Reaalisosialismin saavutuksia

 

Uusi uljas lähiö

 

Mati Unt, Syystanssi. Suomentanut Eeva Lille. Jälkisanat Toivo Kuldsepp. Gummerus 1980, 190 s.

St. Louisin kaupungissa Missourissa räjäytettiin vuonna 1976 loputkin uudesta ja uljaasta Pruitt-Igoen kaupunginosasta, joka oli rakennettu vain kaksikymmentä vuotta aiemmin.

Alue oli huolellisesti suunniteltu modernistisen doktriinin mukaisesti ja tarkoitettu malliksi muillekin. Koko maailmahan uskoi tuohon aikaan laatikoihin, joiden piti muka olla asumiskoneita ja tarjota ihmisille ihanteellinen ympäristö.

Nikita Hruštšovin kaudella tämä arkkitehtuuri levisi myös Neuvostoliittoon ja koko maa täyttyi toinen toistaan valtavammista laatikoista, joista myös oltiin ylpeitä: nyt oli talopoikakin päässyt nykyajan mukavuuksien äärelle. Kolhoosilaisestakin tuli oikeita työläisiä, jotka asuivat urbaanisti kerrostaloissa, eivätkä omistaneet maataan edes kollektiivisesti.

Tosiasiassa nykyajan mukavuudet olivat 1960-luvulla ja kauan sen jälkeenkin vielä Neuvostoliitossa harvojen herkkua. Siksi myös uusien lähiöiden arvostus oli suurta, nyt ainakin päästiin pois maalaiselämän idiotismista, kuten Marx oli asiaa luonnehtinut.

Mutta eikö tällainen arkkitehtuuri ollut hirvittävän rumaa ja varjostanut apeudellaan koko yhteisöä? Arkkitehtien pyhä veljeskunta oli päättänyt, että asia oli päin vastoin. Kauneus on katsojan silmissä ja uusia sivilisaation saavutuksia on siis pidettävä kauniina. Eikö maalaamaton betonikin ollut kaunista?  Katsokaa nyt tarpeeksi kauan ja tarkkaan!

Mati Untin kirja kertoo uudesta, suuresta Mustamäen lähiöstä, josta koko neuvostomaa saattoi ylpeillä. Kymmeniätuhansia ihmisiä asui nyt nykyaikaisesti aivan vanhan kaupungin ja sen työpaikkojen lähellä ja sai siten oikeuden laadukkaaseen lepoon ja virkistykseen. Alue oli suunniteltu tieteellisesti.

Pruitt-Igoen perikato liittyi rotuerottelun lakkaamiseen. Toinen puoli alueesta oli tarkoitettu mustille toinen valkoisille, mutta sitten, kun erottelu purettiin, siitä tuli nopeasti musta ja koko tieteellisesti perusteltu viihtyvyys näyttää hävinneen viimeistään siinä vaiheessa. Alue tunnettiin nimellä The Piggeries, ennen kuin se julistettiin asumiskelvottomaksi ja hävitettiin.

En ole perehtynyt asiaa koskeviin tutkimuksiin, joten en ota kantaa siihen, minkä mekanismin kautta Pruitt-Igoen nopea katastrofi tapahtui.

Olen kuitenkin joskus kävellyt Washingtonin mustien kortteleisssa ymmärtämättä, ettei niin olisi saanut tehdä. Täytyy sanoa, että minuun teki suuren vaikutuksen se uskomaton lian ja jätteen määrä, joka täytti tien pientareet. Neuvostoliittolaisen lähiön lähimetsä oli suorastaan siisti siihen verrattuna.

Mutta eihän sekään siisti ollut. Jokainen noissa kortteleissa vieraillut muistaa, miten kerrostalojen välisiä raiskioita halkoivat polut, jotka sateella muuttuivat kuraksi ja ojien yli oli ehkä häthätää kyhätty  silta parista lankusta tai ei sitäkään.

Tällaista se oli Untin romaanin Mustamäessäkin. Pimeässä hapuilevat humalaiset sankarit uppoavat jopa aitoon ihmispaskaan jonkin lammikon rannassa.

