Kun on
tunteet
Paljon (ainakin tällä palstalla) puhuttuun
uuteen keskiaikaamme ei kuulu vain yleiskäsitteiden pitäminen varsinaisena
todellisuutena, vaan myös suurten tunteiden kohdistaminen niihin.
Narsistiset persoonallisuudet uskovat
aina, että maailma olennaisilta osiltaan on heidän oman egonsa jonkinlainen
jatke ja siitä riippuvainen. Niinpä silloin, kun tunteet saavuttavat
äärimmäisen tason, täytyy myös maailman niitä totella.
Tämän lapsenomaisen ajattelunhan me
löydämme kaikenkarvaisilla viherpipertäjillä ja maailmanhalaajilla, joiden
elämänsisällöksi on tullut juuri tunteileminen ja magiaa muistuttava usko oman
käyttäytymisen merkitykseen. Siitä he myös ovat kovin ylpeitä.
En tiedä, mutta luulen ilman mitään
mittauksiakin, että tämä joukko on suuresti naisvoittoinen, minkä takia nykyinen
naisten hallitsema politiikka on niin suuressa määrin tunteisiin perustuvaa ja varsinainen
poliittinen keskustelu sen mukaisesti käytännössä mahdotonta.
Suuria tunteita ladataan aina sotiin ja
silloin saa rationaalisuudelle heittää hyvästit. Samalla tietenkin irtaudutaan
siitä varsinaisesta sodan todellisuudesta, jonka saavat korvata yleiskäsitteet.
Jossakin ne niitä edustavat miehet saavat tehdä tehtävänsä.
Sellainen asia kuin oikeudenmukaisuus on,
paitsi etiikan piiriin kuuluva käsite, myös persoonallisuuden ominaisuus, joka
aikoinaan luettiin kardinaalihyveisiin (dikaiosyne). Luulenpa, ettei niillä
käytännössä useinkaan ole kovin läheistä suhdetta, ainakaan viisauden
(sapientia) puuttuessa. Summum ius -summa iniuria, tiesivät jo vanhat
roomalaiset.
Ehkäpä nykyisenä aikana on taas syytä
kaivaa esille muuan vanha blogi:
perjantai 18.
joulukuuta 2015
Entä,
jos hävitämme maailman oikeudenmukaisuudella?
Pereat mundus
Fiat iustitia, pereat mundus! Tätä
lausetta kuulee usein ja joskus on vaikea päätellä, mitä sanoja oikein
tarkoittaa. Pitäisikö oikeuden siis tapahtua, vaikka maailma tuhoutuisi? Siinä
tapauksessahan maailman tuhoutuminen juuri olisi oikeuden vaatimus. Vai
tarkoitetaanko, että lain kirjainta on noudatettava, vaikka tulos olisi
absurdi. Rooman valtakunnassa ihannoitiin joskus lain ankaraa noudattamista,
etenkin jos sen noudattaja tai hänen perheensä joutui asiasta eniten kärsimään.
Vanhat Ruotsin tuomarinohjeet sentään
määräävät, ettei se, mikä ei oikeus ja kohtuus ole, voi olla lakikaan. Lain
tarkoitus on siis säädellä järjellistä menoa eikä toteuttaa itseään silloinkin
kun se on mieletöntä.
Myös hallitsijan armo voi yleensä oikaista
sinänsä virheettömiä, mutta mielettömiä päätöksiä. Kenraali Suvorov sai
kuolemantuomion hyökättyään vastoin käskyä, mutta armahdettiin, koska hän
voitti taistelun. Voittajia ei rangaista, tuumasi Katariina II ja antoi
vaarallisen esimerkin. Periaatettahan noudatetaan myös sotarikosten kohdalla.
Koska ihmiselämä on niinkin monimutkaista
kuin on, tarvitaan juristeja, jotka tekevät monimutkaisista asioista
yksinkertaisia ja päinvastoin.
Etenkin anglosaksisen Common Law’n maailmasta
tunnemme loputtoman määrän absurdeja ratkaisuja, jotka on saatu aikaan
ahneiden, ahkerien ja kyynisten juristien myötävaikutuksella. Maailma on jäänyt
tuhoutumatta vain siksi, ettei se voi olla kenenkään etu.
