lauantai 12. syyskuuta 2026

Kieli ja kansallisuus

 

Viro ja viron kieli muuttuvassa maailmassa

 

     Olen parhaimmillaan Tallinnassa aineenani osallistua ”Kirjandustänavafestivaliin” eli kirjallisuuskadun juhlaan

     Virolaiset pitävät kansallista kulttuuriaan ja kieltään erittäin suuressa arvossa, sillä he ymmärtävät, että ne todella voi menettääkin. Itse asiassa se jo oli lähellä tapahtumistaan muutama vuosikymmen sitten ja väestönvaihto (sit venia verbo) oli jo viety pitkälle.

      Asian korjaaminen on erittäin vaikea ja tuskallinen prosessi, enkä usko, että virolaiset nyt ovat oikeilla jäljillä yrittäessään pakottaa ottamaan viron käyttöön kaikkialla. Se politiikka ei lupaa hyvää.

     Itse tutustuin viron kieleen jo 1980-luvulla ja tilasin monta vuotta itselleni ”Rahva hääl-lehteä, jonka virallisen kuivia artikkeleita oli helppo oppia lukemaan. Mutta se oli sitä bolševistista kapulakieltä, jonka kuuleminenkin rääkkää herkkää patrioottista korvaa.

     Neuvostoideologian mukaan kansallisvaltio oli kapitalismin luomus ja tulisi sen mukana myös häviämään.

     Itse asiassa ns. kehittyneessä eli kypsässä sosialismissa (Neuvostoliitossa ja van Neuvostoliitossa) oli juo kehittynyt laadullisesti uusi historiallinen yhteisö, jossa kansallisuuden yläpuolelle nousivat muut identiteettitekijät: neuvostolainen elämänmuoto ja osallistuminen kommunismin rakentamiseen.

      Venäjän kieli oli kansojen välisen yhteydenpidon kieli, eikä siinä ollut mitään kummallista, että se valtasi ensin sijan pikkukieliltä ja lopulta, kommunismin koittaessa kaikkialla, syntyisi jokin uusi kieli, jota ei vielä tunnettu.

     Mutta se oli vielä kaukaisen tulevaisuuden asia. Kielellinen kehitys noudatti Neuvostoliitossa omia lakejaan, eikä vähemmistökielten hiipumista ja sulautumista pitänyt keinokoisesti enempää suosia kuin vastustaakaan.

     Mikäli panemme tässä venäjän tilalle englannin, pääsemme suunnilleen samanlaiseen skenaarioon, kun kyseessä ovat anglosaksit ja heitä kaikkialla hännystelevät kauppakamarinulikat ja bimbot eli siis aikamme varsinainen toimiva älymystö.

     Mutta tästä pääsemme jo turhankin pitkälle eteenpäin. Vilkaistaan nyt ainakin aluksi tätä Viron tapausta sellaisena kuin se esitettiin joitakin vuosia sitten.

 

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Mikä meitä erottaa?

 

Mikä meitä erottaa

 

     Kuuntelin tässä taannoin esitelmää Euroopan unionista ja siihen suhtautumisesta. Puhuja oli virolainen ja hänen havaintojensa mukaan Brysselissä kaikki nykyään krampinomaisesti keskittyvät siihen, mikä Euroopan kansoja yhdistää. Sen sijasta olisi kuitenkin järkevää ja kohtuullista puhua enemmän siitä, mikä kansoja erottaa, sillä erotkin ovat tärkeitä ja aivan todellisia.

      Ellen väärin muista, tämä ihmisten yhteys, yleisinhimillisyyden ongelma kiinnosti jo muinaisia kreikkalaisia filosofeja. Itse Platon määritteli ihmisen höyhenettömäksi kaksijalkaiseksi.

     Kun joku kriittisesti ajatteleva yksilö (kyynikko Diogenes) sitten heitti keskustelijoiden jalkoihin kynityn kanan julistaen, että tässä se Platonin ihminen on, korjasi länsimaisen filosofian isä määritelmäänsä: ihminen on höyhenetön kaksijalkainen, jolla on litteät kynnet.

