Otium militans

 

Puritanismin kauhistus

 

Tom Hodgkinson, Joutilaisuuden ylistys. Suomentanut Risto K. Träff. Basam Books 2006, 414 s.

 

    Myönnän, että tartuin tähän kirjaan epäluuloisena. Laiskuudesta, vita contemplativasta, otiumista, scholasta ja joutilasluokasta on kirjoitettu niin paljon ja syvällistä, että tilaa voisi ajatella jäävän vain helppohintaiselle elämäntaito-oppaalle, jollaisia markettien kirjalaareista saa juuri niin halvalla, kuin ne ansaitsevatkin.

     Niinpä kiirehdänkin tässä heti sanomaan, ettei kirja ole huono, ainakaan sikäli, että se kuvastaa perusteellista oppineisuutta. Toki materiaalin varsinainen käsittely jää hapuilevaksi ja osoittaa jopa henkistä laiskuutta. Ehkäpä asian voi juuri tässä tapauksessa antaa anteeksi.

     Kuten tunnettua, joutilaisuutta ovat ylistäneet niin Bertrand Russell (In Praise of Idleness), kuin Marxin vävy Paul Lafargue (ks. Vihavainen: Haun lafargue tulokset), Oblomovin luoja Ivan Gontšarov (ks. Vihavainen: Haun oblomov tulokset ), lukemattomat paimenidyllien kirjoittajat jo antiikista lähtien ja monet, ehkäpä erityisen monet nimenomaan anglosaksisen kirjallisuuden klassikot.

    Viimeksi mainoituista tekijä nostaa esille muun muassa Walt Whitmanin, Samuel Taylor Coleridgen, Samuel Johnsonin,  Oscar Wilden, suuresti arvostamansa Hugh Hefnerin (ks. Vihavainen: Haun hefner tulokset ), Lordi Byronin, John Lennonin, Robert Burnsin, John Keatsin, R.L. Stevensonin, William Blaken ja monia muita.

     Ulkomaalaisista joukoon pääsevät muun muassa René Descartes ja Blaise Pascal, Lin Jutang, Walter Benjamin ja muutama muukin. Myös KarlMarx on näkyvästi mukana.

     Konnagallerian eli hellittämättömän työn ja toimeliaisuuden apostolit sen sijaan löytyvät etupäässä Englannista ja Skotlannista. Protestanttinen etiikka, jonka Max Weber arvioi olleen erityisesti kalvinistista, näyttää saaneen hyvän otteen myös anglikaaneista ja muistakin protestanteista.

     Työn sekulaarin pyhyyden ja metafyysisen merkityksen filosofi Thomas Carlyle kuukuu tietenkin konnagalleriaan, kuten useat muutkin 1800-luvun suuruudet. Protestanttien pakonomainen työetiikka oli jo vanhempaa perua, mutta vasta teollistumisen yhteydessä se pakotettiin valtion väkivaoltakoneiston voimin Englannin työväenluokalle, jonka vanha vapaa elämänmuoto tuhottiin.

     Kirjoittaja Esittää luddiitit sankareina ja marttyyreinä ja syystä kauhistelee sitä tolkutonta työmäärää, joka marxilaisittain sanien vieraannutti ihmisen omasta itsestään ja teki hänestä koneen jatkeen. Puritaanit, kuten Oliver Cromwell, John Wesley ja Benjamin Franklin vihasivat fanaattisesti joutilaisuutta.

     Myöhäisempiä mielettömän ahkeruuden saarnaajia ja kansan hiostajia olivat Henry Ford ja Thomas A. Edison. Taylorismia ei taideta edes mainita, mutta sen avulla pyrittiin maksimoimaan tuotanto ja viis veisattiin itse ihmisen tarpeista.

     Toki työntekijät toimivat vapaaehtoisesti ja lykkäsivät halujensa tyydytystä oivallettuaan, että hekin saattoivat tulla autoja ja talon omistajiksi. Amerikkalainen unelma perustui maaniseen työntekoon, jota jo Nietzsche kauhisteli teoksessaan ”Iloinen tiede”.

