tiistai 15. syyskuuta 2026

Aikamme esikuva?

 

Machiavelli, kansanvallan suuri ystävä

 

     ”Machiavellismin” käsitteellä on ikävä kaiku ja itse asiassa se on mukana myös psykiatrien tautiluokituksessa (ks. Vihavainen: Haun dark triad tulokset).

     Pejoratiivisena terminä machiavellismi merkitsee jokseenkin samaa kuin jesuitismi: pämäärä, joka on rikosta suurempi, oikeuttaa jälkimmäisen.

     Luulen, että kyseessä on hyvin normaali nykyaikainen ajattelu. Kukapa meistä ei olisi voinut hyväksyä Ukrainan sodan umpisolmun ratkaisemiseksi vaikkapa yhtä ajallaan ja paikallaan oikeaan osunutta pistoolinlaukausta, joka olisi voinut raivata pois tieltä yhden epäonnistuneen johtajan, minkä jälkeen olisi voitu palauttaa rauha ja selittää, että siinä se syyllinen nyt oli ja meni ja nyt vomme palata puhtaan pöydän ääreen.

     Luultavasti tuonkin ratkaisun hetki on jo ollut ja mennyt, mutta edelleenkään monet meistä eivät kaihda loputonta ihmishenkien uhraamista suuremman ja meille hyödylliseksi ajatellun päämäärän puolesta, vaan jopa kiivaasti vaativat sitä ja paheksuvat ajatusta ihmiselämän typerän sentimentaalisesta kunnioittamisesta.

     Antonio Gramscin vankilassa hahmottelemissa ajatuskokeissa olivat esillä myös Italian kohtalot, kuten sen renessanssin sivistys -joka hänen mielestään oli ”taantumuksellinen” liike muodostaessaan umpipern, jonne kansajoukot eivät voineet eliittiä seurata. Renessanssin kulttuuri ei voinut muodostua uudeksi ”terveeksi järjeksi”.

       Myös Danten runous ja Machiavellin haave Italian yhdistymisestä jon1500-luvulla olivat Gramscin sydäntä lähellä.  Machiavelli oli Gramscille moderni ajattelija ja jakobiini jo aikana, jolloin kansanjoukot eivät valitettavasti kyenneet häntä seuraamaan.

     Näyttää siltä, että Gramsci ihailee erityisesti ”Ruhtinas”-teosta ja ajattelee Italian kansan sen asemaan.

      Italian yhdistyminen ja vapauttaminen barbaareista oli tehtävä perinteisen moraalin pakkopaidasta välittämättä. Ruhtinaan oikeus ja velvollisuus oli kansan nimissä käyttää myös keinoja, jotka yksittäisille kansalaisille eivät olleet sallittuja.

     Jesuiitat, jotka Italiassa ennen toista maailmansotaa olivat vielä voimissaan, olivat Machiavellin parhaita oppilaita ja sangen kunnioitettava intellektuaalinen vastustaja ajan muille virtauksille.

 

     Mutta ”Ruhtinaan” kirjoittajan ohella oli olemassa myös toinen Machiavelli, joka yleensä uhondetaan. Asia liittynee siihen, että kirjoittajan varsinainen historiallinen uutuus joka tapauksessa oli esitetty nimenomaan ”Ruhtinaan ” sivuilla.

      ”Discorsi”-teoksessana (Discorsi sopra la prima deca di Tito Livio, 1517) kirjoittaja  itse asiassa kyllä jatkaa tuota samaa arvopohjaista realismiaan, mutta niin sanoakseni toisin keinoin.

    Tässä vanha blogini aiheesta:

 

lauantai 20. elokuuta 2016

Machiavellin moraali

 

Machiavellin moraali

 

     Kaarlo Af Heurlin, joka sota-aikana ja osittain ”teltta- ja korsutyönä” käänsi Machiavelliä, sai huomata tämän olevan mitä ajankohtaisin kirjoittaja.

     Olihan suuri firenzeläinen varoittanut pieniä tasavaltoja valloitussodista ja nojautumisesta vieraisiin apujoukkoihin ja kehottanut välttämään politiikkaa, jolla hankittiin viholliset läheltä ja ystävät kaukaa. Kaikki tuo oli taas ajattoman ajankohtaista.

     Kuten tunnettua, Machiavellin Ruhtinas oli Kekkosen käsikirja, mikä monen mielestä osoittaa tuon valtiomiehen turmeltuneisuuden.