Mutta lain kanssa olemme naimisissa. Ilman
sitä tie on avoinna mielivallalle. Vanha Venäjän tutkija Leonard Schapiro
korosti aikoinaan sitä, että juuri formaalisen lain halveksunta mahdollisti
Neuvostoliiton totalitaarisen diktatuurin.
Jevgeni Pashukanis, joka otti sosialismin
teorian vakavasti, halusi pyrkiä kohti lainkäyttöjärjestelmää, jossa ei
formaalista oikeutta enää tarvittaisi. Kuten valtio, myös oikeus olisi kuoleva
pois sosialismin oloissa. Hänet likvidoitiin kansanvihollisena.
Lain ongelma ratkesi siten, että
muodollinen oikeusjärjestelmä kyllä säilyi, mutta puolue ei ollut sidottu
siihen, kuten ei mihinkään muihinkaan rajoituksiin. Sehän se maassa ylläpiti
diktatuuriaan.
Laki joka tapauksessa on aina vain
formaalinen järjestelmä, jonka ratkaisut usein ovat kohtuuttomia. Vanha
tokaisu lex dura, sed lex, ei auta omantunnonarkoja sieluja.
Vääryys on vääryyttä ja sellaiseksi jää, vaikka se muodollisesti täyttäisi
kaikki lain vaatimukset. Missä totuus, правда жизни?
Romaanissaan Ylösnousemus, Воскресение, Tolstoi on kuvannut
tätä dilemmaa. Siinähän päähenkilö, sovittaakseen huonoa omaatuntoaan, lähtee
vapaaehtoisesti vankijoukon mukana karkotukseen, vaikka tämä ei millään tavalla
auta oikeuden uhria, joka sitä paitsi henkilönä ei ansaitse mitään erityistä
arvostusta. Mutta ihmisarvonsa hänellä toki on ja ehkä se on mittaamaton?
Nöyrtyköön siis ainakin syntinen sen edessä ja taivaallisen oikeudenmukaisuuden
tunnustaen.
Mutta miten suuri voisi olla ihmisarvo?
Jos se kerran on mittaamaton, ei sitä ainakaan voi uhrata millekään, mukaan
lukien valtion edut.
Mutta entä miten se suhtautuu muihin
samanlaisiin arvoihin ja mitä tehdään, kun ne joutuvat vastakkain? Toisin kuin
Jeesus, Tolstoi ei sanonut ”Antakaa keisarille se, mikä keisarin on”. Tolstoin
oppi saattoi hyvinkin olla sitä aitoa kristillisyyttä, jota hän sen väitti
olevan, mutta vajavaisessa maailmassamme ei jalojen yksilöiden rajaton
omantunnonarkuus ja uhrautuvaisuus tuota maan päälle taivasta, vaan helvetin.
Näin ainakin Nikolai Berdjajev tulkitsi
Tolstoin sanomaa omantunnon ehdottomasta imperatiivista. Hänestä Tolstoin
anarkismi oli luonteeltaan saatanallista, siis kapinaa Jumalaa vastaan.
Saatanan tavoin Tolstoi ei hyväksynyt Jumalan töitä, mikäli Jumala osoittautuisi
kyllin röyhkeäksi toimimaan hänen, kreivi Tolstoin hyvyyden imperatiivia ja
jaloa omaatuntoa vastaan.
Tämä asenne villitsi myös koko Venäjän
intelligentsijaa, jota sitten asianmukaisesti rangaistiin sokeudestaan
vallankumouksella. Vallankumous taas nitisti intelligentsijan kuin torakan.
Tätähän Maksim Gorkin Klim Samgin-romaanin loppu symbolisesti
kuvaa.
Dostojevskin Ivan Karamazov oli myös itse
asiassa aivan Tolstoin kaltainen julistaessaan, ettei maailmassa ole mitään
sellaista hyvää, minkä voisi ostaa yhden viattoman lapsen kyyneleillä.
Ei varmaan olekaan, mutta mitä tästä
oikeastaan seuraa? Sekö, että koko maailman on alistuttava niiden ihmisten
jaloon tahtoon, jotka tavoittelevat itselleen moraalisia palkintoja uhraamalla
mahdollisimman paljon omia ja muiden etuja välttääkseen huutavan vääryyden
yhdessä ainoassakin asiassa?
