Vuorilla ja vuorten takana

 

Muuan hukkareissu

 

     Armeijoita harvoin tuhotaan aivan loppuun saakka. Cannaen taistelu ja Stalingrad lienevät perusteellisimpia katastrofeja, mitä tunnetaan. Suomen armeijan katastrofit Pälkäneellä 1713 ja Napuella 1714 eivät vielä merkinneet koko armeijan menettämistä, vaan se pystyi vielä vetäytymään ja toimimaan Ruotsin puolella.

     Venäläiset näyttävät pitäneen sen muodostamaa uhkaa yhä varsin merkittävänä.

     On sanottu, että Pälkäneen (Kostianvirran) ja Napuen (Isonkyrön) taisteluiden  jälkeen Suomen ja Ruotsin historia ja siis myös niiden näkökulma suureen Pohjan sotaan muuttuivat hyvin erilaiseksi: Ruotsi kävi yhä sotaa ja kokosi vielä itselleen suuren armeijan, Suomi taas oli venäläismiehityksessä ja kärsi sen kauhuja.

     Toki karoliini Armfeltin (ruots. Arfmfeldt) johtama Suomen armeija oli yhä olemassa ja lähetettiin mukaan suureen hyökkäysoperaatioon Kölivuorisotn toiselle puolelle.

Se päättyi tunnettuun katastrofiin, mutta yhä riitti hengissä olevia miehiä ja joistakin pitäjistä palasi rauhan solmimisen jälkeen melko monikin vielä sotaretkeltään, joka oli venähtänyt kovon pitkäksi.

     Kuninkaamme Kaarle XII, jota myös sankarikuninkaaksi on kutsuttu, oli erilainen nuori. Sodan syttyessä hän oli vasta 18-vuotias, eikä enempää kuin 36-vuotias, kun hänen uransa päättyi Fredrikshaldin linnoituksen edustalla. Puolet elämästä oli mennyt sotilasleireissä ulkomailla.

     Norjan-retki oli osoittautunut raskaaksi ja turhauttavaksi ja kuninkaan kuoleman jälkeen Suomen armeijan rippeet lähtivät viimeiseen suureen operaationsa eli marssille vuoriston yli takaisin Ruotsin puolelle. Siinä joukko hupeni puoleen.

     Vielä sen jälkeen löytyi kuitenkin kenttäkelpoisia miehiä torjumaan venäläisten hyökkäyksiä Länsipohjan rannikolle ja joitakin siis riitti vielä kotiin palaamaankin.

    Olihan se reissu sekin.

 

lauantai 11. helmikuuta 2023

Erään armeijan tuho

 

Kärsimysten tie

 

Anders Hansson, Armfeldts karoliner. Prisma 2003, 276 s.

 

     Carl Gustaf Armfeltin nimi on suomalaisille tuttu. Hänen osakseen tuli johtaa suomalaisia joukkoja (Suomen armeijaa) Suuressa Pohjan sodassa ja sehän oli pelaamista huonoilla korteilla. Rutiköyhä ja nälänhädän heikentämä Suomi ei pystynyt paljoa tarjoamaan. Se imettiin yksinkertaisesti kuiviin ja venäläinen miehityskausi eli isoviha täydensi sitten tuhon.

     Armfelt muistetaan ennen muuta katastrofaalisista tappioistaan. Kostianvirran ja Napuen taistelut hävittiin ja vuoden 1719 paluu lumimyrskyssä yli Norjan tuntureiden vei puolet kenraalin jäljellä olevista joukoista.

     Toki voittojakin Armfeltin uralla oli, erityisesti Inkerinmaalla, josta hän oli syntyisin. Hän menestyi pienillä joukoilla Kapriossa ja kävi hävittämässä venäläisten asemia Retusaarella eli Kronstadtissa. Savonlinnankin tienoilla hän toimi ja johti Helsingin puolustusta vuonna 1713, kun Venäjän laivasto hyökkäsi sinne itsensä tsaarin johdolla. Armfelt oli toiminut myös Ranskan armeijassa vuosina 1685-1697.

     Armfeltista on parikin elämäkertaa, mutta Hanssonin kirja ei kilpaile niiden kanssa, vaan pyrkii todella kartoittamaan sotilaiden, lähinnä suomalaisten karoliinien elämää Norjan-retkellä vuosina 1717-1719.