       Kuvaavaahan on, miten Fredrik Suuri, eräs suurimmista historian tuntemista lurjuksista, halusi nuorena kunnostautua moraalisuudellaan ja kirjoitti niissä merkeissä teoksen Anti-Machiavelli, jonka tarkoitti Voltairen ihailtavaksi.

      Toki Ruhtinaan näennäinen kyynisyys liittyy siihen, että ruhtinaan ajateltiin samaistuvan asiaansa, valtioetuun, joka taas ei voinut olla sama kuin luonnollisen henkilön vähäpätöinen etu. Siten valtiosta vastuullinen ruhtinas tavallaan joutui suuremman voiman edustajaksi.

      Valtioedun, Staatsräsonin ihailijat kuten Hegel ja Snellman olivat myös Machiavellin ihailijoita ja ilmeisesti tämä liittyi juuri hänen Ruhtinas-teoksensa ajatuksiin.

     Mutta Machiavellillä on toinenkin merkittävä teos, jonka usein on katsottu olevan Ruhtinaan kanssa ristiriidassa. Kyseessä on Valtiollisia mietelmiä eli Discorsi sopra la prima deca di Tito Livio eli siis pohdintoja Titus Liviuksen Historian kymmenen ensimmäisen kirjan johdosta. Tämä aineistohan on nyt suomeksikin saatavilla.

     Tässä kirjassa tekijä osoittautuu melkoiseksi moralistiksi, joka ihailee tasavaltaa ja kansaa ja suhtautuu varsin skeptisesti ruhtinaisiin ja ruhtinaanvaltaan.

      Niin sanoakseni empiirisen aineiston johtopäätöksilleen Machiavelli saa siis ennen kaikkea Rooman kuningaskunnan ja tasavallan historiasta ja siitä, miten viimemainittu kehittyi keisarivallaksi, joka usein oli mitä moitittavinta.

      Machiavellin johtopäätökset ovat usein hyvin selväsanaisia ja vaikuttavat jopa simppeleiltä, mikä ei sinänsä vähennä niiden uskottavuutta, päinvastoin.

      Sekä ruhtinaanvalta että kansanvalta kaipaavat kirjoittajan mielestä rajoikseen lakeja, sillä ruhtinas, joka voi tehdä mitä haluaa on mieletön, ja kansa joka voi tehdä, mitä haluaa, ei ole viisas.

        Kansan virheet ovat kuitenkin helpommin korjattavissa, sanoo kirjoittaja yllättävästi: kansan sairauden parantamiseen riittävät sanat, ruhtinaan sairaus kaipaa rautaa; jokainen voi tällöin päätellä, että siellä, missä tarvitaan voimakkaampaa lääkettä, ovat virheet suurimmat.

     Enempää ruhtinas kuin tasavalta eivät ole noudattava sopimuksia, jotka on tehty pakosta ja kumpikin rikkoo sanansa, kun häviö uhkaa, mutta tasavalta osoittaa tällöin kuitenkin suurempaa inhimillisyyttä, arvioi kirjoittaja Rooman historian perusteella.

      Yleensäkin Machiavelli ihailee eniten kansanvaltaa ja myöntää tässä puolustavansa asiaa, jonka enemmistö hylkää. Toki kansan valta on suhteellinen asia, eikä valtaa käytännössä käytä kuin noin neljä-viisikymmentä henkeä. Nämä on tehtävä tyytyväisiksi tai hankkiuduttava niistä eroon. Loput kansasta voidaan kyllä pitää hallinnassa, sillä se ei pyri valtaan.

      Machiavelli on hyvin epäortodoksinen myös siinä, että hän väittää jalkaväen olevan ratsuväkeä etevämpi, mikä tuntuu selvältä paradoksilta. Muistettakoon kuitenkin, että tuohon aikaan Sveitsin kurinalaiset keihäsmiehet olivat nousseet uhmaamaan ratsastavaa aatelia ja täten nostaneet tasavallan ja plebsin uuteen arvoon.

      Kansainvaellukset ovat Machiavellin havaintojen mukaan sodista julmimpia ja kauheimpia, sillä mikäli konflikti on ruhtinaiden tai tasavaltojen välinen, niille riittää hallitsevan piirin tuhoaminen, mutta uusi kansa, joka tulee entisen tilalle, joutuu sen tuhoamaan, mikäli aikoo saada elantonsa siitä, mistä muut aikaisemmin.