Periaate on hyvä ja jalo, kysykää vaikka
Tolstoilta tai Jeesukselta, mutta onko asiassa mitään tolkkua ja jos, niin
missä se on? Missä ovat rajat? Nekin tarvitaan, että oikeudesta voisi tulla
kohtuutta. Tätä asiaa eivät kenenkään omantunnon palkinnot muuksi muuta, vaikka
olisivat suurempiakin.
On selvää, että vaikka pitäisimme jokaista
ihmishenkeä korvaamattomana ja rajattoman arvokkaana, joudumme useinkin
laskelmoidusti uhraaman sen syystä tai toisesta. Kysykää vaikka lääkäreiltä,
joille se on arkipäivää.
On
paljon asioita, joiden toteuttaminen varmuudella säästäisi ihmishenkiä, mutta
joita ei toteuteta korkeiden kustannusten vuoksi tai muusta yleisesti
hyväksytystä syystä. Ajatellaan nyt vaikka liikennettä. Siinä pyritään
optimaaliseen turvallisuuteen, ei maksimaaliseen. Muuten yksityisautoilu
kiellettäisiin kokonaan.
Tuntuu joskus siltä, että kuten ennen
Venäjän vallankumousta, on meillä nytkin keskuudessamme ihmisiä, jotka tuntevat
kutsumuksekseen taistella kaikkea kohtuutta vastaan toteuttaakseen sen, mitä
pitävät oikeutena. Tämän he tekevät aivan riippumatta siitä, mitä muut ihmiset
pitävät oikeutena, koska vain heidän oma tunteensa merkitsee jotakin.
Niinpä lakeja tulkitaan
tarkoituksenmukaisesti, pykäliä venyttäen, aina tiettyyn suuntaan ja
julistetaan, ettei maailmassa ole mitään asiaa, joka voisi arvoltaan ja
merkitykseltään mennä yli se, jolle he ovat omistautuneet. Vajavaisessa
maailmassa tämä tarkoittaa sotaa niitä vastaan, joiden moraalitunteita pidetään
halpa-arvoisempina ja joiden etuja pidetään mitättöminä omaan, pyhään asiaan
verrattuna.
Onko tämä osoitus moraalisesta ylevyydestä
vai omahyväisestä naiiviudesta, on se vakava kysymys, jota itse kunkin olisi
syytä vakavasti ja ilman ennakkoasenteita pohtia. ”Saatanallinen” anarkismi ei
ole tässä maailmassa uusi keksintö ja sen jäljet pelottavat.
"Tämän lapsenomaisen ajattelunhan me löydämme kaikenkarvaisilla viherpipertäjillä ja maailmanhalaajilla, joiden elämänsisällöksi on tullut juuri tunteileminen ja magiaa muistuttava usko oman käyttäytymisen merkitykseen"
VastaaPoistaMiksi heijastat virheesi muihin?
Minulla oli filosofinen ikä joskus viidentoista korvilla. Silloin ajattelin löytäneeni yleispäteviä periaatteita ja johdin niistä ihanteellisia käyttäytymismalleja. Oikein ihmettelin, miten helppoa ihmiselo onkaan, kun sen oikein oivaltaa. Huomasin kirjallisuudesta, että samoin ovat muutkin ajatelleet.
VastaaPoistaTodellisuus sitten ainakin minun kohdallani opetti loiventamaan ihanteellisuutta.Tämähän lienee aivan normaali kehityskertomus, sadoista romaaneista tuttu. Keskustelu kenen tahansa toisen yksilön kanssa pakottaa huomaamaan, että aivan yksinkertaisetkin totuudet saattavat merkitä toiselle jotain aivan muuta tai johtaa eri lopputulemaan.
Tämähän on ihan triviaali havainto, mutta varmaan jokaiselle yksilölle omalla kohdalla ainutlaatuinen kokemus. Toiset pääsevät siitä yli ja persoonallisuus muovautuu sen mukaiseksi. Toisilla usko oman ajattelun ensisijaisuuteen jää vahvemmin voimaan ja syntyvät ne blogistin kuvaamat persoonallisuudet.