     Viime vuosina on saanut paljon kuulla epä-älyllistä meuhkaamista siitä, mitä eurooppalaisuus oikein on. Saksan liittokansleri julisti peräti rasisteiksi ne, jotka halusivat rajoituksia Eurooppaan suuntautuvalle muuttovirralle. Kas, ihmisiähän ne tulijat olivat. Mitä vikaa siis saattoi olla siinä, että he tulivat sinne, minne mieli teki, muiden ihmisten joukkoon?

     Kansleri tuskin kuuluu ns. syvällisiin ajattelijoihin, mutta jotakin muinaisen filosofikoulun pinnallisuudesta hän ainakin oli onnistunut tavoittamaan: mikä on ihminen? Eikö hän ole tuottaja ja kuluttaja? Mihin häntä tarvitaan? Eikö siis BKT:n kasvattamiseen? Entä ne asiat, jotka ihmisryhmiä erottavat? Eikö niillä ole väliä? Miksi olisi?

     Kanslerin kannanotot asiaan, jotka ainakin pari vuotta sitten olivat yllä kuvatun kaltaisia, paljastavat kaikessa alastomuudessaan sen ajatteluvajeen, joka EU:ta näyttää vaivaavan. Se taitaa liittyä perimmältään rehellisyyteen. Se, mikä kansoja erottaa, ei ainoastaan ole tärkeää, vaan jopa keskeistä kansojen, kielten ja uskontokuntien välisessä kanssakäymisessä.

     Noita yksiköitä ei perusteta ja vaalita vain jonkin onnettoman erehdyksen takia, ne ovat sivistyneelle ihmiselle ja muillekin heidän elämänsä keskeisiä asioita. Moukille ja muille kosmopoliiteille toki riittää vähempikin, jopa pelkkä mammona.

Kävin tässä taannoin Viron kansallismuseossa, Tartossa.

     Museon vironkielinen nimi Eesti rahva muuseum kiteyttää mainiosti sen olennaisen idean. Kyseessä ei ole Viron valtion tarinasta kertova museo, vaan sen kansan (rahvaan) elämän, alkuperän ja kielen tarinasta kertova laitos. Muistan kuulleeni sen olevan alallaan pohjoismaiden suurin. En ainakaan hämmästyisi, jos näin olisi.

     Museo on siis etnografis- kielitieteellinen ja keskittyy virolaisten ihmisten ja kansanryhmien elämään ja kehitykseen kautta aikojen.

     Sen sijaan en huomannut siellä merkkejä saksalaisten enempää kuin puolalaisten tai tanskalaisten tai venäläisten herruudesta ja heidän kaupunkikulttuuristaan. Rantaruotsalaiset taisivat muodostaa jonkinlaisen poikkeuksen, hehän kuuluivat myös rahvaaseen.

     Korostan, että kuljin uskollisesti oppaan jäljissä ja todennäköisesti minulta jäi näkemättä osa museosta, ehkä suurikin. Poliittinen historia ja korkeakulttuuri joka tapauksessa jäivät Virossa muiden kansojen omaisuudeksi aina 1800-luvun lopulle saakka. Niiden paikka on muualla.

     Museo keskittyi siis ihan vain virolaisten omaan ainutlaatuisuuteen. Sen kohteena olivat viron kieli ja niitä geenejä kantavat ihmiset, joita maan nykyisenkin väestön valtaosa on.

     Voi tietenkin kysyä, eikö olisi pitänyt varata ainakin neljäsosa tiloista Viron venäläisille? Jos, niin miksi ei?

     Voimmehan nyt heti todeta, etteivät venäläiset ole sen huonompia ihmisiä kuin muutkaan. Lisäksi heillä on sekä rikas kansan kulttuuri, että hieno korkeakulttuuri. Historiallisesti suurin osasto kuuluisi itse asiassa saksalaisille, mikäli ajatellaan sitä korkeakulttuuria, jonka alalla Viron asukkaat ovat yltäneet erittäin merkittäviin suorituksiin.

      Mutta saksalaiset loistivat museossa poissaolollaan, kuten venäläisetkin. Heillähän on omat keskuksensa muualla. Virolaisilla sen sijaan niitä ei ole, heillä on vain oma isänmaansa ja äidinkielensä.