       Paavinvallan ja katolisen kirkon suuri vastustaja Machiavelli havaitsee samaan aikaan, ettei ole olemassa varmempaa merkkiä valtakunnan rappiosta, kuin jumalanpalveluksen halveksiminen.

         Italian vallitseva rappio johtui uskonnon hylkäämisestä ja samaan aikaan vallitsevasta paavin maallisesta vallasta. Voitiinko tuon ajan kirkkoa olla halveksimatta?

     Suuri vapaa-ajattelija Machiavelli esitti itsestäänselvyytenä, että suuria tapahtumia aina edelsivät enteet, mikä saattoi johtua siitä, että ilma oli täynnä henkiä, jotka säälistä ihmisiä kohtaan halusivat varoittaa uhkaavasta vaarasta.

     Discorsi-teoksen kirjoittaja ei ole millään muotoa kyynikko, vaan pohjimmiltaan moralisti ja muistuttaa ehkä tässä suhteessa Paasikiveä, mahdollisesti Kekkostakin. Ruhtinaan kirjoittajasta hän näyttää poikkeavan radikaalisti, mutta tämäkään ei ehkä ole kovin ilmeistä periaatteellisella tasolla.

     Machiavellin ihanne on hyvin hallittu tasavalta, jossa lakeja kunnioitetaan ja jossa kansan ominaislaatu määrää sen, onko sillä paljon vai vähän vapautta.

       Tämä periaatehan ei nykyään ole kunniassa. Moni näyttää pitävän ehdottomana totuutena sitä, että ihmiset kaikkialla kaipaavat maksimaalista vapautta. Machiavellin havaintojen mukaan kansoilla on kuitenkin tässä suhteessa oleellisia eroja ja hän varoittaa antamasta liikaa vapautta niille, joille se ei sovi tai liian vähän niille, jotka tarvitsevat enemmän.

      Tuntuu siltä, että maailman mahtavien kannattaisi joka päivä lukea Machiavellinsä uudelleen, ei valikoiden niistä kohdista, joissa puolustetaan valtioille ja yksilöille erilaista moraalia –sellaisia kohtia löytyy myös Discorsi-teoksesta vaan pitäen silmällä kokonaisuutta ja niitä ihanteita, joita suuri valtio-oppinut on pyrkinyt tekemään aineistonsa pohjalta.

 

8 kommenttia:

  1. "Kukapa meistä ei olisi voinut hyväksyä Ukrainan sodan umpisolmun ratkaisemiseksi vaikkapa yhtä ajallaan ja paikallaan oikeaan osunutta pistoolinlaukausta..."

    Myönnetään, olen jo pitkään toivonut aamulla heränneeni Chopanin surumarssiin. Tuollaiset uutisetkin kun tapasivat Venäjältä ja Neuvostoliitosta tulla yllättäen ja usein pienellä viiveellä.

    VastaaPoista
  2. "Ruhtinaan kirjoittajasta hän näyttää poikkeavan radikaalisti,"

    Onko tuossa ristiriitaa? Discorsi kuvaa M:n ihanteita, Ruhtinas sitä, mitä todellisuudessa on, kuten hän alkupuheessa nimenomaisesti totesi: Ruhtinas kuvaa maailmaa sellaisena kuin se on 1400-1500-vaihteen Italiassa, ei sellaisena kuin sen pitäisi olla, minkä Machiavelli itse toteaa kirjan esipuheessa. Valtiollisia mietelmiä puolestaan kuvaa tämän valtioihannetta. Tuollaista tasavaltaa kokeiltiin lyhyen aikaa Firenzessä - ei valitettavasti - toiminut tuon ajan oloissa.

    Mielestäni Ruhtinas on loistava reaalipoliittinen kirjoitus ja ohje kelle tahansa poliitikolle ja kansan johtajalle. Mielestäni Machiavellin perusidea oli kirjassa valtion välineenä luoda vahva ja itsenäinen valtio, joka turvaa kansalaisten vapaudet ja turvallisuuden.

    Machiavellin Ruhtinas sekä Valtiollisia mietelmiä nimellä käännetty (Discorsi sopra la prima deca di Tito Livio, 1517) ollut kirjahyllyssäni jo 40 vuotta. En ole koskaan ym syistä ymmärtänyt moraalista kritiikkiä Ruhtinasta kohtaan.