Sosiometristen tutkimusten mukaista täysipainoista kulttuuri-ihmisen elämää tarjoavat lähiössä vain kapakka, joka ilmeisesti on tämä kaikkien tuntema Kännu Kukk, sekä television sarjafilmi, joka muodostaa erään naisihmisen pääasiallisen elämänsisällön.

Kapakassa sopii vetää pää täyteen ja se tosiaankin on monien harrastuksena. Siihen lankeaa jopa arkkitehti, joka on itse ollut suunnittelemassa lähiötä ja jonka mieli palaa uusiin urotekoihin. Taiteilijat ja kirjailijat sekoilevat tolkuttomassa tilassa, jollaisen vain vahva viina tarjoaa.

Kun lukee mitä tahansa kirjaa, on syytä muistaa, millaisessa maailmassa se oli kirjoitettu ja millaisten kysymysten kanssa se siis painiskelee.

Mustamäki oli aikoinaan kommunismia rakentavan neuvostojen maan suuria saavutuksia, jonka kunniaksi tehtiin iskelmäkin ja joka nyt vielä kenties saattoi olla epätäydellinen, mutta joka tapauksessa se oli uuden yhteiskunnan saavutus. Sellaisen arvosteleminen oli itse asiassa kiellettyä.

Kuitenkin Unt harrastaa juuri sitä. Hän jopa kertoo lähiössä asustelleen gangstereita… Hetkinen! Gangstereita kommunismia rakentavassa yhteiskunnassa, joka ei tarjoa rikollisuudelle, prostituutiolle tai muille vastaaville sosiaalisille sairauksille enää mitään kasvupohjaa.

Mutta niin se vain oli. Itse asiassa hämmästelen hieman sekä Untin rohkeutta, että sensuurin lepsuutta tämän teoksen kohdalla. Tokihan Neuvostoliitossa sai ja pitikin arvostella ihmisiä, jotka eivät olleet suuren yhteiskuntansa arvoisia ja valtio eli puolue arvosteli tarmokkaasti kansaa joka päivä.

Lähiön tapainen rakennelma oli kuitenkin juuri tuon yhteiskunnan luomus ja saavutus.

Unt viittaa myös Pruitt-Igoen kohtaloon, itse projektin nimeä mainitsematta ja selostaa Le Corbusierin lennokkaita typeryyksiä, joiden mukaisesti uusi ihminen oli luotava uudenlaisen ja entistä uljaamman kaupungin avulla. Itse asiassa Le Cobrusier halusi lanata Pariisinkin vanhat korttelit maan tasalle ja panna ihmiset asukaan lasisiin kuutioihin. Tätä ei kyllä mainita.

Uusi arkkitehtuuri ei siis ollut suinkaan neuvostoliittolainen keksintö, vaan tunkeutui koko maailmaan, ainakin läntiseen. Muistan hyvin sen tulemisen meillekin. Satuin 1960-luvulla asumaan alivuokralaisena Oulunkylässä ja inhosin sydämeni pohjasta niitä laatikoita, joita juuri pystytettiin pelloille.

Suomessakin syntyi tiettyä kritiikkiä uusia lähiöhirvityksiä kohtaan. Erityisesti jäi mieleeni elokuva Vihreä leski, joka kertoi siitä, miten nainen jäi uudessa, mukavuuksien ja koneiden täyttämässä lähiössä tyhjön pantiksi vaille kaikkea mielekästä tehtävää.

Facebookissa on jo kauan ollut ryhmä Arkkitehtuurikapina. Ei enää rumia laatikoita. Sen päivitykset ovat karua kertomaa. Aikamme suuriin arvoituksiin kuuluu, miten olemattomasti yhä laajempi kritiikki kuitenkin vaikuttaa, kun suuri raha suunnittelee yhä uusia ja toinen toistaan hirvittävämpiä rakennuksia ja alueita.

Nyt on keksitty sijoittaa uusi aivan kauhistuttava rumilus Helsinkiin Elielinaukiolle, jossa juuri ja juuri on tilaa sellaiselle. Meidän valitsemamme kunnan päättäjäthän ne tämänkin sallivat. Lammasmainen kansa vain katsoo ja ihmettelee suu auki ja tyhmimmät vielä kiittävätkin.