     Meillä suomalaisilla tilanne on olennaisesti samanlainen ja tärkein ero virolaisiin saattaa olla, että me tunnemme olevamme suurvallan kansalaisia ja kannamme huolta koko maailmasta varoen korostamasta omaa kansallisuuttamme.

      Tiedän, että kansallinen ajattelu on monen, omasta mielestään fiksun kaksijalkaisen mielestä vanhentunutta ja joutavaa. Löytyyhän meiltäkin ihmisiä, jotka tosissaan ovat ehdottaneet englantia maamme yhdeksi viralliseksi kieleksi. Miksikäs ei? Mitäpä me tällä suomella?

     Yllättävää kyllä, samat ihmiset näyttävät kuitenkin jollakin tavalla ymmärtävän sitä, että Virossa ollaan tyytymättömiä siihen, että maan annettiin vapaasti täyttyä vieraan kansakunnan edustajilla muutaman lyhyen vuosikymmenen ajan.

     Mikäli prosessi olisi saanut vapaasti jatkua, olisi meillä parin sukupolven kuluttua ollut virolaisen Viron sijasta venäläinen Estonija, täynnä kantakansan edustajien näköisiä kelpo ihmisiä, joilla sitä paitsi on ollut maassa oma historiallinen roolinsa ja jotka ovat lahjakasta, eurooppalaista kansaa sympaattisine tapoineen.

     Pyydän anteeksi, mikäli jonkin mielestä edellä sanottu implikoi sen, että on olemassa myös lahjattomia, ei-eurooppalaisia kansoja epäsympaattisine tapoineen. En minä sitä tarkoittanut, itse ajattelitte, eikä asia sitä paitsi edes kuulu tähän.

     Palaan nyt tuohon virolaiseen meppiin, joka kaipasi Brysseliin tietoisuutta Euroopan kansanryhmien välisten erojen tiedostamisen ja ymmärtämisen tärkeydestä.

     Eurooppa on se mikä se on, juuri siksi, ettei se ole Amerikan kaltainen sulatusuuni. Euroopan maat ovat kansalaistensa koteja eivätkä työnantajia, joita vaihdetaan kuin ratsastaja hevosta.

     Eurooppalainen ihminenkään ei ole vain jonkin Euroopan kolkan asukas, joka juhlissa laulaa oodia ilolle. Hänelle läheisiä ovat myös hänen oman kansansa surut ja alennustilat, kuten myös sen tulevaisuus, hamaan harmageddoniin saakka.

     Mikäli me eurooppalaiset typerästi suljemme silmämme siltä, ettemme ole keskenämme samanlaisia emmekä halua sellaisiksi tullakaan, tulemme ennen pitkää kohtaamaan sellaisia ongelmia, joita emme yksikertaisuuksissamme osanneet edes kuvitella: meillä on kyllä kaksi jalkaa ja litteät kynnet ja, paljon muutakin, mutta…

     Nationalismi on järkevässä ja kohtuullisessa muodossaan ollut ja yhä on maanosamme rikkaus ja sen eteenpäin vievä moottori. Sen ignoroiminen ja loukkaaminen ovat aina tuoneet mukanaan onnettomuuksia. Sen sijaan, että se, mitä on, yritettäisiin halvoilla sofismeilla kieltää, siihen kannattaa suhtautua asian vaatimalla kunnioituksella.

     Venäjä on muuan tärkeä historiallinen esimerkki yrityksestä jättää tosiasiat tunnustamatta ja luoda kansallistunteesta vapaa ihminen. Tuloksena alkoi jo syntyä jonkinlaisia homo sovieticuksia (Иванне помнящий родства), eli sukunsa unohtaneita ihmisiä.

      Niitä on nyt sitten suurella touhulla ruvettu palauttamaan täysipainoisten ihmisten tasolle saarnaamalla patriotismia joka vuorollaan, kuinkas muuten, sitten menee yli äyräidensä…

 

4 kommenttia:

  1. "Voi tietenkin kysyä, eikö olisi pitänyt varata ainakin neljäsosa tiloista Viron venäläisille? Jos, niin miksi ei?"