Olet hyvin kuvannut ajattelun aikuistumis- etten sanoisi kypsymisprosessin. Jotkut eivät koe sitä koskaan. Nuoren moraalimaailma on mustavalkoinen, aikuisen lopputoman harmaasävyinen, joskus jopa kyyninen.
Poista"Tämän lapsenomaisen ajattelunhan me löydämme kaikenkarvaisilla viherpipertäjillä ja maailmanhalaajilla, joiden elämänsisällöksi on tullut juuri tunteileminen ja magiaa muistuttava usko oman käyttäytymisen merkitykseen"
PoistaLiisa Keltinkangas-Järvinen kuvaa Itsekkyyden aika -teoksessaan tätä maifestoimisessa: se on ajatus, että lausumalla jokin toive, voimme (maagisesti) saada sen toteutumaan.
Vanhojen miesten ylitsevuotava tunteellisuus, suoranainen vetistelevä hysteria, on myös yksi aikamme eriskummallinen ilmiö. Mitä kautta he ovat aikoinaan saaneet kehoonsa liialliset estrogeenit? Tätä mysteeriä voisi tutkia enemmänkin.
VastaaPoistaVaikkapa Putinin hyökkäystä naapurinsa kimppuun voi pohtia myös kylmän analyyttisesti.
VastaaPoistaKysymyksen voi asettaa esim. niin, että paljonko Putinia tulee palkita ao. toimesta ja minkälaiset insentiivtit hänelle tulee antaa seuraavaa "erikoisoperaatiota" varten.
Vaikka nyt sitten alkuun Kaakkois-Suomen liittäminen Venäjän valtioon Kymijokea myöden ja sen jälkeen joukot "puolustamaan" tuota pyhää äiti-Venäjän maata. Ja tietenkin Suomen hallinnon "denatsifiointi".
Se on jo nähty, että "kasakka vie kaiken, mikä ei ole tiukasti kiinni".
Putinin riehumiselle ydinaseilla asettaa rajat mm. Kiina. Se ei salli sitä, että maailmankauppa häiriintyy. Muuten se kuristaa Vänäjän hengiltä. Ja venäläiset tietävät tämän.
"Putinin riehumiselle ydinaseilla asettaa rajat mm. Kiina. Se ei salli sitä, että maailmankauppa häiriintyy. Muuten se kuristaa Vänäjän hengiltä. Ja venäläiset tietävät tämän."
PoistaOletko IHAN varma ja oletko valmis lyömään muutaman miljardin hengen vedon asiasta?
"Mutta miten suuri voisi olla ihmisarvo? Jos se kerran on mittaamaton, ei sitä ainakaan voi uhrata millekään, mukaan lukien valtion edut.
VastaaPoistaMutta entä miten se suhtautuu muihin samanlaisiin arvoihin ja mitä tehdään, kun ne joutuvat vastakkain?"
Tästä olemme äskettäin saaneet hyvän esimerkin kun Hesari 11.7. kirjoitti nyyhkyjutun nuoresta miehestä, joka oli alkanut tyhjentämään asuntonsa sisustusta ulos ja rappukäytävään. Poliisin tultua paikalle tähän ei päihteistä tai psykoosista johtuen saatu kontaktia ja hänen kielloista huolimatta lähestyttäessä ahtaissa ullakkotiloissa veitsi kädessä poliiseja nämä olivat käytettyään ensin lievempiä voimakeinoja (pippurikaasu, etälamautin, poliisikoira, jota oli lyöty veitsellä) lopulta ampuneet kohti seurauksena nuoren miehen kuolema. Toimittaja kuvailtuaan miten sympaattinen nuorukainen lapsena oli taivasteli miksi poliisi surmasi.
Herää kysymys, mitä muuta olisi voinut tehdä? Laskea rappukäytävään tai kadulla taikka ryhtyä henkinsä vaarantaen puukkohippaan voimanostoa harrastaneet 180 senttimetrisen nuorukaisen kanssa. Jos jälkimmäistä odotetaan, epäilenpä, että kansalaiset saavat jatkossa itse selviytyä miten parhaiten taitavat seuraavista veitsellä aseistautuneista sekopäistä.
Jutun yli 300 kommenttia antavat kattavan kuvan ajan mielenmaisemasta.