Suomalainen kirjallisuus on viime aikoina ollut tavattoman flegmaattista ja tylsää. Missä nyt esimeriksi on suuri lähiöromaani, missä ympäristön turmelijoiden psyykeä kartoittava syväluotaus?

Mutta kun sellaisia ei ole, voi ainakin edes lukea sitä, mitä neuvosto-Virossa kirjoitettiin lähes puoli vuosisataa sitten.

 

 

Juoppojen aikaa

 

Virolaista neuvostokirjallisuutta

 

Toomas Vint, Pikkukaupungin romaani. Suomentaneet Anja ja Juhani Salokannel. Gummerus 1982, 188 s.

 

     Tämä kirja ilmestyi useiden kustantajien yhteisessä ”Neuvostokirjallisuutta”-sarjassa. Jokainen tarpeeksi vanha muistaa nuo vihreäkantiset kirjat, joiden symbolina oli tyylitelty N-kirjain.

     Nyt olen huomannut koko sarjaa jopa pidettävän lähinnä noloja vitsinä, jossa tarjottiin helppohintaista sosialistista realismia taistolaisten uskovahvistukseksi ja muiden saattamiseksi oikeaan uskoon.

     Tämä on aika köykäinen mielikuva. Kun nyt katson tämän kirjan lopussa olevaa sarjan luetteloa, pistävät silmään heti Fjodor Abramovin kolme kirjaa, jotka itse asiassa olivat neuvostoyhteiskunnan täysin säälimätöntä ruotimista aidon realismin, eikä minkään sosialistisen realismin hengessä.

     Ihmettelin jo silloin, miten niiden julkaiseminen oli ylipäätään mahdollista. Sarjan neljäs osa kai sitten jo ilmestyi sarjan ulkopuolella, ellen väärin muista, mutta tuskin se on tärkeää. Abramov oli tutustunut myös Väinö Linnan teoksiin ja oli niiden suuri ihailija. Pitäisin häntä jonkinlaisena Neuvostoliiton Linnana, jonka merkitys ei vbalitettavasti noussut samalle tasolle.

     Hänen teokseensa perustuvaa näytelmää kyllä esitettiin Leningradin (Pietarin) Malyi dramatitšeski teatterissa, jossa se saavutti kulttimaineen.

    Ja olihan sarjassa monta muutakin hyvää nimeä: Viktor Astafjev, Grigori Baklanov,  Vasili Belov, Valentin Katajev, Konstantin Paustovski, Valentin Rasputin, Vasili Šukšin, Juri Trifonov, Ilja Ehrenburg ja tietenkin lisäksi noita virallisia suuruuksia, Maksim Gorkista Aleksandr Fadejeviin, Konstantin Fediniin, Mihail Šolohoviin, ynnä muihin. Aleksandra Kollontaikin on mukana.

     Kaikki noista eivät ole hengen jättiläisiä, mutta vaihaisin koska tahansa vaikka koko amerikkalaisen kirjallisuuden tämän sarjan kirjoihin.

Leonid Brežneviä, jonka ”Pieni maa” saavutti niin valtavan maineen hänen kotimaassaan ja toi tekijälleen ”Neuvostoliiton sankarin” kultaisen tähden, ei sentään ole juuri tässä sarjassa mukana, mutta oli siellä ainakin yksi hilpeyttä aiheuttava nimi: Juri Piskulov kirjallaan ”Neuvostoliitto ja Pohjola”. Hän oli sentään virkamies ja idänkaupan asioiden hoitaja Talouskomissiossa Neuvostoliiton puolella. Tämä huomattakoon.

     Mutta vielä yksi asia sen lisäksi pistää silmään: virolaisia kirjoja on suhteellisen paljon. Mukana ovat Lilli Promet, Mats Traat kahdella kirjalla, Ülo Tuulik,  Mati Unt, Toomas Vint, Arvo Valton ja Lennart Meri.

