keskiviikko 23. huhtikuuta 2014
Intellektuellien puolustus
torstai 23. toukokuuta 2024
Sankarit muuttuvat
Pimeän
kolmion kultti
Psykologit ovat
melko hiljattain ottaneet käyttöön niin sanotun Pimeän kolmion (Dark Triad)
käsitteen.
Siinä lähdetään
siitä, että narsistisilla persoonallisuuksilla on taipumusta myös psykopatiaan eli
tunteettomuuteen ja empatian puutteeseen sekä toisten ihmisten manipulointiin ja
käyttämiseen välineinä (”machiavellismi”).
Vanha kunnon Machiavelli
protestoisi epäilemättä joutumista tuohon konnien joukkoon (vrt. Vihavainen:
Haun machiavelli tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), mutta kyseessähän
on vain tutkijoiden käyttämä tekninen termi eikä mikään historian syväluotaus.
Joka tapauksessa
suhtautuminen toiseen ihmiseen välineenä on perinteisesti ollut syvästi
klassisen etiikan vastaista ja tunnetusti Immanuel Kant on korostanut tämän seikan
keskeisyyttä.
Lehtien
lifestyle-osastoissa tai mitä ne nyt lienevätkään, on paljon käsitelty
narsistien tuhoisaa vaikutusta parisuhteessa ja työyhteisöissä. Yleensä silloin
viitataan juuri tämän synkän kolmion persoonallisuuteen, joka käyttää usein huomattavaakin
lahjakkuuttaan pönkittääkseen omaa narsismiaan ja kampittaakseen niitä, joita
pitää vihollisinaan.
Näitä tyyppejä
on epäilemättä ollut aina keskuudessamme ja koska he ovat normaalista
poikkeavia, on heitä saatettu myös asettaa joissain asioissa esikuviksi muille.
Ehkäpä suurimmiksi valtiomiehiksi mainitut usein edustavat juuri suurinta
häikäilemättömyyttä ja siinä samalla myös tunnekylmyyttä ja suuruusharhoja.
Me protestantit
emme tunnusta pyhimysten erikoiasemaa emmekä usein heidän suuruuttaankaan ja
luulen, että meillä on taipumus pitää noita poikkeusihmisiä pikemminkin jonkin
sortin hulluina, varsinaisten pyhien hullujen eli Kristuksen tähden houkkien
ohella.
Toki ihmisen
jumalallistumiseen, johon pyhimykseksi tuleminen liittyy, kuuluu normaalisti
aivan erityinen kyky myötäkärsimykseen, joka sitten on saattanut ilmetä
vaikkapa spitaalisten haavojen suuteluna ja vastaavina pyhimyselämäkerroista
tunnettuina ilmiöinä.
Tunnekylmyys on
pyhimyksille yleensä aivan vierasta ja sen sijaan heitä on vaivannut empatian
kohtuuttomuus. Manipulointia vaikkapa oman pyhyyden edistämiseksi tuskin
normaalisti havaitsemme pyhissä ihmisissä.
Suuruusharhan
sijasta löydämme sieltä ehkä pienuusharhan, eli ajatuksen aivan tavallisen ihmiselämän
käsittämättömän suuresta syntisyydestä. Vai ovatko nämä yksi ja sama asia?
Joka tapauksessa
klassinen pyhä ihminen, olkoonkin, että hän tietenkin poikkeaa arkipäivän
normaalisuudesta, on hahmo, joka on suorastaan vastakkainen pimeän kolmion
persoonallisuudelle.
Edellisessä
tapauksessa kyse on äärettömän ja saavuttamattoman päämäärän ja esikuvan eli
Jumalan edessä nöyrtymisestä ja kasvamisesta, jälkimmäisessä tämä jumaluus on henkilö
itse.
Asia voi myös
laajentua yksilön ulkopuolelle. Ajallisen, vajavaisen ja katoavaisen asettaminen
kaiken mittapuuksi on ratkaiseva askel kohti barbariaa. Mikäli oma ryhmä, ”rotu”
tai ”luokka” tai ”kansakunta” edustaa absoluuttista korkeinta arvoa, on kaikki,
mikä sen etuja edistää, paitsi sallittua, myös velvollisuus ja rikos ja hyve
saavat uuden merkityksen.
Tuo ajallinen ja
katoavainen voi pukeutua myös ylisukupolvisen, tuhatvuotisen historian kantajan
kaapuun, jolloin sen jumalalliseksi julistettu olemus saa paljon lisää
vakuuttavuutta.
Viime kädessä
kaikki nuo epäjumaluudet edustavat kuitenkin vain ajallista ja vajavaista itsensä
ylentänyttä ihmistä, narsistia, joka saattaa olla miljoonakertaiseksi
suurennettu, mutta yhä vain ihminen, joka ei jumalaksi siitä muutu, että hänet
sellaiseksi julistetaan.
Kyseessä on
epäjumala, idoli, joka voi hahmoltaan olla ideologia, puupökkelö tai kultainen
vasikka, mutta yhä vain sama ihmisten tekemä kuvatus, vaikka se tieteellisesti
muuksi todistettaisiin, kuten bolševikkien Venäjällä tehtiin (vrt. Vihavainen: Haun
idoli tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).
Pimeän
kolminaisuuden edustaja muistuttaa enemmän klassisia paholaishahmoja kuin
pyhimystä. Välttämättä hän ei ole pukinjalkainen ja vankosarvinen kyöpeli.
Esimerkiksi
Dostojevski on kuvannut paholaisen melko tavanomaiseksi mieshenkilöksi, jonka
todellinen laatu ei ole ilman muuta ymmärrettävissä. Samahan tietenkin koskee
naispuolisia inkarnaatioita. Kristus ja Antikristuskin on joskus kuvattu miltei
identtisiksi hahmoiksi (vrt. Vihavainen:
Haun antikristus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Samannäköisyys
johtaa monta harhaan ja sehän on tarkoituskin.
Aikoinaan
Antikristuksen edustajat tietenkin leimattiin kaiken pahuuden polttomerkillä
eikä kenellekään jäänyt epäselväksi, miten niihin oli suhtauduttava.
Länsimaisen kulttuurin nykyvaiheessa asiat taitavat kuitenkin olla ainakin
hieman toisin.
Menestyvät toimitusjohtajat
ja poliitikot, jotka nousevat muiden yläpuolelle demokraattisessa ympäristössämme,
ovat yhä todennäköisemmin häikäilemättömiä egosentrikkoja ja manipuloijia. Amerikkalaisessa
yhteiskunnassa he ovat voittajia ja siis niitä, joille kunnia kuuluu. Luuserit
sen sijaan joutavat häipymään sinne, minne mahtuu. (vrt. Vihavainen: Haun
luuseri tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).
Olen
muistavinani, että jopa populaareissa lastenkasvatusoppaissa on jo kehotettu
valmistamaan lapsia taistelemaan paikastaan yhteisössä, muutenhan sitä jää
pahnanpohjimmaiseksi.
Myös
populaarikulttuurin tuotteissa juhlii itseään egoismin kultti, joka saattaa
naamioitua myös täysin mielettömäksi rakastumiseksi, jossa toinen osapuoli
pyritään kokonaan omistamaan ja sulauttamaan omaan itseen.
Toisaalta
valkokankaan lakkaamattomissa murhaorgioissa ehdottomia idoleja ovat sellaiset
pyssysankarit, joiden ominaisuuksiin kuuluu armottomuus ja empatian puute.
Vielä 1950-luvulla sellaiset hahmot olivat vain ja ainoastaan roistoja.
Varmaankin
liioittelisin, jos sanoisin, että aikamme ihmisihanne edustaa nyt juuri tuota
synkän kolminaisuuden persoonallisuutta. Sen sijaan luulen olevani lähellä
totuutta, mikäli sanon, että ainakin kulttuurimme on huomattavassa määrin
siirtynyt pyhimysten esittämisestä ja palvonnasta kohti noiden häikäilemättömien
menestyjien palvontaa.
keskiviikko 29. toukokuuta 2024
Moraalinen hirviö
Urhoolliset lurjukset
Sallustius, Catilinan
salaliitto. Jugurthan sota. Suomentanut Marja Itkonen. Johdannon kirjoittanut
Jaakko Suolahti. WSOY 1963, 172 s.
Kuinka kauan
vielä koettelet kärsivällisyyttämme, Catilina (quousque tandem, Catilina, abutere
patientia nostra)?
Näin aloitti Marcus
Tullius Cicero ensimmäisen kuuluisan puheensa Catilinaa vastaan. Siinä hän
ihmetteli, että moinen roisto yleensä vielä oli hengissä ja sen jälkeen
teatraalisesti päivitteli, että tuo iljetys ja kaikkien kunnon ihmisten kauhu
vielä kehtasi tulla Rooman senaattiin esiintymään.