      Kirjoittaja on siis koonnut mahtavan paketin joutilaisuuden, laiskuuden, rentoutumisen, mietiskelyn, pinnaamisen, seksin, flaneerauksen, juopottelun ja biletyksen ylistystä ja puolustusta, ryhtymättä todella vakavasti analysoimaan aihettaan ja erottelemaan erilaisia joutilaisuuden lajeja toisistaan.

     Toki esimerkiksi kohmelolla saattaa olla erittäin hedelmöittävä vaikutus luovalle kyvylle, kuten jo senaattori Heikki Renvall opetti pojalleen (ks. Mies Reenkola, Mammanojasta mieheksi). Myös huumeet saattoivat luoda keinotekoisen paratiisin, josta on paljon kirjoitetytyu nUIesikm. Aldous Huxley ja William James).

     Toisaalta hedonismi avaa myös suoran tien helvettiin eikä sitä kannata aliarvioida, niin banaali totuus kuin se onkin. Vaara ei toki tee tyhjäksi maallisen onnen (ks. Lin Jutang) arvoa, vaan jopa korostaa sitä kontrastillaan, mutta se on syytä noteerata, kun kokonaiskuvaa piirretään.

     Itse Hodgkinsoin muuten on vuodesta 1993 lähtien julkaissut lehteä nimeltä ”The Idler”. Siitä tulee mieleeni Venäjällä joskus 1990-luvulla julkaistu ”Obyvatel”, jonka nimi viittaa poroporvariin, jolle aatteet ja pyhä yleinen etu ovat vieraita.

     Varsinaisesti se tarkoittaa tavallista kadun miestä, ”asukasta” jollaiseen neuvostoaikana suhtauduttiin äärimmäisen epäluuloisesti. Uutta ihmistähän siellä yritettiin koko ajan saada aikaan ja odotettiin. Kun ”Obyvatel” haastatteli ihmisiä, se sai usein epäluuloisia ja halveksivia vastauksia. Se edusti väärää elämänkäsitystä, vaikka vanha olikin jo romahtanut.

     Lehti nimeltä ”Egoist” ilmestyy Venäjällä yhä. Alaotsikkonsa mukaan se kankeasti kääntäen edustaa ”liikemiesten ei-liiketaloudellisia intressejä” (nedelovyje interesy delovyh ljudej).Joka tapauksessa lehden nimi on virnuileva haaste niille ihmisille, joita on tapana pitää kunniallisina.

    Hodgkinson on tässä suhteessa sielunveli. Kirjan eetos on paikoin aika lapsellinen, kuten yrityksessä puolustella tupakointia tai ylistää yövalvomista. Näin siitä huolimatta, että itse Samuel Johnson on sanonut, mettä se, joka menee nukkumaan ennen puoltayötä on kelmi.

     Joillekin valvominen sopii, mutta tupakointi vain hölmöille. Mitä sitten tulee sängyssä puoliksi valveilla lojumiseen, se epäilemättä ansaitsee arvostuksensa. Silloin henki leijailee vapaana turhan kritiikin kahleista ja silloin rakennetaan pilvilinnat. Siteeraan tässä Heikki Renvallin kuvausta toisen päivän ryyppäämisestä, mutta niissä on paljon samaa.

     Lehti tai ainakin tämä kirja on siis kapinallinen hieman samaan tapaan kuin aikoinaan oli suuri alkujaan trotskilainen liike ”aidon oluen” (Real ale) puolesta, joka paisui niin suureksi, että suurfirmatkin joutuivat antamaan periksi. Kirjoittaja edustaa lähinnä brittiläistä anarkismia, joka on fiksumpaa kuin se fanaattinen vihaisuus, joka monessa muussa maassa esiintyy sillä nimellä.

     Kirjoittaja on varmastikin oikeassa siinä, että työ, ainakin vanhan ajan tehdastyön muodossa, on ollut ihmiselle kirous ja sellaiseksihan se Raamatussa todetaankin.