Koittaa vielä päivä, jona nykyinen meillä vallitseva käsityskanta suurenmoisesta ja tasavertaisesta ihmisarvosta kokee romahduksen. Ns. kehittyvien maiden väestöt paisuvat, mutta elävät yhä enemmän työttömyyden, slummien ja jätteiden keskellä -olosuhteissa, joita meillä media tai juristit nimittäisivät "ihmisarvoa alentaviksi". Nuo maat kuitenkin nousevat ja osallistuvat maailman resurssien jakamiseen tulevaisuudessa huomattavasti suuremmin. Silloin koittaa aika suomalaistenkin ihmisarvopoliisien korjata käsityksiään "ihmisarvoisen elämän" aineellisesta mittapuusta ja sen jakamisesta "tasa-arvoisesti".
PoistaOn tämä blogistin mainitsema itsekeskeisyyden lisääntyminen kaikkine seurauksineen hyvin räikeästi näkyvillä. On mahdollista, että naisten vaikutusvallan lisääntyminen on vahvistanut ilmiötä heijastimen tavoin. Usein naisia kun pidetään alttiimpina ympäristön ja yhteisön paineelle käyttäytyä tietyllä tavoin. Mutta on meillä hyviä esimerkkejä lapsellisen narsistisista miehistäkin presidenttitasolle asti. Onko itsekeskeisyys kuitenkaan lähtökohtaisesti yleisempää vai onko sen saama kaikupohja vain sosiaalisen median (ja perinteisen median alennustilan) takia paljon suurempi, on vaikea sanoa.
VastaaPoistaOikeudenmukaisuus on kovin subjektiivinen juttu. Demokraattisessa lainsäädännössä on se hyvä puoli, että yleinen etu tulee edes jotenkin huomioiduksi. Valitettavasti joukkoon tipahtaa mätiäkin omenia, kuten Eurooppa-instituutioista sellaisenaan apinoituja tai kaikenkarvaisten konsensusten vuoksi laveiksi ja epämääräiseksi jätettyjä lakeja. Kuuluisimmat lienevät pykälät "kiihottamisesta kansanryhmää vastaan".
Aloin ymmärtää kanssaihmisteni subjektiivisuutta paljon paremmin, kun aloin kääntää päässäni alituisesti tuputetut löpinät "tasa-arvosta" löpinäksi oikeudenmukaisuudesta. Viimeisimpänä hyvänä "tasa-arvoesimerkkinä" käy tämä Vantaan elämysareenahanke, jota puuhaavat luikurit nyt valittavat epätasa-arvoisesta apurahahakemuksensa käsittelystä.
Rahaahan nämä kaikki tasa-arvoilijat lopulta haluavat. Kuka eniten yhteiskunnalta pumppaa, saa taustajoukoiltaan raikuvimmat aplodit hyvästä tasa-arvotyöstä.
"Kuka eniten yhteiskunnalta pumppaa, saa taustajoukoiltaan raikuvimmat aplodit hyvästä tasa-arvotyöstä."
PoistaTämä on se demokratian yöpuoli: hyvän tekeminen omille - toisten rahoilla. On sanottu, että demokratia on äänestäjien lahjoista näiden omilla rahoilla. Kannatan kuitenkin demokratiaa vähintään huonoimpana järjestelmänä.
Kun joskus mainitsin, että aikakausi ja ihmisen ikähistoria sanelee totuutta, niin se kertoo myös siitä, mikä on aikakauden totuus.
VastaaPoistaJos nauramme 40-luvun natsismille tai 70-luvun kommunismille, ja kuvittelemme olevamme suuren kehityskertomuksen osatekijöitä, niin kysymys on pikemminkin muutostilasta, kuin kehityskertomuksesta.
Ihmisen kehittyminen/muuntuminen on hajanainen, ei lineaarinen prosessi.
No, itse kyllä sekä nauroin että kauhistelin jo 1970-luvulla.
PoistaMinä itken ja kauhistelen tätä nykymenoa kun USA:sta on tullut suomalaisille uusi NL ja kylmänsodan juoksuhautoihin jämähtäneistä oikeistolaisista tämänpäivän taistolaisia. Kyyryssä ollaan, jopa pahemminkin kuin ennen.
PoistaMinä hymyilen viistosti, säälillä; voi, ihmistä.
Poista