Cicero oli silloin
konsulina ja Catilina, joka oli turhaan tavoitellut tuota virkaa, oli aikonut
murhata molemmat konsulit ja muuttaa Rooman tasavallasta tyranniaksi eli
yksivallaksi.
Ciceron
invektiivit Catilinaa vastaan kuuluvat jokaisen latinanlukijan perusaineistoon
ja niitä on yleensä luettu ja ihailtu ennen muuta tyylinsä takia, eikä historiankirjoituksena.
Samaa voi jossakin
määrin sanoa myös Sallustiuksesta. Häntä on arvostettu historiankirjoittajana,
mutta pikemmin tyylin kuin kriittisyyden ja objektiivisuuden takia, vaikka
näihinkin oli kyllä yritystä, kuten hän itse vakuuttaa.
Historian
hengetär Kleio, latinaksi Clio oli kuitenkin yksi runottarista ja se oli yksi
harvoista todelliselle patriisille sopivista askareista sotimisen lisäksi.
Menneiden ja
tässä tapauksessa aivan äskettäistenkin tapahtumien valossa historioitsijan
sopi myös tehdä havaintoja ihmisluonnosta ja kaikesta muustakin. Hän toimi
yleensä moralistina ja filosofina ja oli tilaisuudessa tuomita eläviä ja
kuolleita.
Sallustius
valittaa aikansa turmeltuneisuutta, joka erosi jyrkästi edeltävien sukupolvien
yksinkertaisesta ja hyveellisestä elämästä. Aikaisemmin ihmiset vielä elivät
elämäänsä ilman kiihkeitä haluja, kukin tyytyi siihen mitä hänellä oli.
Vasta myöhemmin
alettiin katsoa, että suurin mahti, kaupunkien ja kansakuntien alistaminen,
merkitsee suurinta kunniaa.
Kun
työteliäisyyden sijaan on tunkeutunut joutilaisuus, itsehillinnän ja kohtuuden
sijaan mielivalta ja pöyhkeys, silloin muuttuu tapojen mukana myös ulkoinen
tilanne.
Kaikki paras,
mitä ihmiset saavat aikaan on hengen ilmausta, monet sen sijaan vaeltavat läpi
elämän kuin unessa ja heille on vastoin luonnon vaatimusta ruumis ollut
nautinnon lähde, sielu taakka… Minun nähdäkseni todella elää ja nauttii olemassaolostaan
vain se, joka antautuneena johonkin tehtävään tavoittelee loistavasta teosta
tai jalosta taidosta koituvaa kunniaa.
Sallustius
yritteli aluksi politiikan alalla, mutta sai pian havaita, että siellä kunniantunnon,
epäitsekkyyden ja hyveen tilalle rehottivat röyhkeys, lahjonta ja ahneus.
Niinpä hän päätti jättää politiikan ja ryhtyä kirjoittamaan historiaa.
Hänen kohteensa,
Lucius Catilina kuului ylhäiseen sukuun ja oli hyvin etevä monella alalla,
mutta hänen mielensä oli alhainen ja kieroutunut. Hänen ruumiinsa pystyi
uskonattomasti kestämään kylmää nälkää ja valvomista mutta paheet olivat vielä
suuremmat:
Hän oli
kylmäverinen, salakavala ja muuntumiskykyinen, pystyi teeskentelemään ja
salaamaan mitä tahansa; hän himoitsi toiselle kuuluvaa, tuhlasi omaansa, hän
oli kiihkeä intohimossaan, varsin kaunopuheinen, mutta harkintakyky puuttui, kertoo
Sallustius.
Tässä
kuvauksessa on taidettu esittää arkkityyppinen narsisti ja jopa ns. synkän
kolmion persoonallisuus (ks. Vihavainen:
Haun dark triad tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).
Catilinan
ainoaksi intohimoksi tuli halu päästä valtion johtoon keinolla millä tahansa.
Hänen intoaan lietsoivat kansalaisten turmeltuneet tavat, joita oli jäytämässä
ennen muuta kaksi pahetta: ylellisyydenhalu ja ahneus.
Rooman turmeltuminen
oli alkanut puunilaissotien jälkeen. Sitten lepo ja rikkaus -sinänsä molemmat
toivottavia asioita, muuttuivat turmiollisiksi. Ensin kasvoi rahan ja sitten
vallan himo. Ahneus tappoi kunniantunnon, rehellisyyden ja muut hyveet; niiden
sijaan se opetti röyhkeyttä ja julmuutta, opetti halveksimaan jumalia ja
uskomaan rahan voimaan.
Aluksi oli
kunnianhimo, joka vielä on aika lähellä hyvettä, paitsi että kunnon mies pyrkii
tavoitteeseensa rehellisin keinoin ja jälkimmäinen viekkaudella ja petoksella. Ahneuteen
kuuluu taas rahan himo ja rahaa ei viisas ole koskaan halunnut; siihen ikään
kuin sekoittunut tuhoavia myrkkyä, jotka herpaisevat miehisen ruumiin ja mielen;
se on aina tyydyttämätön eikä mikään saa sitä vähenemään, ei yltäkylläisyys
eikä puute.
Kun rikkautta ruvettiin
pitämään kunniakkaana, alkoi moraalinen taju tylsistyä, köyhyys muuttui
häpeäksi ja nuhteettomuutta alettiin pitää pahansuopuutena. Nuorisoon tuli nautinnonhalua,
ahneutta ja ylimielisyyttä.
Catilina kokosi
vaivattomasti ympärilleen kaikenkarvaiset heittiöt ja lurjukset, siveettömät ja
irstailijat, velkaantuneet, murhamiehet ja temppelihäpäisijät ja niin edelleen.
Catilina lahjoi avokätisesti turmeltunutta nuorisoa ja huhun mukaan se vietti
myös luonnotonta elämää Catilinan talossa.
Catilinalla oli
ollut nuoruudessaan rikollisia suhteita muun muassa Vestan papittareen ja hänen
uskotaan surmauttaneen poikansakin. Tunnontuskat raastoivat hänen saastaista
mieltään ja hänen kasvonsakin olivat kalvaat ja katseensa pälyilevä, käynti
oli milloin kiivasta ja milloin
laahustavaa.
Oli miten oli,
jopa nuorison enemmistö, mutta varsikin jalosukuiset ryhmittyivät kannattamaan
Catilinaa. Tämä keräsi lopulta kannattajistaan kaksi legioonaa, jotka tosin
olivat osittain vain kehnosti aseistettuja ja vehkeili myös gallialaisten
kanssa päästäkseen valtaan.
Kapinallisten
keinot kuvataan äärimmäisen kataliksi. Kultaista nuorisoa yllytettiin tappamaan
omat isänsä ja sekasorron aikaan saamiseksi tulipaloja oli sytytettävä samanaikaisesti
ympäri Roomaa.
Selvältä
näyttää, että kuvauksen epämääräisyydestä huolimatta erityisesti köyhtyneet ja
köyhät olivat muuan sellainen ryhmä, joka asetti toivonsa Catilinaan. Koko
tarina tuo mieleen Dostojevskin Riivaajissa kuvatut šigaljovilaiset,
murhat ja tuhopoltot keinoina vallan haltuun ottamiseen kuuluivat heidänkin ohjelmaansa
ja arsenaaliinsa.
Aikalaistensa
tapaan Sallustius esittää salaliiton kannattajien ja vastustajien mielipiteet
heidän pitäminään puheina. Tässä ei oleteta, että henkilöt olisivat todella
sanoneet sitä, mitä heidän suuhunsa pantiin, vaan ajateltiin, että heidän olisi
pitänyt sanoa jotakin sellaista.
Koska salaliittolaiset
olivat alivoimaisia, voitiin senaatissa keskustella siitä, mitä heidän kanssaan
oli tehtävä, uhka tasavallalle ei ollut kuolettava.
Julius Caesar
kannatti lempeitä otteita ja jopa anteeksiantoa, kun taas Marcus Porcius Cato
oli jyrkällä laillisuuden kannalla. Caton kanta voitti ja Roomassa
toimeenpantiin ankara poliittinen puhdistus. Catilinan legioonat lyötiin, mutta
taistelu oli ankara.
Catilinan
ympärille kerääntyneet lurjukset osoittivat nimittäin erittäin suurta
urhoollisuutta ja peräänantamattomuutta, eikä yksikään vapaasyntyinen
kansalainen antautunut vangiksi. Kaikilla kaatuneilla haavat olivat etupuolella
ja itse Catilina taisteli hyvin urhoollisesti ja säilytti uhmamielensä loppuun
saakka.
Voitto saatiin
katkeralla hinnalla ja surmattujen kapinallisten joukossa monet saattoivat löytää
sukulaisiaan ja ystäviään.