    "hyvin epäortodoksinen myös siinä, että hän väittää jalkaväen olevan ratsuväkeä etevämpi"

    Tämä kai lienee vaihdellut sotahistoria saa: esim tasavallan ja varhaisen prinsipaatin aikana raskas jalkaväki hylkäsi, myösäisantikkissa ratsuväki (ja esim Ilkka Syvänne The reign ofemperor Gallienus, The apogee of Roman cavalry taikka Late roman combat tactics), keskiajan alussa ratsuväki, myöhäiskeskiajalla jalkaväki jne. Rooman osalta paradoksaalisesti jalkaväki valloitti imperiumin, liikkuvaisempi ratsuväki puolusti sitä: hyökkääjä kun valitsee suunnan, puolustaja joutuu seuraamaan sitä.

    "Fredrik Suuri, eräs suurimmista historian tuntemista kyynikoista ja lurjuksista"

    Minkä vuoksi lurjus? Otti Sleesian mahdollistaen 200 000 vakinaisen armeijan ylläpidon ja nosti maansa suurvallaksi. Eikö sellainen hallitsija ruumillistanut valtion etua.Eikö juuri noilla ominaisuuksilla hankita lisänimen Suuri, jos uhkapeli johtaa menestykseen, kuolleet sotilaat kun eivät haudastansa huutele?

    Toki Fredrikin perintö osoittautui kaksiteräiseksi myöhempinä vuosisatoina (Rudolf Augstein Kuningas ja perilliset).

    VastaaPoista
  3. Ihmisen alkulaumojen on täytynyt olla sosiaalisesti sitovia, ja johtajuuden on täytynyt personoitua yhteen yksilöön, jonka merkkisgnaalien välitön ja kyseenalaistamaton seuraaminen on mahdollistanut selviytymisen ja henkiin jäämisen. Yhteisöllinen "valta" on olemuksellisesti maaginen asia, ja vaikka mielestämme alkulaumassa vaikuttaisikin olleen kysymys jonkinlaisesta "yksinvallasta", siinä täytyi olla kysymymys ennemminkin jonkinlaisesta "kollektiivisesta tahtotoiminnosta", joka ei perustunut alistamiseen, vaan nimenomaan yhteisössä vallitsevaan vahvaan sosiaaliseen sitovuuteen.

    Pitkässä satojen tuhansien vuosien kehitysperspektiivissä alkulaumaa organisoinut "valta" on jalostunut yksilön kokemukselliseksi "tahdoksi", joka kuitenkin on erityistä regressoivaa metodia ("hypnoosia") käyttäen edelleenkin palautettavissa alkuperäiseen kollektiiviseen muotoonsa, jolloin yllättäen huomaamme, että "tahto" voikin omituisen ongelmattomasti siirtyä henkilöltä toiselle.

    Eurooppalaisen uuden ajan ylikorostuneesti "opillisen" ajattelun raamituksissa emme enää pysty jäljittämään muinaisuuden yhteisöllisiä realiteetteja, ja niin kaikki yhteiskuntateoriamme ottavat lähtökohdakssen yksilön, mikä sitten johtaa suunnattoman harhaisiin kuvauksiin aj selityksiin siitä mitä järjestäytyneissä yhteiskunnissa tapahtuu. Kuvittelemme ja koemme ihan tosissamme, että yhteisöllinen "valta" olisi jonkin sopimuksellisen systeemin tai päämäärärationaalisen järjen ilmentymä. Se on aina olemuksellisesti jotain ihan muuta -- sanotaan vaikka että "maagista", koska se joka tapauksessa palautuu kehitysvaiheisiin joissa yksilötietoisuutta ja siinä tapahtuvaa tiedollista käsitteenmuodostusta ei vielä ole olemassakaan.

    Joten sopii sitä pähkäillä mitä olisi tapahtunut, jos Hitler olisi salamurhattu jo "sopivassa vaiheessa" tai jos nyt naapurimme vahvasti sosiaalista taantumaa kokevassa valtapiirissä joku uskalikko onnistuisi attentaatissa vallan narsistista sisäpiiriä kohtaan. Todennäköisyys sellaisen tapahtumiselle on aika olematon, silla taustalla vaikuttaa miljoonien vuosien lajihistoria, jossa yhteisön kriisiytymisen on aina merkinnyt rivien tiivistymistä, sosiaalisen sitovuuden ja "tunnustuksellisen" ajattelun vahvistumista -- eikä siinä vaa'assa mikään tilanneanalyysi tai muu päämäärärationaalinen järkiajattelu vaikuta oikein mitenkään.