´    Kuitenkin myös joutilaisuus voi olla vielä pahempi kirous, kuten eristysselliin tuomitut kai voivat todistaa. Vain Jack Londonin ”Tähtivaeltajan” tapaiset poikkeusyksilöt saattavat tuntea itsensä vapaaksi pakotetussa tekemättöyydessäkin (ks. Vihavainen: Haun tähtivaeltaja tulokset ).

     Vankiloissa tarjotaan nykyään yleensä asukeille (asiakkaille?) mielekästä työtä, joka otetaan mielellään vastaan. Aikoinaan saatettiin sen sijaan käyttää mieletöntä työtä rangaistuksena, esimerkiksi pakottamalla vankeja siirtämään maata tai vaikkapa tykinkuulia paikasta toiseen ja sitten taas takaisin.

     Tämä työn tuottaman tyydytyksen problematiikka jää tässä kirjassa luotaamatta, joutilaisuuskin voi olla helvetti.

       Epäilemättä joutilaisuus -johon pardoksaalisesti liittyy jonkinlaista työtä- parhaissa muodoissaan kuitenkin saattaa olla sitä, mitä ihminen pohjimmiltaan eniten tarvitsee.

     Masennus, joka liittyy joutilaisuuteen, on pirullisimpia asioita, mitä on olemassa. Avainsana on mielekkyys, jonka katoaminen on se suurin vaara, ei niinkään tuo paljon puhuttu työn ihmisen itsetoteutukselta ryöstämä aika.

     Kuten kirjoittaja asianmukaisesti korostaa, Karl Marxille tuleva maanpäällinen paratiisi eli kommunismi ei ollut mikään työn valtakunta sanan vanhassa mielessä, vaan työ oli muuttunut kirouksesta ihmisen ensimmäiseksi tarpeeksi.

     Työ olisikin silloin monipuolista, aamulla saattoi vaikkapa kirjoittaa, vaikkapa nyt blogin, päivällä käydä kalastamassa ja illalla osallistua vaikkapa paikallishallintoon. Jotenkin tähän tapaan Marx kommunistista yhteiskuntaa selitti ja innoittuneen kuvauksen siitä saa esimerkiksi O.V. Kuusisen päätoimittamasta kirjasta ”Marxismi-leninismin perusteet”.  

    Tuo kirja ilmestyin juuri silloin, kun kommunistinen yhteiskunta luvattiin saada aikaan jo kahden vuosikymmenen kuluessa, vuoteen 1980 mennessä.

    Hodgkinson kuvaa Marxin arkkityyppiseksi laiskuriksi, mikä hän saattoi olla, mutta ei jokainen laiskuri saa avustettunakaan aikaan sellaista tekstikorpusta, jota kutsutaan syytä nimellä MEGA (Marx-Engels Gesamntausgabe), jossa on 114 nidettä, jahka se viimein valmistuu (vt. Marx-Engels-Gesamtausgabe - Wikipedia ). Ei sen kanssa ole hötkyilty, nyt on valmiina vasta 62 osaa.

    Kyllä pakonomainen tuottaminen ja syyllisyys levon ja nautinnon takia ovat selviä tyhmyyden ilmentymiä, kun ne liiallisiksi kehittyvät. Välineellinen toiminta on sentään määritelmällisesti ennen muuta jotakin, jota tehdään jonkin toisen asian hyväksi eikä sen itsensä vuoksi.

     Tunnettu kansainvälinen World Wide Survey  (ks. Vihavainen: Haun wvs tulokset )osoittaakin, että koko maailmassa on vallalla suuntaus välineelliseen tuottamiseen liittyvistä ”eloonjäämisarvoista” kohti itseilmaisun arvoja eli muuri tuota varsinaista päämäärää sinänsä, jota työkin olennaiselta osalta vain palvelee.

     Se päämäärä ei sitten ole pelkkää velttoilua eikä edes viinan ja huumeiden vetämistä. Sitä tämän kirjankaan kirjoittaja tuskin tarkoittaa.