Joka tapauksessa
Rooman tasavalta oli nyt pelastettu Catilinalta, mutta ennen pitkää siitä teki
lopun omalla tavallaan Julius Caesar, josta alkoi keisarivallan aika, tasavallan
ajan instituutiot näennäisesti säilyttäen vahva mies kokosi itselleen kaikki avainasemat
ja kaiken vallan.
Dostojevski
tunsi varmasti Sallustiuksen ja tuntuu siltä, että hänen Riivaajissaan
on vaikutteita tältä antiikin auktorilta. Tosin myös salaperäisiä ja ainakin
huhujen mukaan nihilistien sytyttämiä tulipaloja oli tuohon aikaan Pietarissa.
Mitä Putiniin ja
hänen koplaansa tulee, sekin tuo elävästi mieleen Catilinan sellaisena kuin
Sallustius on hänet kuvannut. Toki Putin oli vallanotossaan onnistuja, jota
siinä suhteessa on pikemmin verrattava Caesariin ja hänen hallintojärjestelmäänsä,
prinsipaattiin.
Caesaria vastaan
sai Cicero sitten vuorostaan pitää puheitaan, mutta se ei enää auttanut. Kansalaissodan
kauhuihin kyllästynyt kansa laski päänsä vapaaehtoisesti ikeen alle, kuten
Tacitus asiaa kuvaa. Tasavaltaa Roomasta ei enää tullut.
tiistai 15. syyskuuta 2026
Aikamme esikuva?
Machiavelli,
kansanvallan suuri ystävä
”Machiavellismin” käsitteellä on ikävä
kaiku ja itse asiassa se on mukana myös psykiatrien tautiluokituksessa (ks. Vihavainen:
Haun dark triad tulokset).
Pejoratiivisena terminä machiavellismi
merkitsee jokseenkin samaa kuin jesuitismi: pämäärä, joka on rikosta suurempi, oikeuttaa
jälkimmäisen.
Luulen, että kyseessä on hyvin normaali
nykyaikainen ajattelu. Kukapa meistä ei olisi voinut hyväksyä Ukrainan sodan
umpisolmun ratkaisemiseksi vaikkapa yhtä ajallaan ja paikallaan oikeaan
osunutta pistoolinlaukausta, joka olisi voinut raivata pois tieltä yhden epäonnistuneen
johtajan, minkä jälkeen olisi voitu palauttaa rauha ja selittää, että siinä se
syyllinen nyt oli ja meni ja nyt vomme palata puhtaan pöydän ääreen.
Luultavasti tuonkin ratkaisun hetki on jo ollut
ja mennyt, mutta edelleenkään monet meistä eivät kaihda loputonta ihmishenkien
uhraamista suuremman ja meille hyödylliseksi ajatellun päämäärän puolesta, vaan
jopa kiivaasti vaativat sitä ja paheksuvat ajatusta ihmiselämän typerän
sentimentaalisesta kunnioittamisesta.
Antonio Gramscin vankilassa hahmottelemissa
ajatuskokeissa olivat esillä myös Italian kohtalot, kuten sen renessanssin sivistys
-joka hänen mielestään oli ”taantumuksellinen” liike muodostaessaan umpipern,
jonne kansajoukot eivät voineet eliittiä seurata. Renessanssin kulttuuri ei
voinut muodostua uudeksi ”terveeksi järjeksi”.
Myös Danten runous ja Machiavellin haave
Italian yhdistymisestä jon1500-luvulla olivat Gramscin sydäntä lähellä. Machiavelli oli Gramscille moderni ajattelija
ja jakobiini jo aikana, jolloin kansanjoukot eivät valitettavasti kyenneet
häntä seuraamaan.
Näyttää siltä, että Gramsci ihailee
erityisesti ”Ruhtinas”-teosta ja ajattelee Italian kansan sen asemaan.
Italian yhdistyminen ja vapauttaminen
barbaareista oli tehtävä perinteisen moraalin pakkopaidasta välittämättä.
Ruhtinaan oikeus ja velvollisuus oli kansan nimissä käyttää myös keinoja, jotka
yksittäisille kansalaisille eivät olleet sallittuja.
Jesuiitat, jotka Italiassa ennen toista
maailmansotaa olivat vielä voimissaan, olivat Machiavellin parhaita oppilaita
ja sangen kunnioitettava intellektuaalinen vastustaja ajan muille virtauksille.
Mutta ”Ruhtinaan” kirjoittajan ohella oli
olemassa myös toinen Machiavelli, joka yleensä uhondetaan. Asia liittynee
siihen, että kirjoittajan varsinainen historiallinen uutuus joka tapauksessa
oli esitetty nimenomaan ”Ruhtinaan ” sivuilla.
”Discorsi”-teoksessana (Discorsi sopra la
prima deca di Tito Livio, 1517) kirjoittaja itse asiassa kyllä jatkaa tuota samaa
arvopohjaista realismiaan, mutta niin sanoakseni toisin keinoin.
Tässä vanha blogini aiheesta:
lauantai 20.
elokuuta 2016
Machiavellin
moraali
Kaarlo Af Heurlin, joka sota-aikana ja
osittain ”teltta- ja korsutyönä” käänsi Machiavelliä, sai huomata tämän olevan
mitä ajankohtaisin kirjoittaja.
Olihan suuri firenzeläinen varoittanut
pieniä tasavaltoja valloitussodista ja nojautumisesta vieraisiin apujoukkoihin
ja kehottanut välttämään politiikkaa, jolla hankittiin viholliset läheltä ja
ystävät kaukaa. Kaikki tuo oli taas ajattoman ajankohtaista.
Kuten tunnettua, Machiavellin Ruhtinas
oli Kekkosen käsikirja, mikä monen mielestä osoittaa tuon valtiomiehen
turmeltuneisuuden.
Kuvaavaahan on, miten Fredrik Suuri, eräs
suurimmista historian tuntemista lurjuksista, halusi nuorena kunnostautua
moraalisuudellaan ja kirjoitti niissä merkeissä teoksen Anti-Machiavelli,
jonka tarkoitti Voltairen ihailtavaksi.
Toki Ruhtinaan näennäinen
kyynisyys liittyy siihen, että ruhtinaan ajateltiin samaistuvan asiaansa,
valtioetuun, joka taas ei voinut olla sama kuin luonnollisen henkilön
vähäpätöinen etu. Siten valtiosta vastuullinen ruhtinas tavallaan joutui
suuremman voiman edustajaksi.
Valtioedun, Staatsräsonin
ihailijat kuten Hegel ja Snellman olivat myös Machiavellin ihailijoita ja
ilmeisesti tämä liittyi juuri hänen Ruhtinas-teoksensa ajatuksiin.
Mutta Machiavellillä on toinenkin
merkittävä teos, jonka usein on katsottu olevan Ruhtinaan kanssa ristiriidassa.
Kyseessä on Valtiollisia mietelmiä eli Discorsi sopra la prima deca
di Tito Livio eli siis pohdintoja Titus Liviuksen Historian kymmenen
ensimmäisen kirjan johdosta. Tämä aineistohan on nyt suomeksikin saatavilla.
Tässä kirjassa tekijä osoittautuu
melkoiseksi moralistiksi, joka ihailee tasavaltaa ja kansaa ja suhtautuu varsin
skeptisesti ruhtinaisiin ja ruhtinaanvaltaan.
Niin sanoakseni empiirisen aineiston
johtopäätöksilleen Machiavelli saa siis ennen kaikkea Rooman kuningaskunnan ja
tasavallan historiasta ja siitä, miten viimemainittu kehittyi keisarivallaksi,
joka usein oli mitä moitittavinta.
Machiavellin johtopäätökset ovat usein
hyvin selväsanaisia ja vaikuttavat jopa simppeleiltä, mikä ei sinänsä vähennä
niiden uskottavuutta, päinvastoin.
Sekä ruhtinaanvalta että kansanvalta
kaipaavat kirjoittajan mielestä rajoikseen lakeja, sillä ruhtinas, joka voi
tehdä mitä haluaa on mieletön, ja kansa joka voi tehdä, mitä haluaa, ei ole
viisas.
Kansan virheet ovat kuitenkin helpommin
korjattavissa, sanoo kirjoittaja yllättävästi: kansan sairauden
parantamiseen riittävät sanat, ruhtinaan sairaus kaipaa rautaa; jokainen voi
tällöin päätellä, että siellä, missä tarvitaan voimakkaampaa lääkettä, ovat
virheet suurimmat.
Enempää ruhtinas kuin tasavalta eivät ole
noudattava sopimuksia, jotka on tehty pakosta ja kumpikin rikkoo sanansa, kun
häviö uhkaa, mutta tasavalta osoittaa tällöin kuitenkin suurempaa
inhimillisyyttä, arvioi kirjoittaja Rooman historian perusteella.