    Vastaus: koska he olivat miehittäjiä. Tuskin 1940-luvun lopusta lähtien Tsekkoslovakiaankaan tehtiin saksalaisen kulttuurin museoita.

    "Poliittinen historia ja korkeakulttuuri joka tapauksessa jäivät Virossa muiden kansojen omaisuudeksi aina 1800-luvun lopulle saakka....Meillä suomalaisilla tilanne on olennaisesti samanlainen ja tärkein ero virolaisiin saattaa olla, että me tunnemme olevamme suurvallan kansalaisia ja kannamme huolta koko maailmasta varoen korostamasta omaa kansallisuuttamme."

    Sanoisin kyllä, että ero oli siinä, että olimme 800-vuotta suhteellisen tasa-arvoinen osa Ruotsin valtakuntaa ja 1809 lähtien autonominen suuriruhtinaskunta Venäjällä ja meillä oli jo paljon varhemmin omaa korkeakulttuuria, ei tarvinnut tyytyä vain kieleen ja tuohikulttuuriin.

    Omaa kieltä ja kulttuuria korostettiin Suomessa 1918-44, mutta 1944 lähtien oli pakko ulkopolitiikan takia pitää sordinoa päällä. Lisäksi Suomi oli länttä ja siksi jakoi 1960-luvun toisen maailmansodan säikäyttämän radikaalinuorison sotienvastaisen idealistisen "kansainvälisyyden". Sekin tauti parantui aikanaan...

    VastaaPoista
  2. "Saksan liittokansleri julisti peräti rasisteiksi ne, jotka halusivat rajoituksia Eurooppaan suuntautuvalle muuttovirralle. Kas, ihmisiähän ne tulijat olivat. Mitä vikaa siis saattoi olla siinä, että he tulivat sinne, minne mieli teki, muiden ihmisten joukkoon?"

    Onkohan tämä 2018 blogin arvio jo vanhentunut: Merkelin jälkeen on havaittujen ongelmien vuoksi tapahtunut niin Saksassa kuin muuallakin merkittäviä korjausliikkeitä, niin on historiassa yleensä aina tapahtunut.

    (Asian vierestä: uusimmassa Suomen Kuvalehdessä oli haastatteluihin perustuva artikkeli niistä tekijöistä, jotka saivat kymmenet tuhannet nuoret miehet pyrkimään Ceutaan. Vaikka artikkeli herätti inhimillistä myötäkuntoa, en olisi valmis sen perusteella muuttamaan Euroopan torjuvaa siirtolaispolitiikkaa.)

    VastaaPoista
  3. "Virolaiset pitävät kansallista kulttuuriaan ja kieltään erittäin suuressa arvossa, sillä he ymmärtävät, että ne todella voi menettääkin. "

    Tuossa ole täysin samaa mieltä: kielemme säilymisestä meidän pitää kantaa huolta. Yksi osa tuosta olisi edellyttää maahanmuuttajilta kielellistä kotoutumista ja kansalaisuudesta riittävän hyvää suomen kieltä - ehkä partitiivin osalta voisi osoittaa pientä armollisuutta...

    VastaaPoista
  4. Eurooppalaisen uuden ajan ajatushistoria on edelleen kirjoittamatta. Se voisi olla kuvaus kaikesta mikä tästä ajasta teki ihmiskunnan historiassa niin tuhatkertaisesti erilainen. Muutaman viime vuosisadan aikana maailma ja ihmisen elinehdot ovat kokeneet muutoksen, joka on miljoonakertainen verrattuna koko edeltävän miljoonan vuoden kehityshistorian aikana tapahtuneeseen muutokseen. Silti emme pohdi emmekä edes pyri oman aikalaisjärkemme premissejä selvittämään, vaan esimerkiksi kirjoitamme historiaa edelleen valtiosubjektiharhan vallassa ja hullun lailla kiihottuneena sotahistoriasta -- vaikka juuri tiedollinen -- ja erityiset kognitiiviset resusrrsit valjastanut "tieteellinen" -- ajattelu on se jonka vaikutusta muutos on ollut.