     Kaarle XII, ”rautakallo” ei Turkista palattuaan mennyt Tukholmaan, vaan alkoi puuhata sotaa läntisiä vihollisiaan vastaan. Rauhaakin tunnusteltiin Venäjän kanssa Ahvenanmaalla, mutta kuningas ei suostunut suuriin vaatimuksiin idässä eikä lännessäkään. Uhrauksiakin oli tehty paljon…

     Vihollisten uhatessa kaikilta suunnilta Kaarlen vastaus oli uhkarohkea hyökkäys. Hyökkäys suuntautui Norjaan, joka kuului tuolloin Tanskalle. Ruotsin vihollista, Englantia vastaan harkittiin jopa sotilaiden -käytännössä ilmeisesti juuri Armfeltin suomalaisten- laivaamista Skotlantiin, jossa nämä olisivat taistelleet yhdessä katolisten jakobiittien kanssa Englannin kuningasta vastaan.

     Tämä ei toteutunut, mutta kun Armfelt piiritti Trondheimia, otettiin Skotlannin laivaston muodostama uhka vakavasti ja sitä torjumaan lähetettiin muutama alus kaupungin edustalle.

     Hyökkäys Kölivuoriston yli Norjaan oli erittäin uhkarohkea operaatio. Seudut olivat harvaanasuttuja, eikä ruokaa ja rehua ollut niistä riittävästi puristettavissa noin 10000 miehelle ja peräti 7000-8000 hevoselle. Osittain huolto oli hoidettava Ruotsista käsin ja yhteydet olivat heikot ja haavoittuvat.

     Hevosten valtava määrä johtui siitä, että Kaarle oli nähnyt kantosatuloita käytettävän Turkissa ja päätti näyttää niitä nyt myös Ruotsissa. Hevoset oli koottava erittäin laajalta alueelta ja koetettava välttää maatalouden vetovoiman hävittämistä.

     Armfeltin runsaista 10000 miehestä suurin osa oli suomalaisia, muun muassa Karjalan rakuunoita 612 henkeä ja Savon jalkaväkirykmentin 492 miestä. Mukana oli myös kuuluisan sissipäällikön, Pietari Långströmin vapaakomppania, 71 miestä. Ruotsalaisista joukoista mainittakoon Jämtlannin ja Hälsinglannin (Helsinge) rykmentit.

     Kulku Norjan rannikolle oli hyvin vaikea ja rasittava, eikä tilanne perille saavuttuakaan ollut ilahduttava. Tosin pari skanssia saatiin vallattua helposti, mutta norjalaiset harjoittivat myös poltetun maan taktiikkaa ja käyttivät hiihtojoukkoja. Rannikolla kaikki veneet oli otettu puolustajille tai tuhottu ja tämä merkitsi erittäin suurta hankaluutta hyökkääjille.

     Toinen suuri hankaluus oli, ettei raskasta tykistöä pystytty kuljettamaan mukana. Niinpä vihollista, joka oli linnoittautunut Trondheimiin, oli tyydyttävä piirittämään. Rynnäkköä kyllä harkittiin parikin kertaa ja rynnäkkötikkaita valmistettiin, mutta lopulta Armfelt päätti antaa vihollisen kypsyä muuriensa takana.

     Piiritettyjen elämä olikin todella vaikeaa. He näkivät nälkää ja ennen pitkää jopa puolet sairastui ja oli taisteluun kelpaamatonta. Monet kuolivat vielä piirityksen loputtuakin. Myös piirittäjä kärsi nälkää ja janoakin.

     Kenraali de la Barre (Tinaparri), joka oli Napuella poistunut rakuunoineen paikalta ja siitä saanut arvostelua, ahdisteli norjalaisia kollegoitaan ja ajoi nämä pakoon vuoristoon puolta pienemmillä joukoillaan. Tässä, kuten yleensäkin suurena ongelmana oli molemmin puolin tiedustelu ja tiedon kulku.

     Kun armeijoiden toiminta oli riippuvaista makasiineista ja yhteyksistä niihin, koetti vihollinen tehdä parhaansa niiden tuhoamiseksi ja muonanhankinnan estämiseksi. Kaiken kaikkiaan se ei onnistunut. Kuitenkin esimerkiksi joukko savolaisia yllätettiin laivoilla saapuneiden norjalaisten toimesta ja joutui sotavankeuteen.