Yleensäkin Machiavelli ihailee eniten
kansanvaltaa ja myöntää tässä puolustavansa asiaa, jonka enemmistö hylkää. Toki
kansan valta on suhteellinen asia, eikä valtaa käytännössä käytä kuin noin
neljä-viisikymmentä henkeä. Nämä on tehtävä tyytyväisiksi tai hankkiuduttava
niistä eroon. Loput kansasta voidaan kyllä pitää hallinnassa, sillä se ei pyri
valtaan.
Machiavelli on hyvin epäortodoksinen myös
siinä, että hän väittää jalkaväen olevan ratsuväkeä etevämpi, mikä tuntuu
selvältä paradoksilta. Muistettakoon kuitenkin, että tuohon aikaan Sveitsin
kurinalaiset keihäsmiehet olivat nousseet uhmaamaan ratsastavaa aatelia ja
täten nostaneet tasavallan ja plebsin uuteen arvoon.
Kansainvaellukset ovat Machiavellin
havaintojen mukaan sodista julmimpia ja kauheimpia, sillä mikäli konflikti on
ruhtinaiden tai tasavaltojen välinen, niille riittää hallitsevan piirin
tuhoaminen, mutta uusi kansa, joka tulee entisen tilalle, joutuu sen tuhoamaan,
mikäli aikoo saada elantonsa siitä, mistä muut aikaisemmin.
Paavinvallan ja katolisen kirkon suuri
vastustaja Machiavelli havaitsee samaan aikaan, ettei ole olemassa varmempaa
merkkiä valtakunnan rappiosta, kuin jumalanpalveluksen halveksiminen.
Italian
vallitseva rappio johtui uskonnon hylkäämisestä ja samaan aikaan vallitsevasta
paavin maallisesta vallasta. Voitiinko tuon ajan kirkkoa olla halveksimatta?
Suuri vapaa-ajattelija Machiavelli esitti
itsestäänselvyytenä, että suuria tapahtumia aina edelsivät enteet, mikä saattoi
johtua siitä, että ilma oli täynnä henkiä, jotka säälistä ihmisiä kohtaan
halusivat varoittaa uhkaavasta vaarasta.
Discorsi-teoksen kirjoittaja ei ole
millään muotoa kyynikko, vaan pohjimmiltaan moralisti ja muistuttaa ehkä tässä
suhteessa Paasikiveä, mahdollisesti Kekkostakin. Ruhtinaan kirjoittajasta
hän näyttää poikkeavan radikaalisti, mutta tämäkään ei ehkä ole kovin ilmeistä
periaatteellisella tasolla.
Machiavellin ihanne on hyvin hallittu
tasavalta, jossa lakeja kunnioitetaan ja jossa kansan ominaislaatu määrää sen,
onko sillä paljon vai vähän vapautta.
Tämä periaatehan ei nykyään ole
kunniassa. Moni näyttää pitävän ehdottomana totuutena sitä, että ihmiset
kaikkialla kaipaavat maksimaalista vapautta. Machiavellin havaintojen mukaan
kansoilla on kuitenkin tässä suhteessa oleellisia eroja ja hän varoittaa
antamasta liikaa vapautta niille, joille se ei sovi tai liian vähän niille,
jotka tarvitsevat enemmän.
Tuntuu siltä, että maailman mahtavien
kannattaisi joka päivä lukea Machiavellinsä uudelleen, ei valikoiden niistä
kohdista, joissa puolustetaan valtioille ja yksilöille erilaista moraalia
–sellaisia kohtia löytyy myös Discorsi-teoksesta vaan pitäen silmällä
kokonaisuutta ja niitä ihanteita, joita suuri valtio-oppinut on pyrkinyt
tekemään aineistonsa pohjalta.
keskiviikko 4. kesäkuuta 2025
Kerettiläinen Frankfurtissa
Intellektuellien synnit
Niin sanottu Frankfurtin koulukunta
”kriittisine” teorioineen edustaa luultavasti tämän hetken vaikutusvaltaisinta
filosofista traditiota länsimaissa. Sen voi löytää sieltä, missä käsitteet ”woke”
ja ”DEI” mainitaan.
Kyseessä oli kirjava kokoelma
marxismin ja psykoanalyysin pohjalle rakentavia ajattelijoita. Sieltä voidaan
etsiä muodikkaan postmodernin nihilismin
juuria, mutta löytyy sieltä muutakin.
Eräänlainen musta lammas joukossa
oli psykoanalyytikko ja sosiaalipsykologi Erich Fromm, jonka laajaan tuotantoon
sisältyy myös runsaasti kiinnostavia uskonnonfilosofisia pohdintoja.
Kun luulen lukeneeni suurimman osan
hänen tuotantoaan, otan vapauden esittää oman käsitykseni hänen ajattelunsa
perusteista ilman lähdeviittauksia. Nuo kirjat kun ovat erilaisissa muutoissa
päässeet valitettavasti enimmäkseen häviämään kirjastostani, mikä on harmillista.
Fromm esittää teoksissaan ”Ihmisen
osa” ja ”Hyvän ja pahan välillä” eräänlaisen objektiivisen kehitysportaikon,
jonka ihminen joutuu elämässää käymään läpi tai sitten takertumaan jollekin
portaalle.
Fromm nimittää ajatteluaan
humanistiseksi psykoanalyysiksi ja pitää suurena lähtökohtana ihmisen tarvetta
vastata eksistentiaaliseen ongelmaansa: mitä tehdä, kun olemme kuolevaisia ja
tiedämme sen? Mikä on ihmisen osa, hänen mahdollisuutensa tässä tilanteessa?
Vastausta kehitellään
psykoanalyyttisen kehityspsykologian pohjalta. Ihmisen osa on joko toteuttaa hänessä
piilevät mahdollisuduet eli tulla sellaiseksi kuin hän olemukseltaan on, tai
sitten harhautua ja vastata tilanteeseensa irrationaalisella, mahdolliseti tuhoavalla
tavalla.
Ihmisyksilön kehityksen ensi
vaiheena on lapsellinen narsismi eli libidon kehityksen oraalis-reseptiivinen
vaihe. Sitten seuraa anaalinen vaihe ja vasta sen jälkeen kypsyys: genitaalinen
vaihe.
Oraalinen ja anaalinen vaihe
saattavat saada sekä reseptiivisiä että sadistisia muotoja, mikä ilmenee sitten
taipumuksissa keskittyä hyödykkeiden hankkimiseen, pakonomaiseen säästämiseen
ja siivoamiseen, ihmissuhteissa joko riippuvuuteen, tai sitten sadismiin ja/tai
masokismiin.
Täysin kypsä persoonallisuus sen
sijaan on genitaalis-produktiivinen. Se ei saa tyydytystään kiinnittymisestä johonkin
itseä suurempaan, enempää kuin toiseutta edustavien tuhoamisesta, vaan pyrkii
luomaan ja lahjoittamaan ja suhtautuu ympäristöönsä pyyteettömällä rakkaudella.
Täsä ei seuraa, että kehityksessään
jollekin portaalle pysäntyneet olisivat välttämättä pahoja tai huonoja ihmisiä
tai suorastaan rikollisia luonteita, mutta sellainen mahdollisuus on kyllä
olemassa ja saattaa tietyissä olosuhteissa aktualisoitua.
Tämä kehitysportaikko on
luonteeltaan objektiivinen ja sotii siis postmodernia nihilismiä vastaan. Se on
itse asiassa varsinainen potku suoraan tuon ajattelutavan ytimeen.
Rienauksen yhtenä huippuna on, että
esimerkiksi homoseksuaalisuutta ei luokitella yhdeksi tasa-arvoiseksi ihmisen
seksuaalisuuden vaihtoehdoksi, vaan sitä pidetään epäkypsän persoonallisuuden
takertumisena erääseen alempaan kehitysvaiheeseen.
Varmaan täytyy vielä kerran todeta,
ettei tästä seuraa homojen ”tuomitseminen”, vaan sen toteaminen, että he oat
kehityksessään kesken jääneitä ja joutuvat ponnistamaan siltä pohjalta,
alemmalta portaalta.
On tietenkin täysin mahdollista,
että myös sellaisen persoonallisuuden omaava ihminen on kelpo kansalainen ja
muutenkin hyvä -toki päinvastaista mahdollisuutta on syytä pahoin pelätä.
Olisi kiinnostavaa nähdä Frommin
mahdollissti kirjoittamat analyysit Frankfurtin koulukunnan kollegoistaan.
Kyseessähän oli joukko mitä tyypillisimpiä intellektuelleja, jotka useimmiten
ovat myös poikkeavia yksilöitä, ainakin siinä tapauksesas kun heidät voidaan luokitella
neroiksi.
