaan? Ulosteiden ja muun saastan keskeisyys on silmiinpistävää. Ikuisesti pesemättömän takapuolen ohella esimerkiksi kauhistuttavan karieksen turmelema suu saa paljon huomiota osakseen. Se, mikä on vastenmielistä, onkin tietyllä hetkellä äärimmäisen kiihottavaa, kertoo Sade. Myös murha sisältää valtavan seksuaalisen latauksen.

Enkelimäisten uhrien herttaisuus ja täydellinen avuttomuus kaiketi kiihottavat saatanallisia päähenkilöitä aivan erityisesti ja sama koskee kaikkea muutakin pyhyyden loukkaamista.

Yksi kiduttajista on piispa ja orgioiden pesäpaikan käymälä sijaitsee sen kappelissa. Kaikki uhrien tekemät viittaukset uskontoon rangaistaan erityisen ankarasti.

Nykyajan ateistin mielestä moinen uskonnollinen rienaus lienee lähinnä huvittavaa. Miksi muka tuhlata ajatustakaan typerille saduille? Aikanaan asia kuitenkin koski olennaisia kysymyksiä. Suomennoksen liitteenä oleva papin ja kuolevan vuoropuhelu kertoo siitä jotakin.

Eihän tuossa ateismissakaan edes aikanaan mitään kummallista ollut. Ranskassa oli heitä paljon ja monet olivat toki hienostuneita ajattelijoita. Saden saavutukset alalla jäävät vain irstailun oikeuttamisen puolelle, mutta onhan käytäntö tietenkin toista kuin harmaa teoria.

Dostojevski käsitteli jossakin määrin samanlaatuisia asioita, mutta toki paljon hienommin. Karamazovin veljesten Smerdjaštšaja, iljettävä olio, saa isä Karamazovin seksuaaliset halut heräämään ja synnyttää Smerdjakovin, puolivillaisen intellektuellin perikuvan, joka viimein suorittaa sen isänmurhan, johon muut eivät pysty, kun Jumala heitä hillitsee.

No tässä pika-analyysini tunnetusta teemasta. Jääköön itse asia toiseen yhteyteen. Mutta de Saden teoksilla on mielestäni sanottavaa ja jopa kysyntää myös nykyaikana, näyttäväthän uudet painoksetkin olleen tarpeellisia.

Minusta on outoa, ettei libertinismin rajoja nykyään yleensä ole problematisoitu. Oletus näyttää olevan, että ihminen haluaa lopultakin vain hyvää ja että vain harvinaiset, sairaat yksilöt haluavat nauttia toisten kustannuksella.

Näin luultavasti onkin, ainakin suuressa kuvassa. Kuitenkin noita Saden kiitollisia oppilaita myös varmasti on olemassa tietty määrä ja kysymys kuuluu, millaiset rajat heille kuuluu asettaa elämässä ja kulttuurissa?

Himomurhaajat, lastenraiskaajat ja vastaavat lurjukset me tietenkin heitämme tyrmään, mikäli heidät itse teossa tavataan. Muu ei yksinkertaisesti ole mahdollista.

Mutta miten suhtaudumme niihin, jotka haluavat pitää de Saden tapaista ”libertinismin koulua” enemmän tai vähemmän alttiille adepteille?

Tyydymmekö ihailemaan heitä jonkun Beauvoirin tai Apollinairen tapaan vapauden sankareina? Vai pitäisikö meidän uskaltaa paheksua?

Itse tunnen 120 päivän libertiinien hahmoja kohtaan lähinnä sääliä. Millaista onnea tuollainen irstailu loppujen lopuksi kykenee antamaan? Miten ihminen voi saada tyydytystä toisen kärsimyksistä?

Ehkäpä se voisi toimia joissakin sovituissa leikin rajoissa, mutta entäpä silloin, kun elämä on kyseessä? Miksi olisi ansiokasta mennä yli kaikkien rajojen?  Millaista on se filosofia, joka nostaa sankarikseen noita elukoita?

No, kysymyksiä voi esittää ja niihin kannattaa etsiä vastauksia kaikessa rauhassa eikä kiiruhtaa todistamaan, että suvaitsemisella on arvo sinänsä ja että mitä härskimpi on asia, sitä suurempi on suvaitsijan ansio.

Ajatelkaamme vaikkapa pride-marsseja. Mitäpä vikaa olisi siinä, että synnynnäisesti tai muuten seksuaalisesti poikkeavat tuovat avoimesti julki poikkeavuutensa. Luultavasti se auttaa meitä suvaitsemaan sellaista, minkä suvaitseminen on kaikkien kannalta oikein.

Mutta missä vaiheessa raja tulee vastaan? Sadismi leikkinä lienee ihan OK, mutta entäpä sen mainostaminen mielenosoituksissa? Entä zoofilia? Pedofilia? Nekrofilia? Miksi niitä pitäisi tulla mainostamaan?

Sadismin isälle nämä kaikki varmasti olivat yhtä ansiokkaita tapoja hankkia tässä maailmassa tyydytystä tarpeilleen. Ovatko ne sellaisia myös nykyajan länsimaisen sivistyksen piirissä ja jos, niin miksi?

                                                                 *********

Entäpä feminismi ja sen suhde perversioon? Tässä jotakin tuosta uskalletusta (?) aiheesta: Vihavainen: Haun perversio tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).