    On todella järkyttävää ymmärtää miten vähän me ihmisen varhaisimmasta lajihistoriasta tajuamme. Vaeltelevien alkulaumojen paikoilleen asettuminen mahdollisti esin pysyvää merkitystä omaavat ja sitten symboloivat käsitteet -- ja kirjoitustaito oli valtava tajunnallinen emergenssi, vaikka emme edelleenkään ymmärrä ettei kirjoitettu kieli palaudu puhekieleen. Poliitikkome paasaavat edelleen retorista kieltään -- poliitikot vaikuttavat puhumalla, kun taas kirjoittavat ihmiset ajattelevat kirjoittamalla. Näin, vaikka koko eurooppalaisen uuden ajan kognitiivinen erityislaatuisuus perustui nimenomaan kirjoitetun kielen ominaisuuksien pohjalle -- visuaalisen mieltämisen ja äännekirjoitukseen palautuvan kognitiivisen kyvyn -- kyvyn hidastaa ja hallita tajunnallista aikaa -- pohjalle. Kuka meistä edes tietää, että painokoneeen lisäksi kirjallisuuden romaanimuoto on eurooppalaisen uuden ajan tuote?

    Scriptio continua on äännekirjoituksen kehitykseen olemuksellisesti kuulunut kummallinen ilmiö, jota oppineet historistimme nyt selittävät snobbailevaksi aikalaismuodiksi tai aikansa maagien taipumukseksi salakirjoitukseen -- hahaha. Se oli kaikkein nomaaleinta aikalaisajattelua mikä tuolloin oli mahdollista, ja jos ilmiön ymmärtää, ymmärtää myös jotain siitä miten merkittävä tajunnallinen muutos äännekirjoitus hahmon- ja käsitteenmuodostuksen kannalta oli. Mutta sellaiset seikat eivät ole kiinnosteneet meitä -- meille Marshall McLuhankin oli ekstreemikko, pelle muiden akateemisten nukkehahmojen seurassa.

    Kuinka voisimme ymmärtää, että kielellis-kulttuurinen kansallisvaltio ja sille -- ja vain sille -- ominainen, erityiseen "edustuksellisuuden" kognitioon perustunut demokratia olivat eurooppalaisen uuden ajan keskeisimpiä yhteisöllisiä tukipylväitä? Että "demokratia" ei siis ole mikään muodosllis-rakenteellinen hallintomalli, joka olisi mahdollista viestituoteena viedä vaikka mihin maailman kolkkaan? -- Tai etteivät mistään kehittymättömän maailman kolkasta Eurooppaan vaeltavat irtolaisjoukot pysty mitenkään milloinkaan "omaksumaan" eurooppalaisen perinteen mukaista yhteisöllistä valta-ajattelua?

    Ehkä virolaiset ovat omanneet paremmat tajunnallisen taustavakauden ominaisuudet kuin ruotsalaisten siniveristen valtapiiriin suljetut suomalaiset. Meille koulu ja oppisivistys ovat aina olleet vain ulkokohtainen keppihevonen jolla muututaan salonkikelpoisiksi ja noustaan paremman väen piiriin. Siksi Pisa-tuloksetkin ovat meillä romahtaneet vapaan pudotuksen vauhdilla.

    Uuden ajan Eurooppa oli nimenomaan kielellis-kulttuuristen kansallisvaltioiden Eurooppa. Ja se oli kirjoitetun kielen ja kirjallisuuden Eurooppa. Mutta "edustuksellisuus" ei toiminut ajattelukykyisiä poliitikkoja tuottaen, koska politiikalta totaalisesti puuttui se esimerkki -- vertaistaso ja sisäistetty vaatimustaso -- jonka historiaa ymmärtävä akateeminen sivistys olisi voinut antaa. Nyt tosiaan meillä on presidentti joka omaa moukkamaisuuttaan ymmärtämättä voi liputtaa suustaan että "Monikulttuurisuus on rikkaus"ja pääministeriksi saattaa nousta ulkoisin avuin menestynyt nainen, jonka hallitusohjelmaan kirjataan horoskoopin tieteellisen pätevyyden omaava oppi "intersektionaalisesta feminismistä".

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.