Nero, poikkeuksellisen suuressa
määrin uutta luova yksilö, ei missään tapauksessa voi olla vain yksinkertaisesti
kunnon kansalainen ja kympin todistuksen koulusas saanut hikari. Hän on aina
poikkeava ja luultavasti asia usein liittyy myös persoonallisuuden kehityksen
ongelmiin.
Toki myös ja aivan erityisesti
genitaalis-produktiivinen peesoonallisuus voi tämän ajattelutavanmukaan olla
nerokas, minkä kuulee jo Frommin antamasta nimityksestäkin. Suuria rakastajia
lienevät itse asiassa monet suurimmat nerot, vaikka joukossa on selvästi aivan
muunlaisiakin tapauksia.
Mutta ne tavallisemmat
intellektuellit, esimerkiksi tuo Frankfurtin galleria, muodostavat yhtä
kirjavan kuin kaameankin friikkijoukon. Varmemmaksi vakuudeksi liitän tähän blogin,
joka käsittelee eräitä klassisia intellektuellityyppejä:
keskiviikko 23. huhtikuuta 2014
Intellektuellit ja synkkä kolmio
Synkkä kolmio (dark triad)
on ammattipiireissä nimityksenä persoonallisuustyypille, jossa yhdistyvät
narsismi, machiavellismi ja psykopatia.
Itse asiassa vain ensimmäinen ja
viimeinen kai ovat käypiä psykiatrisia luonnehdintoja. Machiavellismi, jota on
myös epäilty lieväksi psykopatian muodoksi, joka tapauksessa liittyy tiiviisti
noihin patologisiin ilmiöihin.
Narsismille ovat tyypillisiä
suuruuskuvitelmat, ylpeys, egoismi ja empatian puute, psykopatiaan taas
liittyvät antisosiaalinen käytös, impulsiivisuus, itsekkyys, tunteettomuus ja
katumattomuus.
Machiavellismille sanotaan olevan
luonteenomaista toisten ihmisten manipulointi ja hyväksikäyttö, kyyninen
piittaamattomuus moraalista ja keskittyminen omaan etuun ja pettämiseen.
Tunnistamme tällaiset tyypit helposti kulloistenkin mahtimiesten läheisyydestä,
jonne ne kerääntyvät kuin häntäkärpäset liehakoiden ja ylistäen isäntänsä
mahtavuutta. Niille totuudella ja valheella on vain surinan arvo ja ainoaa
todellista suuruutta edustaa tuoreen ulosteen loppumattomuus.
”Synkän kolmion”
persoonallisuustyyppien on havaittu korreloivan aggressiivisuuden, rasismin ja
öykkäröinnin kanssa. Historiasta tuttu SA-miehen prototyyppi voisi siis hyvin
sopia esimerkkihenkilöksi.
Joskus puhutaan myös ”pimeästä
neliöstä”, jossa narsismiin, machiavellismiin ja psykopatiaan yhdistyy vielä
sadismi. Ehkäpä Heinrich Himmler etsi ja löysi juuri tällaisia tyyppejä
SS-joukkoihinsa. Voisi ainakin ajatella heidän viihtyneen siellä mainiosti.
Mutta miten ”kolmion” tai ”neliön”
ominaisuudet suhtautuvat toisiinsa? Henkiset poikkeavuudet eivät yleensä vielä
predestinoi ihmisiä rikollisuuteen tai muuhun pahuuteen, tuskin myöskään
intellektuelleiksi tai näyttelijöiksi. Lähes kaikkia henkisiä valmiuksia voi
käyttää myös hyviin tarkoituksiin. Mikä hallitsee ”synkän kolmion” ihmisiä ja
onko yhteiskunnalla toivoa siitä, että heistä voisi tulla täysiarvoisia
kansalaisia?
Kuten edellisestä selviää, asian
ydin on siinä, että niin ”kolmiossa”, ”neliössä” kuin niiden komponenteissakin
on aina kyse siitä, että oma ego hallitsee elämää, jossa sivullisille on
tarjolla vain välineen rooli.
Ihminen, joka ei välitä toisten
kärsimyksistä tai jopa nauttii niistä on ehkä sopiva vanginvartijaksi, mutta
pystyisikö hän vaarantamaan ja jopa uhraamaan itsensä vieraiden ihmisten
puolesta?
Saattaisi ensi näkemältä olla
vaikea ymmärtää, että niin monet poliittiset fanaatikot ovat joka tapauksessa
epäitsekkäitä ja suorastaan pyrkivät uhrautumaan aatteensa puolesta. Asian ydin
on mitä ilmeisimmin projektiossa ja introjektiossa. Narsisti tavallaan ulottaa
itsensä käsittämään koko sen yhteisön, johon hän samaistuu ja sulkee taas muut
sen ulkopuolelle. Hänelle ei ole olemassa itsensä lisäksi muita, mutta tuo
hänen egonsa saattaa pullistua käsittämään koko hänen sukunsa tai kansansa.
Muut ihmiset taas leikkautuvat oman viiteryhmän ja samalla koko ihmisyyden
ulkopuolelle. He ovat ”toisia”.
Siinä kaikessa
yksinkertaisuudessaan selitys siihen, miksi tietyt ihmiset saattavat samaan
aikaan olla niin totaalisen julmia vihollisilleen ja mitä sentimentaalisimpia
palvojia oman ryhmänsä jäsenille, etenkin sen symbolisille johtajille, joille
he alistuvat sadomasokistisen kaavan mukaisesti.
Kuten me vanhat ihmiset vielä
muistamme, Theodor Adorno luonnosteli aikoinaan sodan jälkeen autoritaarisen
persoonallisuustyypin. Sen edustajia löysi helposti saksalaisista
poroporvareista, jotka olivat aina valmiina tottelemaan ylempiensä käskyjä,
millaisia tahansa. Ilman saksalaista poroporvaria Hitlerin valta ja varsinkaan
holokausti tuskin olisivat edes olleet mahdollisia.
Adorno ja yleisemminkin
Frankfurtin koulukunta tekivät itse asiassa juuri pikkuporvaristosta historian
konnan. Saksan työväenluokka oli sinänsä vahva ja sen olisi pitänyt kyetä
sosialistiseen vallankumoukseen, jota älymystöpiireissä usein pidettiin
kaikkien ihmiskunnan ongelmien patenttiratkaisuna. Tuo luokka oli kuitenkin
pikkuporvarillisten vaistojen turmelema ja, kuten vitsailtiin, se ei koskaan
kykenisi valtaamaan rautatieasemia, jos sille kieltäydyttäisiin myymästä
laiturilippuja.
Tällainen käytös ei kuitenkaan itse
asiassa viitannut hävittäviin narsistisiin ja sadistisiin taipumuksiin, vaan
pikemminkin aitoihin kansalaishyveisiin, kuten kurinalaisuuteen ja
pitkäjänteisyyteen. Psykopaateilta tällainen kyky puuttuu ja he ovat taipuvaisia
impulsiivisuuteen ja ”kiksejä” tarjoaviin seikkailuihin sekä yleensäkin
lyhytjännitteiseen elämäntapaan.
”Pikkuporvarillinen” kunnollisuus
ja kurinalaisuus taas ovat niitä ominaisuuksia, joita todelliset
vallankumoukselliset ovat aina halveksineet ja pitäneet paheista suurimpina.
Venäjällä lokakuun vallankumoukseksi nimitetty kaaos oli ennen muuta rahvaan hallitsematonta
riekkumista. Venäjän tuntijat nimittivät sitä nimellä ”volja”, kyseessä oli
vapaus tehdä mitä halusi eikä pelkästään pakkovallasta vapautuminen.
Tällaista orgiaa ei Saksassa
koettu, vaikka sen perinteinen hyvä järjestys kyllä järkkyi vuoden 1918
mellakoissa, jotka vielä muutamin paikoin lähivuosina uusiutuivat.
Paul Johnsonin tunnetussa teoksessa
”Intellectuals” esitetään karu galleria häiriintyneitä tyyppejä, jotka ovat
kulttuurissamme kunnostautuneet palvottuina intellektuelleina.
Huomattakoon, ettei Johnsonin
kirjan nimessä ole määräävää artikkelia. Kyseessä ovat siis eräät tietyt
intellektuellit pikemmin kuin koko se joukko, jota kutsutaan tuolla nimellä ja
joka haluaa siihen samaistua.
Kannattaa kuitenkin pysähtyä
miettimään, miksi näin monet alan kuuluisuudet ovat niin ilmeisesti olleet
henkisesti tasapainottomia ja miksi heihin siitä huolimatta tai ehkä juuri
siksi on suhtauduttu niin kritiikittömän palvovasti. Siitäkin Johnson antaa
paljon puhuvia esimerkkejä.
