Ranska sodan varjossa

 

Ranskan kotirintamalla

 

Henri Troyat, Kahvila Pariisissa. Toinen osa romaanisarjasta Siemen ja hedelmät. J.K. Gummers Oy 1960, 372 s.

 

     Henri Troyat (1911-2007) oli armenialainen (alun perin Torossjan/Tarasov), joka syntyi Moskovassa ja siirtyi valankumouksen jälkeen lopulta Ranskaan, jossa hän loi merkittävän kirjallisenja yhteiskunnallisen uran.

     Troyatin elämäkerrat venäläisistä merkkihenkilöistä tunnetaan hyvin Suomessakin. Luulisin, että esimerkiksi Tolstoin, Dostojevskin, Aleksanteri I:n ja Aleksanteri II:n, Tšehovin, Pietari Suuren ja Katariina Suuren elämänvaiheet ovat meillä tulleet ihmisille tutuiksi ennen muuta hänen kirjoistaan. Nythän niiden rinnalle ovat ilmestyneet lähinnä Radzinskin teokset, joilla myös on kirjalliset ansionsa.

      Troyat oli myös tuottelias kaunokirjailija ja julkaisi yli sata teosta. Hänet valittiin Ranskan Akatemiaan (”kuolemattomiin”) vuonna 1959 ja kuollessaan hän oli sen kauimmin palvellut jäsen.

      En ole ihan varma, mitkä ansiot painoivat eniten akateemikkovaalissa, mutta ainakin Troyat on hyvä kirjoittaja ja hänen työnsä varmasti lisäsi olennaisesti Venäjän historian tuntemusta Ranskassa, jossa russofilia oli hyvin merkittävä virtaus aina 1800-luvun lopulta saakka.

      Tämä nyt käsillä oleva kirja on toinen osa viiden kirjan sarjasta, jonka päähenkilöä on Amélie, tässä kirjassa vielä nuori tyttö, jonka mies joutuu maailmansodan rintamalle ja jolle tämän poisa ollessa syntyy tytär.

      Romaanisarjan kokonaisuudesta minulla ei ole mitään käsitystä ja suomeksi on kaiketi ilmestynyt vain kaksi osaa, mutta tämän kirjan olen lukenut kuvauksena siitä, miten ensimmäinen maailmansota koettiin selustassa, Pariisissa ja Ranskan maaseudulla.

      Toki Troyat ei ole tässä suhteessa erityisen luotettava todistaja, koska saapui Ranskaan yhdeksänvuotiaana lapsena vasta pari vuotta sodan jälkeen. Ilmeisesti ranskalaistuminen joka tapauksessa onnistui hyvin niin hänelle kuin monille muillekin armenialaisille, joista minun sukupolveni muistaa ainakin Charles Aznavourin.

     1900-luvun alussa Ranska oli yhä se maa, joka menestyksellisesti kilpaili asemasta kaikkien liberaalien toisena, henkisenä isänmaana (vrt. Vihavainen: Haun toinen isänmaa tulokset ). Tämä oli muuten Suomessakin merkittävä virtaus, mikä on usein jäänyt unhoon, kun maamme sitten itsenäistyi Saksan avulla ja Ranskan kulttuurinen johtajuus hävisi toisessa maailmansodassa sen poliittisen merkityksen myötä.

     Myös Venäjällä Ranska tunnetusti oli korkeassa kurssissa jo 1700-luvun lopulta lähtien. Uudelleen löydetty ystävyys sen kanssa poliittisen yhteisymmärryksen synnyttyä 1800-luvun lopulla oli ylitsevuotavaa. Saksan vastainen revanssihan se siinä innoitti patriootteja (ks. Vihavainen: Haun tolstoi avellan tulokset ).

      Venäjän ”höyryjyrän” oli ennen sotaa uskottu murskaavan saksalaiset ja huhuissa se oli viimeistään parin kuukauden kuluttua aina tapahtumassa myös rintamalla ja erityisesti  sen takana leviävissä huhuissa.

    Toiveet olivat yhtä tyhjiä kuin iltapäivälehtien klikkiotsikot, mutta ne virisivät yhä uudelleen. Todellisuudessa taistelut junnasivat kaikkialla edestakaisin kuin Juggernautin vaunut samatta aikaan muuta kuin yhä uusia ja uusia kuolleita ja vammautuneita.

