Uusinta rauhasta

 

lauantai 16. huhtikuuta 2022

Rauha on tulossa

 

Kohti rauhaa

 

Jokainen tuntee Clausewitzin sanat, joiden mukaan sota on politiikan jatkoa toisin keinoin, eli siis syvimmältä olemukseltaan sitä samaa politiikkaa. Ihmiset eivät ainakaan enimmäkseen sodi vain siksi, että saisivat tappaa toisiaan ja tuhota toistensa maallista hyvää. Tarkoituksena on aikaan saada joitakin sellaisia muutoksia, jotka eivät ole muilla keinoin onnistuneet: Ultima ratio regum sanottiin aikoinaan ylväästi.

Mielestäni Putinin tavoite on aivan selvästi nähtävissä. Hän halusi kaapata takaisin Ukrainan, joka näytti jo olevan luistamassa ikuisiksi ajoiksi pois suuresta Slaavilaisesta liitosta, josta piti tuleman vielä suuremman Euraasian liiton ydin.  Putin halusi nimensä historiaan suurena Venäjän maiden kerääjänä, kuten ennen häntä Moskovan suuriruhtinaat ja sittemmin Stalin.

Tavoitteena oli ja lienee vieläkin imperiumin palauttaminen. Itse asiassa Venäjää halutaan ns. patrioottisissa piireissä nykyäänkin pitää imperiumina, kuuluuhan siihen merkittävä määrä ei-venäläisiä alueita.

Talvisodan päätyttyä Stalin piti puna-armeijalle kritiikkiseminaarin, jossa hän puhui suoraan ja unohti kaikki propagandakiemurat, joita oli julkisuudessa viljelty. Neuvostoliitto oli hyökännyt Suomeen, hän sanoi, mutta miksi juuri nyt? Syynä oli se, että juuri nyt oli otollinen hetki, kun suurvallat olivat toistensa kimpussa eivätkä päässeet sekaantumaan asiaan. Seuraava tilaisuus olisi voinut tulla ehkäpä vasta kymmenien vuosien kuluttua.

Entä miksi Putin hyökkäsi juuri nyt? Muistakaamme, että heti sodan alussa hän hyvin häikäilemättömästi ja räikeästi varoitti kaikkia ulkovaltoja sekaantumasta asiaa, muussa tapauksessa ne joutuisivat ennenkokemattoman voimakkaiden vastatoimien kohteeksi. Ydinjoukot asetettiin valmiuteen.

Olihan Venäjällä ennenkin ollut ydinase, mutta lännellä taas oli ollut Venäjän suuresti paheksumia torjuntaohjuksia, jotka olisivat ainakin jossakin määrin voineet häiritä iskua. Nyt Venäjällä sen sijaan oli paljon mainostettuja hypersonisia ohjuksia, joita on mahdoton torjua. Ja Ukraina oli koko ajan yhä enemmän suuntautumassa länteen.

Kuten mielipidetutkimuksista tiedämme, ukrainalaisten ja venäläisten suhteet olivat todellakin sangen veljelliset sanan hyvässä mielessä vielä kymmenen vuotta sitten. Molemmin puolin haluttiin yleisesti hyvin läheisiä välejä ja jyrkkä vihamielisyys näyttää olleen aika harvinainen asenne (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=suuri+hurahdus ).

Krimin kaappaus aiheutti jyrkän muutoksen asenteissa. Venäläiset valtasi typerä euforia (Крым наш!) ja ukrainalaisten reaktio oli syvä kansallinen pahastuminen, jota Itä-Ukrainan kaappaus tietenkin vielä suurtesti pahensi.

Putinin kansansuosion tämä rosvopolitiikka nosti huipulle ja se saattoikin olla se kohtalokas päihde, joka sai hänet vielä uudelleen tekemään päätöksen voimapolitiikkaan turvautumisesta. Nyt nimittäin ukrainalaisten suhde Venäjään oli saatu perusteellisesti turmelluksi, eikä porkkanoiden tarjoamisessa olisi enää ollut mitään mieltä.