Jean-Jacques Rousseau kuuluu
tietenkin Johnsonin galleriaan. Hänen henkilöhistoriansa pääpiirteet ovat
yleisesti tunnettuja. Tuo altruismin ja luonnonmukaisuuden sentimentaalinen
palvoja kohteli lähimmäisiään mitä raaimmin. Lapsensa tuo hellän kasvatuksen
entusiasti pakotti lähettämään lastenkotiin.
Johnson siteeraa erästä nykyisempää
tutkijaa, joka on listannut Rousseaun paheet. Hän oli ”masokisti,
ekshibionisti, neurasteenikko, hypokondrikko, onanisti, latentti homoseksuelli,
kyvytön normaaliin vanhemman kiintymykseen, kehittyvä paranooikko, narsistinen
introvertti, jonka taipumus teki hänestä epäsosiaalisen, täynnä
syyllisyydentuntoja, patologisen arka, kleptomaani, infantiili, ärtyisä ja
surkea”.
Nykyaikainen ennakkoluuloton lukija
voi tietenkin kuitata tämän listan lyhyesti –entäs sitten? Nuo ominaisuudet
ovat aikakautemme perspektiivistä ihan OK. Osaksi ne ehkä ovat hieman ikäviä,
mutta mitäpä ne kuuluvat Rousseaun toimintaan filosofina?
Kiinnostavaa joka tapauksessa on,
että noita paheita tai aikakauden perspektiivistä katsoen vähintäänkin
vajavaisuuksia ei ihailijoiden piirissä ainoastaan kieltäydytty näkemästä, vaan
Rousseauta suorastaan palvottiin myös persoonallisuutena. Hänen tavaton
kuuluisuutensa ja historiallinen vaikuttavuutensa varmaan olivat riittäviä
syitä sille, että hänen tavaroitaan, viimeistä tupakkakukkaroa myöten
kohdeltiin kallisarvoisina reliikkeinä.
Kummallisempaa sen sijaan on, että
häntä nimitettiin ”Pyhäksi Rousseauksi” (George Sand) tai peräti ”Kristuksen
kaltaiseksi sieluksi, jolle vain taivaan enkelit olisivat sopivaa seuraa”
(Schiller). Tolstoi kertoi, että kaksi suurinta vaikuttajaa hänen elämässään
olivat olleet Kristus ja Rousseau ja nykyisemmän sukupolven oppi-isä Claude
Levi-Strauss kommentoi: ”Hän on mestarimme ja veljemme… jokaisen sivun tässä
(minun, Levi-Straussin) kirjassa olisi voinut omistaa hänelle, ellei se olisi
ollut arvotonta hänen suuren muistonsa rinnalla”.
Paul Johnsonilla on hyvä perusteet
puolellaan, kun hän arvioi, että Rousseau oli nerokas kirjailija, mutta
tasapainoton sekä elämässään että kirjoituksissaan. Hieman pirullisesti Johnson
antaa viimeisen sanan eräälle Rousseaun rakastajattarista, jonka mielestä
filosofi oli ”kiinnostava hullu”.
Rousseaun mielestä paheet kuitenkin
johtuivat ennen muuta yhteiskunnasta ja hän epäilemättä olisi voinut karistaa
epämiellyttävät luonnehdinnat niskoiltaan kuin hanhi veden. Eihän syypää hänen
lurjusmaisuuteensa ollut hän itse, vaan Ranska, se yhteiskunta, joka häntä
ympäröi ja tyrannisoi.
Tässä on kuitenkin kiinnostavaa
pohtia, miten Rousseaun tapaus suhtautuu ”pimeän kolmion” syndroomaan.
Johnsonin kokoamien tietojen mukaan hänen tuttaviensa todistus oli varsin
yksimielinen: David Humen mielestä hän oli ”hirviö, joka piti itseään ainoana
merkittävänä olentona koko maailmankaikkeudessa”. Diderot, joka tunsi hänet
hyvin, katsoi, että hän oli ”petollinen, turhamainen kuin Saatana, kiittämätön,
julma, tekopyhä ja täynnä ilkeyttä”. Voltairen mielestä hän oli ”turhamainen ja
halpamainen hirviö”.
Näyttää siis pahasti siltä, että
”synkän kolmion” ulottuvuuksista ainakin narsismi on monen kuuluisan
intellektuellin persoonassa vahvasti läsnä ja ilmeisesti ainakin jonkinasteinen
psykopatia. Kaikesta sentimentaalisuudestaan huolimatta filosofi oli kykenemätön
vanhemmuuden tunteisiin ja lähetti lapsensa lastenkotiin, jollaiset tuohon
aikaan lienevät muistuttaneet enemmän helvettiä kuin mikään nykyaikainen
instituutio, amerikkalaiset vankilat mukaan lukien.
Machiavellismista puheen ollen,
koko hänen oppinsa yhteistahdosta rakentui itse asiassa sen periaatteille.
”Yhteistahto” oli luomus, jonka avulla oli mahdollista perustella lähes mitä
tahansa aatetta riippumatta siitä, ketkä sitä kannattivat ja miten paljon heitä
oikeastaan oli.
Bertrand Russell kertoo lapsena
kysyneensä isältään, kuka oli Rousseau, jolloin hänelle oli vastattu: ”Muuan
hyvin paha mies, poikani!” Russell itse oli Rousseaun ajatusten suuri kriitikko
ja hänen persoonansa poikkesi monessa suhteessa kyynelehtivästä ja epävakaasta
Rousseausta, mutta molemmat olivat intellektuelleja par excellence.
Ehkä jo tämä yhteinen
intohimo antaa aihetta olettaa, että heillä oli myös henkisesti paljonkin
yhteistä? Russellin omaelämäkerrasta ja Johnsonin kirjasta päätelleen Russell
oli kuitenkin valoisampi tyyppi. Hänen merkittävin heikkoutensa olivat naiset,
mutta pidäkkeettömyydelleen hänellä oli tarjota filosofiset perusteet, jotka
monet naiset myös jakoivat. Russell olisi voinut kuulua Dostojevskin
galleriassa kevyempään, ”isien” sukupolveen. Hän kieltäytyi tunnustamasta
pahuutta eikä itsekään sitä edustanut.
Russell muistutti
ulkonäöltään lintua ja kehitti vanhemmiten yhä vastenmielisemmän kotkottavan
naurun, mutta hän valloitti älyllään ja kaatoi naisia kuin heinää. Kysyntä luo
tarjontaa ja ehkä tuo myöhempien aikojen Don Juan oli omassa kategoriassaan
miesten parhaita.
Päinvastoin kuin Russellille, Leo
Tolstoille seksuaalisuus oli demoni, jota vastaan hän taisteli ja josta hän
kärsi. Kuten tunnettua, hän saarnasi pidättyvyyttä, leimasi taiteen himojen
herättämiseksi ja yleensäkin näki seksuaalisuuden alentavana, suurena
lankeemuksena.
Omasta suuruudestaan Tolstoilla sen
sijaan ei ollut epäilyksiä, tai ainakin niiden torjuminen onnistui vaivatta.
Paul Johnson katsoo, että Tolstoi katsoi olevansa Jumalan veli ja joskus näytti
jopa siltä, että hän piti itseään vanhempana veljenä.
Tämän voinee kuitata ilkeänä
henkevyytenä. Mielestäni on täysin mahdollista nähdä asia siten, että Tolstoi
uskoi kaikkien ihmisten samanarvoisuuteen Jumalan edessä ja Jumala taas oli
hänelle yksinkertaisesti totuus, vilpittömän sydämen valaistuminen, jota suuret
opettajat ajasta aikaan olivat saarnanneet. Tämä ajatushan on buddhalaisuuden
ytimessä ja sieltä myös Tolstoin opit olivat peräisin.
Tolstoi ei ehkä sellaisenaan
kannattanut Feuerbachilta juontuvaa ihmisjumaluuden ideaa. Jotakin
samankaltaista oli kuitenkin hänen kapinassaan kirkkoa ja uskontoa vastaan.
Niitä hän syytti totuuden vääristelystä ja etsi totuutta ihmisestä eikä
tuonpuolisesta. Valtiota hän piti pyhän Augustinuksen tapaan ”suurena
rosvojoukkona”. Toisin kuin jälkimmäinen, hän ei antanut sille armoa edes
siksi, että se olisi hallitsijan väline oikeuden harjoittamiseksi. Valtio,
kirkko ja seksuaalisuus olivat sinänsä väärin.