      Ehkä siinä ei se kaikkein terävin kärki, en tiedä, mutta tuskin nyt ihan kehnoinkaan porukka. Mats Traatin kirjasta muistan pitäneeni ja Mari Unt uskalsi kirjoittaa todella imponoivasti. Lisäksi joukossa on yksi latvialainen, Albert Bels.

     Tämä sarja ei tietenkään ollut ainoa paikka, jossa neuvostokirjallisuutta, myös virolaista julkaistiin. Itse asiassa sieltä saatiin yllättävänkin terävää aikakauden kuvausta m(ks. esim. Vihavainen: Haun mustamäki tulokset ).

     Neuvostoliittolainen elämänmuoto (Sovetski obraz žizni) oli itse asiassa pyhä, sillä se oli virallisesti julistettu sosialismin rakentamisen uusimman ja korkeimman vaiheen, ”kehittyneen eli kypsän sosialismin” (ks. Vihavainen: Haun kehittynyt sosialismi tulokset) yhdeksi keskiseksi osaksi.

     Niinpä kirja, jossa se näyttikin olevan yhtä älytöntä juopottelua ja seksin hamuamista, voitiin periaatteessa käsittää neuvostovastaiseksi agitaatioksi. Stalinin aikana niin tehtiin herkästi.

     Nyt kaikki oli monimutkaisempaa. Julkisuuteen saattoi päästä varsin skandaalimaisiakin kirjoja ja toisaalta viattomat saattoivat jäädä vaille imprimaturia. Kaaderit ratkaisivat kaiken, kuten oli opittu sanomaan jo ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana.

     Tätä taustaa vasten tämä Toomas Vintin kirjakin on kiinnostava. On selvää, ettei mitä tahansa kirjaa annettu julkaista Suomessa, mikäli se neuvostoviranomaisista riippui. Ja taisi se riippua aika paljon.

     Vintin kirja on itse asiassa melko banaali. Siinä muuan ärrävikainen nuori kirjallisuudentutkija lähtee kosimaan ihastustaan, jotta välttyisi jäämästä vanhaksipojaksi, josta kukaan ei tässä elämässä välitä.

     Retki johtaa journalistien seuraan ja tolkuttomaan kännäämiseen, vaikka päähenkilö itse asiassa on raitis  mies. Seuran vuoksi on pakko tehdä kuten muutkin.

     Ihastus on pikkukaupungin kulttuurielämän uusi tähti. Tallinnalaisten silmissä koko kaupunki on varsin naurettava loukko, jonka niin sanottu kulttuurielämä on yhtä tyhjän kanssa. Kaupunki muuten muistuttaa kovasti Rakvereä suurine teurastamoineen ja kylpylöineen.

Päähenkilö ajautuu kommelluksesta toiseen ja uhkaa jo tulla kiinniotetuksi yrityksestä raiskata nainen keskellä katua, mikä ei tienkään olisi koskaan edes käväissyt hänen mielessään. Pahin on viinapiru, joka uhkaa romahduttaa koko projektin, mutta löytyyhän se raittiuskin sentään viimein ja ihastukselle saadaan kukka ojennettua ja kosinta esitettyä.

     Kosinta kuulostaa tytöstä hullunkuriselta, kuten koko mieskin, mutta niin se vain kohtalo johdattaa ihmisiä ja loppujen lopuksi syntyy kuin syntyykin onnellinen avioliitto ja potra poikakin, joka nyt ei taida olla aviomiehen omaa työtä, mutta jossa ei mitään vikaakaan ole.

     Tässä siis onnellinen loppu. Juopot lehtimiehetkin näyttävät jotenkin raitistuvan ja voidaan kai odottaa kehittynyttä eli kypsää sosialismia toteuttavan ja kommunistista yhteiskuntaa rakentavan maan voivan pitää heitä hyödyllisinä kansalaisinaan

    En tiedä, miltä kirja tuntui suomalaisesta lukijasta 1980-luvulla. Ehkä taistolaiset eivät sellaisia lukeneet? En myöskään ole perillä Vintin nykyisestä arvostuksesta. Luulen, että hän on ihan kelpo jäsen siinä kirjallisessa veljeskunnassa, joka on Viron kulttuurin vankka tukipylväs.