Virolaista
neuvostokirjallisuutta
Toomas Vint, Pikkukaupungin
romaani. Suomentaneet Anja ja Juhani Salokannel. Gummerus 1982, 188 s.
Tämä kirja ilmestyi useiden kustantajien
yhteisessä ”Neuvostokirjallisuutta”-sarjassa. Jokainen tarpeeksi vanha muistaa nuo
vihreäkantiset kirjat, joiden symbolina oli tyylitelty N-kirjain.
Nyt olen huomannut koko sarjaa jopa
pidettävän lähinnä noloja vitsinä, jossa tarjottiin helppohintaista
sosialistista realismia taistolaisten uskovahvistukseksi ja muiden
saattamiseksi oikeaan uskoon.
Tämä on aika köykäinen mielikuva. Kun nyt
katson tämän kirjan lopussa olevaa sarjan luetteloa, pistävät silmään heti
Fjodor Abramovin kolme kirjaa, jotka itse asiassa olivat neuvostoyhteiskunnan täysin
säälimätöntä ruotimista aidon realismin, eikä minkään sosialistisen realismin
hengessä.
Ihmettelin jo silloin, miten niiden
julkaiseminen oli ylipäätään mahdollista. Sarjan neljäs osa kai sitten jo ilmestyi
sarjan ulkopuolella, ellen väärin muista, mutta tuskin se on tärkeää. Abramov
oli tutustunut myös Väinö Linnan teoksiin ja oli niiden suuri ihailija. Pitäisin
häntä jonkinlaisena Neuvostoliiton Linnana, jonka merkitys ei vbalitettavasti
noussut samalle tasolle.
Hänen teokseensa perustuvaa näytelmää
kyllä esitettiin Leningradin (Pietarin) Malyi dramatitšeski teatterissa, jossa
se saavutti kulttimaineen.
Ja olihan sarjassa monta muutakin hyvää
nimeä: Viktor Astafjev, Grigori Baklanov,
Vasili Belov, Valentin Katajev, Konstantin Paustovski, Valentin Rasputin,
Vasili Šukšin, Juri Trifonov, Ilja Ehrenburg ja tietenkin lisäksi noita
virallisia suuruuksia, Maksim Gorkista Aleksandr Fadejeviin, Konstantin
Fediniin, Mihail Šolohoviin, ynnä muihin. Aleksandra Kollontaikin on mukana.
Kaikki noista eivät ole hengen
jättiläisiä, mutta vaihaisin koska tahansa vaikka koko amerikkalaisen
kirjallisuuden tämän sarjan kirjoihin.
Leonid Brežneviä,
jonka ”Pieni maa” saavutti niin valtavan maineen hänen kotimaassaan ja toi tekijälleen
”Neuvostoliiton sankarin” kultaisen tähden, ei sentään ole juuri tässä sarjassa
mukana, mutta oli siellä ainakin yksi hilpeyttä aiheuttava nimi: Juri Piskulov
kirjallaan ”Neuvostoliitto ja Pohjola”. Hän oli sentään virkamies ja idänkaupan
asioiden hoitaja Talouskomissiossa Neuvostoliiton puolella. Tämä huomattakoon.
Mutta vielä yksi asia sen lisäksi pistää
silmään: virolaisia kirjoja on suhteellisen paljon. Mukana ovat Lilli Promet, Mats
Traat kahdella kirjalla, Ülo Tuulik, Mati
Unt, Toomas Vint, Arvo Valton ja Lennart Meri.
Ehkä siinä ei se kaikkein terävin kärki, en
tiedä, mutta tuskin nyt ihan kehnoinkaan porukka. Mats Traatin kirjasta muistan
pitäneeni ja Mari Unt uskalsi kirjoittaa todella imponoivasti. Lisäksi joukossa
on yksi latvialainen, Albert Bels.
Tämä sarja ei tietenkään ollut ainoa
paikka, jossa neuvostokirjallisuutta, myös virolaista julkaistiin. Itse asiassa
sieltä saatiin yllättävänkin terävää aikakauden kuvausta m(ks. esim. Vihavainen:
Haun mustamäki tulokset ).