Tolstoi vaati siis mahdottomia yhtä
tinkimättömästi kuin jo hänen kuuluisampi esikuvansa Jeesus. Nikolai
Berdjajevin mielestä hänen maksimalisminsa oli ”demonista” tai ”saatanallista”
eli kapinaa Jumalaa vastaan. Venäjän vallankumouksen jälkeen sen hajottavaa
merkitystä sitten alettiin myös intellektuellien piirissä kauhistella, kun
vahinko jo oli tapahtunut. Ennen vallankumousta Tolstoi oli jo kirottu niin
kirkon kuin valtionkin taholta, mutta lähinnä vain mustasotnialaiset
intellektuellit tohtivat kritisoida häntä. No, myös Gorki kritisoi, koska
Tolstoi hänen mielestään oli …poroporvari.
Joka tapauksessa Tolstoi sai
tavattomasti seuraajia yhteisen kansan parista ja Suomessakin hänen
pamflettikirjasiaan myytiin runsaasti. Intellektuellina Tolstoi
paradoksaalisesti ylisti toisaalta yksinkertaisen kansan viisautta ja toisaalta
niitä suuria opettajia eli siis intellektuelleja, jotka ajasta aikaan olivat
tuoneet kansalle valaistuksen.
Tolstoin kirja ”Mitä meidän siis on
tehtävä” julkaistiin heti vuonna 1908 myös suomeksi. Sen radikalismi
hämmästyttää tänäkin päivänä. Jotkut sen perusolettamuksista ovat ilmeisen
vanhentuneita, kuten kuvitelma siitä, että vain ruumiillinen työ on oikeasti
työtä ja ns. henkinen työ pohjimmiltaan pelkkää huvia. Mutta ehkä sen voisi
vielä myydä etelän hikipajojen työläisille?
Joka tapauksessa ”Jasnaja Poljanan
äijä” eli Taata Sillanpään sanoin ”iso ryssä” vaati kaikilta mahdottomia. Itse
hän yritteli aina välillä ryhtyä ruumiilliseen työhön ja pidättäytyä seksistä,
mutta eihän siitä oikein mitään tullut.
Epäilemättä Tolstoita voi joka
tapauksessa pitää eräänlaisena vaatimattomuuden suurmiehenä, jonka viitan
rei’istä saattoi kyllä pöyhkeys vilahdella ja jonka ego tosiasiassa pyöri
taivaan navalla saakka. Hänen paljasjalkaisen kyntäjän hahmonsa oli tuskin sinänsä
falski, mutta se oli vain ihannerooli, jota ei ollut mahdollista tavoittaa ja
johon kreivi aina toisinaan pitkästyi. Persoonana hän joka tapauksessa on niin
suuri, että pienempien älykköjen heittelemät kivet eivät häntä tavoita.
Niinpä Johnson saakoon tässä pitkän
nenän ja samoin ne, jotka yrittävät tunkea kaikki tai ainakin enimmät
intellektuellit pimeään kolmioon tai peräti neliöön.
torstai 17. syyskuuta 2026
Rappion syövereissä
Moraalinen
rappio hyveen aikakaudella
Rooman rappiosta on kirjoitettu
valtavasti ja aikamme erikoisuuksiin kuuluu, että erityisesti moraaliselle
rappiolle ei enää anneta suurta merkitystä, sikäli kuin sellaisen olemassaoloa
tai edes mahdollisuutta yleensä tunnustetaan.
Syy on ilmeinen. Moraaliltaan eli tapojensa
(mores) puolesta antiikin Rooma ei loppuaikoinaankaan ollut lainkaan nykyistä
länttä huonompi, ehkäpä jopa päin vastoin. Se rappion muoto, jollaisen oma aikamme
tunnustaa ja ymmärtää, liittyy vain rahaan: Länsi-Rooman talous romahti aivan
samaan tapaan kun nykyisen lännenkin talous uhkaa tehdä. Idän kilpailu kaatoi
sen.
Myöskään väestönvaihtoa emme ota
vakavasti, sillä se on yhtä lailla nykyisen yhteiskuntamme perusprosesseja. Tämä
aikakausi ei olisi sitä, mitä se on, mikäli sen diskurssit eivät lähtisi väestöpohjan
muuttumisen välttämättömyydestä ja siunauksellisuudesta. Itse todellisuuden
ydintä kuvaavat ”pahat” sanat sen sijaan ovat kiellettyjä ja rangaistavia.
Tuo moraalinen rappio, joka nykyään on
liian ilmeinen ja perustavanlaatuinen asia tullakseen tiedostetuksi, erityisesti
mainituksi tai massojen tunnustamaksi, kuului antiikin ajan kammottuihin yhteiskunnallisiin
vaaroihin ja vääristymiin.
Itse asiassa moraalinen rappeutuminen
saattoi tapahtua aivan rajoitetussakin ympäristössä ja jopa hyvin nopeasti. Kun
legioona pääsi kaupungin herkkujen ja porttojen äärelle lepäämään, se saattoi
veltostua kelvottomaksi jo muutamassa viikossa. Myös yksittäisen kaupungit,
kuten Sybaris, joka eli yltäkylläisesti ja rauhallisesti, muuttui väistämättä moraalittomuuden
pesäksi.
Kuten Tacitus esittää, veltto
nautinnonhimo ja moraalittomuus olivat läheisessä suhteessa naissukupuolen ja
sen arvojen saamaan vaikutusvaltaan. Effeminaatio
nyt vaan ei sopinut miehille.
Toki naisillekin hyve oli aivan mahdollinen
ja yhtä lailla velvoittava asia elämässä, mutta kun miehetkin muuttuivat naismaisiksi,
katosi valtakuntia pystyssä pitävä miehinen hyve, joka halveksi helppoutta lepoa
ja etsi sen sijaan kunniaa. Hyveellisen Lucretian sijaan veltostuneen Rooman
henkiseksi kuningattareksi ilmaantui himokas Messalina.
Rappeutuneen lurjuksen perikuvana Rooman
tasavallan lopun aikoina oli Catilina, jota vastaan pidetyn syytöspuheen vielä
nykyinenkin aika muistaa. Marcus Tullius Ciceron invektiivi oli hurjuudessaan
sitä luokkaa, että nykyisten parlamenttien puhemiehet olisivat lopettaneet sen
lyhyeen.
Joka tapauksessa Catilinasta tehdyissä
antiikin ajan kuvauksissa yhdistyivät lähes
kaikki moraalisen rappion elementit, mutta jotakin hyvää tuostakin
tunnottomasta lurjuksesta löytyi: hän oli kuin olikin tarpeen tullen
urhoollinen, samoin kun hänen rikostoverinsa. Tähän tapaan häntä ja hänen
uraansa kuvasi Sallustius:
keskiviikko
29. toukokuuta 2024
Urhoolliset
lurjukset
Sallustius, Catilinan
salaliitto. Jugurthan sota. Suomentanut Marja Itkonen. Johdannon
kirjoittanut Jaakko Suolahti. WSOY 1963, 172 s.
Kuinka kauan
vielä koettelet kärsivällisyyttämme, Catilina (quousque tandem, Catilina,
abutere patientia nostra)?
Näin aloitti Marcus Tullius Cicero
ensimmäisen kuuluisan puheensa Catilinaa vastaan. Siinä hän ihmetteli, että
moinen roisto yleensä vielä oli hengissä ja sen jälkeen teatraalisesti
päivitteli, että tuo iljetys ja kaikkien kunnon ihmisten kauhu vielä kehtasi
tulla Rooman senaattiin esiintymään.
Cicero oli silloin konsulina ja
Catilina, joka oli turhaan tavoitellut tuota virkaa, oli aikonut murhata
molemmat konsulit ja muuttaa Rooman tasavallasta tyranniaksi eli yksivallaksi.
Ciceron invektiivit Catilinaa vastaan
kuuluvat yhä jokaisen latinanlukijan perusaineistoon ja niitä on yleensä luettu
ja ihailtu ennen muuta tyylinsä takia, eikä historiankirjoituksena.
Samaa voi jossakin määrin sanoa myös
Sallustiuksesta. Häntä on arvostettu historiankirjoittajana, mutta pikemmin
tyylin kuin kriittisyyden ja objektiivisuuden takia, vaikka näihinkin oli kyllä
yritystä, kuten hän itse vakuuttaa.
Historian hengetär Kleio, latinaksi Clio
oli kuitenkin yksi runottarista ja se oli yksi harvoista todelliselle
patriisille sopivista askareista sotimisen lisäksi.
Menneiden ja tässä tapauksessa aivan
äskettäistenkin tapahtumien valossa historioitsijan sopi myös tehdä havaintoja
ihmisluonnosta ja kaikesta muustakin. Hän toimi yleensä moralistina ja
filosofina ja oli tilaisuudessa tuomita eläviä ja kuolleita.