      Rintamalla sota oli masentavaa helvettiä, mutta kotirintamalla se nähtiin uljaana taisteluna mies miestä vastaan, jossa sankaruus voitti raakalaismaisen vihollisen ja jossa kaatuminen oli kunniakas ja puhdas tapahtuma, johon uhrinsa antaja ehti vielä liittää ylevän huudahduksenkin.

      Kotirintamalla päähenkilö piti pientä kahvilaa, johon vanhat miehet ja eräät ulkomaalaisetkin kokoontuivat nauttimaan viinilasillisensa ja keskustelemaan sodasta. Patrioottinen tunne oli noussut niin korkeaksi, että puolueettomien espanjalaisten läsnäoloakin siedettiin vain vaivoin. Puolueettomuus näin tärkeässä asiassa ei ollut vähempää kuin petos.

     Amélie eli yhä rakastumisen kiihkeintä vaihetta ja änkesi useamman kerran rintaman läheisyyteen saadakseen tavata miestään. Lopulta tämä palasi kotiinkin, vammautuneena, mutta ei vailla toivoa paranemisesta.

       Kuten niin monissa1900-luvun sotia käsittelevissä kirjoissa, tässäkin ristiriita ylevän patrioottisen diskurssin ja raadollisen todellisuuden välillä nousee väkevästi esille. Silti tuo edellinenkin tapa kokea asiat on joka tapauksessa eräs keino selviytyä, vaikka sen näennäinen falskius tympäisee joitakin sivustakatsojia.

       Kiinnostava sivuseikka on viinin rooli jokapäiväisessä elämässä. Sitä juodaan yleensä ”kastettuna” eli vedellä sekoitettuna, mutta elämäniloinen espanjalainen vuokralainen juo sen aina sekoittamatta.

     Sankaritar itse ei juo viiniä aamupäivisin, paitsi poikkeustapauksissa, mutta tietenkin kyllä sitten myöhemmin, kuten kaikki asiakkaatkin. Myös kuusitoistavuotias pikkuveli, jota isosisko vielä komentelee, saa viininsä ja sitä pannaan myös irvistelevän taaperon huulille.

     Viinin kulutus olikin Ranskassa vielä 1960-luvulla valtavaa, koska se oli kaikkien jokapäiväinen juoma ja sitä tarjottiin jopa koululaisille. Vuonna 1954 Ranskassa juotiin puhdasta alkoholia 21 litraa per asukas, aikuiset keskimääräin 30,5 litraa.

     Kun viinissä on alkoholia keskimäärin 11-13%, voidaan arvioida, että aikuinen keskimäärin joi sitä keskimäärin pullon päivässä -jotkut siis paljon enemmän ja jotkut vähemmän.

     Italiassa määrä oli 9,2 litraa puhdasta alkoholia, Britanniassa 5,9 litraa ja Länsi-Saksassa 4,2 litraa. Suomessahan se tuohon aikaan oli vain pari litraa.

     Pääministeri Pierre Mendès-France aloitti vuonna 1954 raittiuskampanjan, johon liittyi mm. maitobaarien perustamista. Maitoa alettiin tarjota viinin sijasta myös kouluissa ja kasarmeissa. Ranskassa juotiin vuonna 2001 puhdasta alkoholia enää 10,5 litraa/hlö. Suomessa kulutus oli EU;n toiseksi pienin ja määrä 7,4 l/hlö.

     Nykyisen luvut joku varmaankin mielellään kaivaa esiin.

      Ranskan alkoholinkulutuksen väheneminen on kiinnostava ilmiö siinä kuin sen lisääntyminen useimmissa niissä maissa, joissa elintaso nousi ja sehän nousi rajusti kaikkialla toisen maailmansodan jälkeen.

      Ensimmäisen maailmansodan aikana viini joka tapauksessa oli se jokapäiväinen eliksiiri, jota aito ranskalainen nautti ja hänen oletettiin nauttivan leivän ohella. Viini oli ”ystävämme”, kuten muuan ranskalainen kirja asian ilmaisi (ks. Vihavainen: Haun notre ami le vin tulokset ).

      Tästä nyt lukemastani Troyatin kirjata ei itse asiassa jäänyt kovin kummoisia mieleeni. Voisi olla kiinnostavaa hankkia muutkin neljä osaa ja lukea ne. Ainakin ranskan kielessä saisi harjaannusta, jota ehkä joskus voisi tarvita, mutta luultavimmin ei.