Interventio Ukrainaan saattoi tässä tilanteessa tuntua mahdollisuudelta lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla: pieni voittoisa sota (peitenimellä) nostaisi taas suosion huippulukemiin ja Ukrainan mahdollisesti jo kohtalokas ja lopullinen siirtyminen kohti länttä katkaistaisiin. Mikään maa ei uskaltaisi tulla väliin, eikä Ukrainan armeijaa voinut ottaa täysin vakavasti. Tiedustelutiedot olivat varmasti näin kertoneet alan miehelle.

Putin lienee kyllä huomioinut lännen todennäköiset talouspakotteet, mutta kun Venäjä on lähes autarkkinen talous, eikä BRIC-maiden liittymistä pakotteisiin tarvinnut pelätä, ei moinen uhka paljon pelottanut. Miten kovaa länsimaat uskaltaisivatkaan lyödä omaa kansaansa? Venäläisiä kyllä sopi piiskata, sillä he olivat siihen tottuneet ja pitäisivät kärsimistä isänmaan puolesta ansiokkaana tekona. Lännessä oli toisin.

Mahdollisesti Venäjä ei ihan ollut varautunut siihen, että länsimaat soveltaisivat sellaisiakin keinoja, jotka ovat yleensä olleet kuviteltavissa vain sodan aikana, kuten vieraan omaisuuden takavarikointi, sopimusten purkaminen vastoin ehtoja ja niin edelleen. Länsimaiden itsensä kannalta kyseessä on kaksiteräinen miekka ja vaarallinen ennakkotapaus.

Mutta, kuten sanottu, sota on aina saatava myös päättymään. Miten ja millä ehdoilla se on mahdollista?

Putinin Ukraina-operaatiota voidaan monessa suhteessa verrata talvisotaan. Silloin sota saatiin päättymään vastoin kaikkia ennakko-odotuksia ilman Suomen miehittämistä, mutta toisaalta hyvin ankarin alueluovutuksin.

Myös Ukrainan sota on sujunut vastoin kaikkia ennakko-odotuksia ja Kremlin vakuuttelut kaiken sujumisesta suunnitelmien mukaan ovat kaikkialla olleet pelkkä vitsi, luultavasti Venäjälläkin, jossa asialle lienee usein naurettu aika ilottomasti.

Talvisodan rauhan johdosta pitämässään puheessa Molotov unohti kaiken sen, mitä sodan alkamisesta lähtien oli Moskovasta sanottu ja palasi sen sijaan siihen, mitä oli sanottu ennen hyökkäyksen alkamista: tavoitteena on koko ajan ollut Leningradin turvaaminen, eikä ikään muu.

Ennen sotaa Suomelta oli vaadittu suhteellisen vähäistä maa-aluetta saarten ja Hangon kaupungin lisäksi. Sodan aikana oli sen lisäksi vieläpä sovittu (ei siis luvattu, vaan Kuusisen hallituksen kanssa juhlallisella sopimuksella vahvistettu) Suomelle monikymmenkertainen alue itsenäiseen Suomen valtioon yhdistettäväksi. Nyt, rauhan tultua sen sijaan otettiinkin koko Viipurin lääni ja vielä Sallan aluekin.

Molotov perusteli asiaa sillä, että paljon verta oli vuodatettu ilman Neuvostoliiton syytä (kukas käski vastustaa puna-armeijaa?) ja Suomen vihamielisyys oli paljastunut paljon luultua suuremmaksi. Niinpä oli asetettava kysymys Leningradin ja Muurmannin radan turvaamisesta koko laajuudessaan…

Suomalaisten urhoollisuus pelasti maan miehitykseltä, mutta aiheutti epäilemättä valtavan aluemenetyksen. Vapaudella on hintansa.