    Valittaen on vain todettava, että yhäkin Machiavellit, Sun Tzut, Clausewitzit, yms, "ajattelijat" muodostavat maagiseen valtaan sielunsa ripustaneiden -- usein ikuiseen itsetuhon ja tuhoamistarpeen sisäiseen sielunkumppanuuteen kiinni kasvaneiden ja militaarimieltymyksiin riippuvaiseksi tulleiden -- valtapolitiikan oppimestareiden eliitin. Se taitaa olla yhteiskuntatiedollisen sivistyksemme surkein saavutus. Mutta toki sen kanssa sitten kilpailee koko joukko yhteiskuntatieteiden nykyistä eliittiä kaikenlaisten horoskooppioppiensa, kuten "intersektionaalisen feminismin" akateemisissa palvontarituaaleissa.

    VastaaPoista
  4. Nyt tapahtui outoja: hyväksyin kommentit (noin 10) tietokoneen kautta, mutta vain 3 ilmestyi luettaviksi. En siis ole sensuroinut noita hyviä ja asiallisia kommentteja, jokin tekoälyttömyys tässä nyt huseeraa.

    VastaaPoista
  5. "Kukapa meistä ei olisi voinut hyväksyä Ukrainan sodan umpisolmun ratkaisemiseksi vaikkapa yhtä ajallaan ja paikallaan oikeaan osunutta pistoolinlaukausta, joka olisi voinut raivata pois tieltä yhden epäonnistuneen johtajan, minkä jälkeen olisi voitu palauttaa rauha ja selittää, että siinä se syyllinen nyt oli ja meni ja nyt vomme palata puhtaan pöydän ääreen."

    Epäilen, että noin ei todellakaan tule tapahtumaan.

    Tuo on monen suomalaisen harras toive, mutta siinä on yksi perustavanlaatuinen ongelma: se olettaa, että diktatuurin väkivaltainen romahdus synnyttää tyhjiöön automaattisesti maltillisen demokratian.

    Se on vähän sama kuin ajatus: ”Jos joku rohkea mies olisi vain mennyt Hitlerin lähelle ja ampunut hänet, saksalaiset olisivat todenneet ach so… järjestäneet vapaat vaalit ja palanneet valmistamaan maailman tappiin asti laadukkaita autoja, jyrsimiä ja käsikauppalääkkeitä.”

    Todennäköisempi vaihtoehto voi olla se, että käärmettä seuraa skorpioni.

    Totalitaarisen valtion reaktio sille itselleen tehtyyn väkivaltaan ja koettuun nöyryytykseen ei yleensä ole: ”Ehkä politiikassamme on ollut jotain pielessä. Otetaanpa rauhallisemmin.” Väkivalta voidaan päinvastoin tulkita todisteeksi siitä, että vihollinen on kaikkialla ja että nyt tarvitaan vielä kovempia otteita.

    Kristalliyöstä löytyy tästä hirvittävä esimerkki. Kun 17-vuotias Herschel Grynszpan ampui Pariisissa saksalaisen diplomaatin Ernst vom Rathin, natsit eivät ryhtyneet pohtimaan, mitä tapahtuman taustalla oli. He käyttivät murhaa tekosyynä järjestää pogromit, joissa juutalaisia pahoinpideltiin, synagogia tuhottiin ja noin 30 000 juutalaismiestä kuljetettiin keskitysleireille.

    Väkivalta ei siis välttämättä katkaise autoritaarista kehitystä.

    Se voi antaa sille uuden vaihteen.

    Siksi en pitäisi itsestään selvänä, että Venäjän mahdollinen tappio tai Putinin väkivaltainen syrjäyttäminen tuottaisi automaattisesti liberaalin demokratian. Se voi tuottaa sen. Mutta yhtä hyvin se voi tuottaa Putinin tilalle jonkun, joka on Putinia pahempi.

    Ja tässä tullaan Venäjän 1990-luvun kokemukseen.