Neuvostoliittolainen elämänmuoto (Sovetski
obraz žizni) oli itse asiassa pyhä, sillä se oli virallisesti julistettu
sosialismin rakentamisen uusimman ja korkeimman vaiheen, ”kehittyneen eli
kypsän sosialismin” (ks. Vihavainen:
Haun kehittynyt sosialismi tulokset) yhdeksi keskiseksi osaksi.
Niinpä kirja, jossa se näyttikin olevan
yhtä älytöntä juopottelua ja seksin hamuamista, voitiin periaatteessa käsittää
neuvostovastaiseksi agitaatioksi. Stalinin aikana niin tehtiin herkästi.
Nyt kaikki oli monimutkaisempaa.
Julkisuuteen saattoi päästä varsin skandaalimaisiakin kirjoja ja toisaalta
viattomat saattoivat jäädä vaille imprimaturia. Kaaderit ratkaisivat
kaiken, kuten oli opittu sanomaan jo ensimmäisen viisivuotissuunnitelman
aikana.
Tätä taustaa vasten tämä Toomas Vintin
kirjakin on kiinnostava. On selvää, ettei mitä tahansa kirjaa annettu julkaista
Suomessa, mikäli se neuvostoviranomaisista riippui. Ja taisi se riippua aika
paljon.
Vintin kirja on itse asiassa melko
banaali. Siinä muuan ärrävikainen nuori kirjallisuudentutkija lähtee kosimaan
ihastustaan, jotta välttyisi jäämästä vanhaksipojaksi, josta kukaan ei tässä elämässä
välitä.
Retki johtaa journalistien seuraan ja
tolkuttomaan kännäämiseen, vaikka päähenkilö itse asiassa on raitis mies. Seuran vuoksi on pakko tehdä kuten
muutkin.
Ihastus on pikkukaupungin kulttuurielämän
uusi tähti. Tallinnalaisten silmissä koko kaupunki on varsin naurettava loukko,
jonka niin sanottu kulttuurielämä on yhtä tyhjän kanssa. Kaupunki muuten
muistuttaa kovasti Rakvereä suurine teurastamoineen ja kylpylöineen.
Päähenkilö ajautuu
kommelluksesta toiseen ja uhkaa jo tulla kiinniotetuksi yrityksestä raiskata
nainen keskellä katua, mikä ei tienkään olisi koskaan edes käväissyt hänen
mielessään. Pahin on viinapiru, joka uhkaa romahduttaa koko projektin, mutta löytyyhän
se raittiuskin sentään viimein ja ihastukselle saadaan kukka ojennettua ja
kosinta esitettyä.
Kosinta kuulostaa tytöstä hullunkuriselta,
kuten koko mieskin, mutta niin se vain kohtalo johdattaa ihmisiä ja loppujen lopuksi
syntyy kuin syntyykin onnellinen avioliitto ja potra poikakin, joka nyt ei
taida olla aviomiehen omaa työtä, mutta jossa ei mitään vikaakaan ole.
Tässä siis onnellinen loppu. Juopot
lehtimiehetkin näyttävät jotenkin raitistuvan ja voidaan kai odottaa
kehittynyttä eli kypsää sosialismia toteuttavan ja kommunistista yhteiskuntaa rakentavan
maan voivan pitää heitä hyödyllisinä kansalaisinaan
En tiedä, miltä kirja tuntui suomalaisesta
lukijasta 1980-luvulla. Ehkä taistolaiset eivät sellaisia lukeneet? En myöskään
ole perillä Vintin nykyisestä arvostuksesta. Luulen, että hän on ihan kelpo jäsen
siinä kirjallisessa veljeskunnassa, joka on Viron kulttuurin vankka tukipylväs.
Muistikuvani on, että lukemani sarjan kirjat eivät olleet pelkkää propagandaa. Abramov, Traat ja Trifonov tunnetuimmat minulle.
VastaaPoista