Sallustius valittaa aikansa
turmeltuneisuutta, joka erosi jyrkästi edeltävien sukupolvien yksinkertaisesta
ja hyveellisestä elämästä. Aikaisemmin ihmiset vielä elivät elämäänsä ilman
kiihkeitä haluja, kukin tyytyi siihen mitä hänellä oli.
Vasta myöhemmin
alettiin katsoa, että suurin mahti, kaupunkien ja kansakuntien alistaminen,
merkitsee suurinta kunniaa.
”Kun
työteliäisyyden sijaan on tunkeutunut joutilaisuus, itsehillinnän ja kohtuuden
sijaan mielivalta ja pöyhkeys, silloin muuttuu tapojen mukana myös ulkoinen
tilanne”.
Kaikki paras, mitä ihmiset saavat aikaan
on hengen ilmausta, monet sen sijaan vaeltavat läpi elämän kuin unessa ja ”heille
on vastoin luonnon vaatimusta ruumis ollut nautinnon lähde, sielu taakka… Minun
nähdäkseni todella elää ja nauttii olemassaolostaan vain se, joka antautuneena
johonkin tehtävään tavoittelee loistavasta teosta tai jalosta taidosta koituvaa
kunniaa”.
Sallustius yritteli aluksi politiikan
alalla, mutta sai pian havaita, että siellä ”kunniantunnon, epäitsekkyyden
ja hyveen tilalle rehottivat röyhkeys, lahjonta ja ahneus”. Niinpä hän
päätti jättää politiikan ja ryhtyä kirjoittamaan historiaa.
Hänen kohteensa, Lucius Catilina kuului
ylhäiseen sukuun ja oli hyvin etevä monella alalla, mutta hänen mielensä oli
alhainen ja kieroutunut. Hänen ruumiinsa pystyi uskomattomasti kestämään kylmää
nälkää ja valvomista mutta paheet olivat vielä suuremmat:
Hän oli ”kylmäverinen,
salakavala ja muuntumiskykyinen, pystyi teeskentelemään ja salaamaan mitä
tahansa; hän himoitsi toiselle kuuluvaa, tuhlasi omaansa, hän oli kiihkeä
intohimossaan, varsin kaunopuheinen, mutta harkintakyky puuttui”, kertoo
Sallustius.
Tässä kuvauksessa on taidettu esittää
arkkityyppinen narsisti ja jopa ns. synkän kolmion persoonallisuus (ks. Vihavainen:
Haun dark triad tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).
Catilinan ainoaksi intohimoksi tuli halu
päästä valtion johtoon keinolla millä tahansa. Hänen intoaan lietsoivat
kansalaisten turmeltuneet tavat, joita oli jäytämässä ennen muuta kaksi
pahetta: ylellisyydenhalu ja ahneus.
Rooman turmeltuminen oli alkanut
puunilaissotien jälkeen. Sitten lepo ja rikkaus -sinänsä molemmat toivottavia
asioita, muuttuivat turmiollisiksi. Ensin kasvoi rahan ja sitten vallan himo.
Ahneus tappoi kunniantunnon, rehellisyyden ja muut hyveet; niiden sijaan se
opetti röyhkeyttä ja julmuutta, opetti halveksimaan jumalia ja uskomaan rahan
voimaan.
Aluksi oli kunnianhimo, joka vielä on aika
lähellä hyvettä, paitsi että kunnon mies pyrkii tavoitteeseensa rehellisin
keinoin ja jälkimmäinen viekkaudella ja petoksella. ”Ahneuteen kuuluu taas
rahan himo ja rahaa ei viisas ole koskaan halunnut; siihen ikään kuin
sekoittunut tuhoavia myrkkyä, jotka herpaisevat miehisen ruumiin ja mielen; se
on aina tyydyttämätön eikä mikään saa sitä vähenemään, ei yltäkylläisyys eikä
puute”.
Kun rikkautta ruvettiin pitämään
kunniakkaana, alkoi moraalinen taju tylsistyä, köyhyys muuttui häpeäksi ja
nuhteettomuutta alettiin pitää pahansuopuutena. Nuorisoon tuli nautinnonhalua,
ahneutta ja ylimielisyyttä.
Catilina kokosi vaivattomasti ympärilleen
kaikenkarvaiset heittiöt ja lurjukset, siveettömät ja irstailijat,
velkaantuneet, murhamiehet ja temppelihäpäisijät ja niin edelleen. Catilina
lahjoi avokätisesti turmeltunutta nuorisoa ja huhun mukaan se vietti myös
luonnotonta elämää Catilinan talossa.
Catilinalla oli ollut nuoruudessaan
rikollisia suhteita muun muassa Vestan papittareen ja hänen uskotaan
surmauttaneen poikansakin. Tunnontuskat raastoivat hänen saastaista mieltään ja
hänen kasvonsakin olivat kalvaat ja katseensa pälyilevä, käynti oli milloin
kiivasta ja milloin laahustavaa.
Oli miten oli, jopa nuorison enemmistö,
mutta varsikin jalosukuiset ryhmittyivät kannattamaan Catilinaa. Tämä keräsi
lopulta kannattajistaan kaksi legioonaa, jotka tosin olivat osittain vain
kehnosti aseistettuja ja vehkeili myös gallialaisten kanssa päästäkseen
valtaan.
Kapinallisten keinot kuvataan äärimmäisen
kataliksi. Kultaista nuorisoa yllytettiin tappamaan omat isänsä ja sekasorron
aikaan saamiseksi tulipaloja oli sytytettävä samanaikaisesti ympäri Roomaa.
Selvältä näyttää, että kuvauksen
epämääräisyydestä huolimatta erityisesti köyhtyneet ja köyhät olivat muuan
sellainen ryhmä, joka asetti toivonsa Catilinaan. Koko tarina tuo mieleen
Dostojevskin Riivaajissa kuvatut šigaljovilaiset, murhat ja tuhopoltot
keinoina vallan haltuun ottamiseen kuuluivat heidänkin ohjelmaansa ja
arsenaaliinsa.
Aikalaistensa tapaan Sallustius esittää
salaliiton kannattajien ja vastustajien mielipiteet heidän pitäminään puheina.
Tässä ei oleteta, että henkilöt olisivat todella sanoneet sitä, mitä heidän
suuhunsa pantiin, vaan ajateltiin, että heidän olisi pitänyt sanoa jotakin
sellaista.
Koska salaliittolaiset olivat
alivoimaisia, voitiin senaatissa keskustella siitä, mitä heidän kanssaan oli
tehtävä, uhka tasavallalle ei ollut kuolettava.
Julius Caesar kannatti lempeitä otteita
ja jopa anteeksiantoa, kun taas Marcus Porcius Cato oli jyrkällä laillisuuden
kannalla. Caton kanta voitti ja Roomassa toimeenpantiin ankara poliittinen
puhdistus. Catilinan legioonat lyötiin, mutta taistelu oli ankara.
Catilinan ympärille kerääntyneet lurjukset
osoittivat nimittäin erittäin suurta urhoollisuutta ja peräänantamattomuutta,
eikä yksikään vapaasyntyinen kansalainen antautunut vangiksi. Kaikilla
kaatuneilla haavat olivat etupuolella ja itse Catilina taisteli hyvin
urhoollisesti ja säilytti uhmamielensä loppuun saakka.
Voitto saatiin katkeralla hinnalla ja
surmattujen kapinallisten joukossa monet saattoivat löytää sukulaisiaan ja
ystäviään.
Joka tapauksessa Rooman tasavalta oli nyt
pelastettu Catilinalta, mutta ennen pitkää siitä teki lopun omalla tavallaan
Julius Caesar, josta alkoi keisarivallan aika, tasavallan ajan instituutiot
näennäisesti säilyttäen vahva mies kokosi itselleen kaikki avainasemat ja
kaiken vallan.
Dostojevski tunsi varmasti Sallustiuksen
ja tuntuu siltä, että hänen Riivaajissaan on vaikutteita tältä antiikin
auktorilta. Tosin myös salaperäisiä ja ainakin huhujen mukaan nihilistien
sytyttämiä tulipaloja oli tuohon aikaan Pietarissa.
Mitä Putiniin ja hänen koplaansa tulee,
sekin tuo elävästi mieleen Catilinan sellaisena kuin Sallustius on hänet
kuvannut. Toki Putin oli vallanotossaan onnistuja, jota siinä suhteessa on
pikemmin verrattava Caesariin ja hänen hallintojärjestelmäänsä, prinsipaattiin.
Caesaria vastaan sai Cicero sitten
vuorostaan pitää puheitaan, mutta se ei enää auttanut. Kansalaissodan kauhuihin
kyllästynyt kansa laski päänsä vapaaehtoisesti ikeen alle, kuten Tacitus asiaa
kuvaa. Tasavaltaa Roomasta ei enää tullut.