    Minusta on liian helppoa kuitata se pelkäksi ”talouskriisiksi”. Monille venäläisille kyse oli kokonaisen maailman romahtamisesta: köyhyydestä, väkivallasta, rikollisuudesta, turvattomuudesta, yhteiskunnallisten rakenteiden hajoamisesta ja ennen kaikkea kokemuksesta, että oma maa oli muuttunut suurvallasta naurunalaiseksi raunioksi.

    Ei ollut kyse siitä, että amerikkalaiset voittivat avaruuskilvan ja venäläistä vähän harmitti.

    Moni tavallinen ihminen mietti paljon konkreettisempia asioita: mistä saadaan huomisen ruoka, kuka korjaa tulvivan viemärin ja pääseekö perhe illalla ehjänä kotiin.

    Samaan aikaan osa länsimielisestä eliitistä saattoi juhlia uuden vapauden aikaa ja keskustella baareissa siitä, kuinka vanha Venäjä pitäisi vihdoin heittää historian romukoppaan.

    Ei ole erityisen vaikea arvata, kumpi kokemus jäi tavallisen ihmisen mieleen.

    Siksi professorin esiin nostama venäläinen kunniantunto on kiinnostava asia. Se voi meistä näyttää sairaalloiselta, mutta tarve tulla kunnioitetuksi ja viha nöyryytystä kohtaan ovat hyvin inhimillisiä mekanismeja. Autoritaarinen järjestelmä osaa vain valjastaa ne tehokkaasti käyttöönsä.

    Suomalaisesta kulttuurista löytyy tähän oma vertauskuvansa: alikersantti Lehto.

    Lehto mieluummin kuolee luotien lävistämänä kuin sietää halveksivaa katsetta Lammion kasvoilla. Ja kaikesta kovuudestaan huolimatta Lehdossa on edelleen se nöyryytetty pikkupoika, jota on pompotettu liian kauan.

    Venäjää ei tarvitse sääliä, jotta tätä voisi yrittää ymmärtää.

    Eikä ymmärtäminen tarkoita oikeuttamista.

    Päinvastoin.

    Jos emme ymmärrä, miksi ihmiset haluavat kostaa nöyryytyksen, emme myöskään ymmärrä, miksi seuraava Venäjän johtaja saattaa olla vielä vaarallisempi kuin edellinen.

    Historia ei nimittäin lupaa meille, että käärmeen tappaminen tekee maailmasta turvallisen.

    Joskus se vain vapauttaa seuraavan pedon.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mainitsemiasi asioita pidän myös lähtökohtana. Ja siitä huolimatta se tyranninnmurha olisi ansaittu ja minua miellyttävä asia.

      Poista
    2. "Siksi en pitäisi itsestään selvänä, että Venäjän mahdollinen tappio tai Putinin väkivaltainen syrjäyttäminen tuottaisi automaattisesti liberaalin demokratian."

      Olet osittain oikeassa, tulos voi olla vielä pahempi tai parempi. Jos kuitenkin kyse on diktaattorin jostain henkilökohtaisesta päähänpinttymästä (Hitlerin juutalaiset, Putinin tarve valloittaa Ukraina), tämän poistuminen voi olla ratkaisu. Kyllä Venäjän historiassa johtajan vaihtuminen (Pietari III;n, Nikoilai I ja II:n sekä Stalinin kuolemat) on saanut aikaan myös politiikan muuttumisen. Haluaisin kyllä itse kokeilla vuoronvaihtoa. Ydinkysymys on se, kuinka vahvasti koko sekutokratiaeliitti on sitoutunut Ukrainan sotaan hinnasta välittämättä. Yhtä hyvin tuloksena voi olla "siinä se syyllinen nyt oli ja meni ja nyt vomme palata puhtaan pöydän ääreen", jota meidän lännessä pitäisi myötäillä - mutta tarkkailla uuden johdon käsiä.

      Asiasta toiseen, Arto Luukkanen on kirjoittanut uunituoreen kirjan Venäjän vallanvaihdoista.

      Poista
  6. Jokaisella on oikeus omiin tunteisiinsa. Niistä väitteleminen on ihan turhaa.

    Itse tein sijoituksia Venäjälle hyökkäyssodan alettua vuonna 2014. Hyvät rahat käärin. En ehkä olisi siihen pystynyt kakskymppisenä.

    ”Vahva tunne ei tee ihmisestä järjetöntä – se saa järjen etsimään perusteluja sille, minkä tunne on jo päättänyt.”

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.