Ukrainalaisten urhoollisuus ja taistelukyky on hämmästyttänyt koko maailmaa. Venäjä ei ole saanut tavoitteitaan läpi. Sehän kertoi tavoitteinaan olevan Ukrainan aseistariisuminen ja denatsifiointi. Edellinen tarkoittaa väistämättä suvereenin valtion perusteiden hävittämistä ja jälkimmäinen vieraan valtion avointa mielivaltaa toisen maan alueella.

Käytännössä Ukrainalle luvattiin siis riippuvaisen satelliittimaan asema. Sellaista oli Suomellekin suunniteltu talvisodan aikana, mutta suunnitelman toteuttaminen jäi kesken.

Sivuutan tässä ns. mutku-argumentit eli syytökset Ukrainalle typerästä kansallisuuspolitiikasta ja ylen määrin tiukasta pitäytymisestä neuvostokauden rajoihin. Suomeahan aikoinaan syytettiin myös lyhytnäköisyydestä alueluovutuksia koskevissa kysymyksissä niin vuonna 1920 kuin vuonna 1939.

Ei omista rajoista kiinni pitäminen anna kenellekään legitiimiä aihetta hyökätä toisen maan kimppuun, vaikka lyhytnäköisyydestä voikin syyttää.

Mutta millaista rauhaa siis voidaan odottaa?

Mikäli Venäjä saa tavoitteensa läpi, se liittää Ukrainan käytännössä takaisin itseensä, eli vanhaan ”kolmiyhteiseen” Venäjään, jossa Valko-Venäjänkin armonaika ennen pitkää päättyy. Näin pihtisynnytyksellä syntyy 200-miljoonainen Euraasian liiton ydin, joka saattaa jo yrittää esiintyä kulttuurisena ja taloudellisena suurvaltana ja vastapainona ja vaihtoehtona ”kollektiiviselle lännelle”.

Mutta mikä on sen uskottavuus? Jos suuri maa on pakotettu alistumaan uuteen valtioyhteyteen oikeudettomalla ja tuhoisalla sodalla, jonka kuluessa sen kansallinen identiteetti on valtaisasti kasvanut, on Venäjän turha elätellä kuvitelmia siitä, että uusi yhteiselo tulisi olemaan missään mielessä harmonista ja tavoittelemisen arvoista. Sitä paitsi kaikki loputkin suunnitellut Euraasian liiton jäsenet vastustavat kykynsä mukaan moista liittoa, joka perustuu alastomaan väkivaltaan.

Talvisodassa oli kaksi ihmettä. Toinen oli yksimielisyys puolustuksessa ja toinen oli Suomen säästyminen miehitykseltä. Suomen armeijan uskomaton kunto vaikutti ratkaisevasti lopputulokseen sekä sen hyvässä että huonossa mielessä: miehitystä ei tullut, mutta Karjala meni. Moskovan suostumisen rauhaan ratkaisi taas länsivaltojen herääminen ja apuretkikunnan valmistelu. Vastoin Stalinin kuvitelmia ne eivät olleetkaan aivan toimintakyvyttömiä.

Millainen ihme voisi pelastaa Ukrainan ja lopettaa sodan?

Paljon verta on taas vuodatettu, eikä Moskova voi solmia rauhaa ilman jotakin korvausta siitä verestä, jolla saavutukset on maksettu, käyttääkseni makaaberia venäläistä ilmausta. Toki paljon voidaan saada aikaan myös valehtelemalla, mutta jotakin on kyettävä kansalle esittämään.

Vai voisiko Venäjä nääntyä tässä sodassa ennen Ukrainaa? Tai voisiko länsi sittenkin tulla mukaan, ydinsodan riskeeraten? Vai voisiko tästä syntyä taas uusi jäädytetty konflikti? Tai kolmas maailmansota?

Toukokuun 9.päävään mennessä Venäjä tulee yrittämään kaikkensa. Mutta niinhän se yritti myös talvisodassa, Stalinin 60-vuotissyuntymäpäivää 21.1239 ajatellen. Turhaa se oli.