     Huollon ongelmat määräsivät armeijan liikkeet jopa siinä määrin, että Armfelt toimi vastoin kuninkaan nimenomaista käskyäkin. Olihan armeija pidettävä hengissä. Suhteet paikalliseen väestöön vaihtelivat. Erityistä ystävällisyyttä ei toki voinut odottaa niitä kohtaan, jotka ottivat saatavilla olevat elintarvikkeet ja rehun ja jättivät väestön nälkäkuoleman partaalle.

     Ruotsin armeijan kuri oli kova ja ryöstelijät hirtettiin. Myös muuan suomalainen, joka oli raiskannut naisen, koki saman kohtalon. Ruotsalaiset maksoivat pakko-ottonsa, mutta rahaa ei voinut syödäkään, joten kurjuus seurasi aina armeijan jäljissä. Norjalaiset, jotka vierailivat alueilla vuorostaan, täydensivät vielä työn.

     Kun Kaarle XII, joka joukkoineen toimi etelämpänä kuin Armfelt, sitten marraskuun lopussa 1718 kuoli, sai Armfelt asiasta varmuuden vasta kuukauden kuluttua ja lähti onnettomalle paluuretkelleen. Se huipentui lumimyrskyyn, joka alkoi uudenvuodenpäivänä ja jatkui useita päiviä, välillä heikentyen.

     Kuten tunnettua, noin puolet armeijasta menehtyi. Vaatetus oli usein heikkoa ja myrskyn voimasta pakkasen purevuus moninkertaistui. Kun miehet lopulta pääsivät Ruotsin puolen vähäisiin kyliin, joissa oli vain pari taloa, kuolivat lämmittelijät usein äkillisesti: jäähtynyt veri aiheutti sydänpysähdyksen lähtiessään äkkiä liikkeelle. Hypotermian vaivaamat sotilaat menettivät yleensä myös orientaation ja toimivat humalaisten tavoin.

     Norjan puolelta lähteneessä armeijassa oli 5800 miestä. Ruotsin puolelta, Handölin kylästä jatkoi matkaa enää 2700 henkeä. Vuoden mittaan kuoli paleltumisten seurauksiin vielä noin 700 ja 451 kotiutettiin vammojen takia. Amputaatiota suoritettiin vielä vuosia tapahtumien jälkeen.

     Katselmuspöytäkirjoista ilmenee, että varusteita oli matkalla hukkaantunut paljon. Esimerkiksi kiväärien tukit poltettiin usein nuotioissa. Matkan varrelle jäivät tykit ja jopa huoltokuormat, kun hevoset ja kuskit kuolivat. Myös kolmesta norjalaisesta oppaasta kuoli kaksi. Ilman kompassia ja näkyvyyden ollessa olematon, ei oppaistakaan mahtanut olla kovin suurta hyötyä.

     Kun Armfelt hengissä säilyneine miehineen pääsi pois vuoristosta, tuli heille uusia tehtäviä: vauhdittaakseen rauhanneuvotteluja venäläiset aloittivat Suomesta käsin Ruotsin rannikkojen ryöstelyn (”rysshärjningar”). Armfelt miehineen joutui vielä taistelemaan heitä vastaan Gävlessä.

     Rauha solmittiin Uudessakaupungissa elokuussa 1721 ja seuraavan vuoden aikana suomalaisten joukkojen rippeet pääsivät vihdoin kotiin. Pohjalaiset saivat kulkea pitkin rannikkoa ja löysivät suuren osan kotiseutuaan täysin tuhottuna venäläisten toimesta.

     Etelässä ja ilmeisesti Savossakin tilanne oli parempi. Monta miestä oli Sulkavaltakin lähtenyt reissuun ja päässyt ainakin vuoriston yli takaisin Ruotsin puolelle.

     Voimme kuvitella, että moni saattoi pitää vaiherikasta matkaansa ns. paskareissuna, mutta norjalaiset olivat iloissaan ja Norjan kirkoissa kiitettiin vuosittain Jumalaa maan pelastumisesta aina vuoteen 1766 saakka.