Toiset isänmaat

Toinen isänmaa. Suomi kulttuurien virrassa

Joskus, parin sukupolven takaisina muinaisina aikoina, sanottiin usein, että sivistyneellä ihmisellä on kaksi isänmaata, toinen on tämä asuinmaa ja toinen on Ranska.

Ranskalla oli pretensioita tähän rooliin, sillä olihan sen kieltäkin osattava, mikäli halusi keskustella ulkomaalaisten kanssa ja yleensä ymmärtää kansainvälisiä termejä. Myös ranskalainen kulttuuri loisti etevämmyydellään.

Tärkeintä noille ”toisen isänmaan” kansalaisille taisi Ranskassa sentään olla vapaus, liberalismi. Ranska oli Euroopan ainut merkittävä demokratia hamaan ensimmäisen maailmansodan päättymiseen saakka ja sen intellektuaalista elämää leimasi vankka vapaa-ajattelun perinne.

Eipä ihme, että Suomen kulttuurin etujoukko suunnisti Pariisiin hengittääkseen siellä vapauden ilmaa. Ranska symbolisoi valistuksen ja rationalismin henkeä, sekulaarisuutta, Voltairen perintöä.

Mutta olipa niitäkin, jotka sanoivat, että toinen isänmaa sivistyneelle ihmiselle on Saksa, Ranskalainen henkevyys saattoi olla hauskaa ja ranskalainen eleganssi viehättävää, mutta mitä syvempää sisältöä siitä kulttuurista oikein löytyikään?

Saksa oli toista. Missä muualla olisikaan tunkeuduttu yhtä syvälle ihmissielun syövereihin ja selvitetty ihmisen probleemia yhtä perusteellisesti?

Ei Saksakaan ollut mikään klerikalismin pesä, itse asiassa uskonpuhdistus oli kerran avannut tien koko maailmalle vapautumiseen keskiaikaisen auktoriteettisukon kahleista. Sitä paitsi eurooppalaisen filosofian historia 1700-luvun jälkeen oli oikeastaan vain alaviitteitä Kantiin. Mitä humanismin ideoihin tulee, niitä viljeltiin ennen kaikkea juuri Saksassa.

Suomen kannalta näiden kahden maan välinen jännite ilmeni sitten maailmansotien välisenä aikana hupaisasti siinäkin, miten laulettiin erästä suosittua merimieslaulua. ”Hiiohoi, nyt hurrataan, me lähdemme Ranskaan ja Espanjaan!” laulettiin kai alun perin vanhoja suolareittejä muistellessa.

”Hiiohoi, nyt hurrataan, me lähdemme Saksaan ja Espanjaan!” lauloivat eräät toiset ja tämä muoto on ikuistettu R.W. Palmrothin alias Pallen ”Iloisen laulajan kirjassa”.

No, sitten oli myös Englanti ja sen ensisijaisuutta Suomelle tarjosivat eräät intellektuellit. ”Pidot tornissa”-teoksessa se ilmeisesti voittaa kilpailun siitä, minne maamme kulttuurin olisi orientoiduttava. Englanti oli maanläheinen, käytännöllinen, vapautta arvostava ilman hämäryyksiä tai pinnallista poseerausta. Se muistutti paljon Suomea.

Ja sitten oli Amerikka, jonne suomalaisiakin oli mennyt jo satoja tuhansia. Olihan se ihmemaa, mutta sen kulttuurista oli parempi olla sanomatta mitään.

Oli Amerikassa toki myös jotakin esikuvallista, ainakin joidenkin mielestä. Muuankin suomalainen n1800-luvun lehti kertoi, miten Amerikassa herrasmies palvelijoineen oli saapunut majataloon, jossa isäntä majoitti ensin hänet ja kysyi sitten, minne tämä toinen herra kävisi nukkumaan.

Kaikesta päätellen tämä tasa-arvopuhe kuulosti meikäläisten korville kovin absurdilta. En nyt muista vuosia, mutta niin ikään 1800-luvun lopulla taas muuan venäläinen lehti kirjoitti ihmettelevään sävyyn, miten joku suomalainen oli väittänyt venäläiselle herrasmiehelle vastaan, jolloin tämä oli huomauttanut, että hän oli herra eikä sietänyt moista puhetapaa.

Tähän suomalainen vastasi, että niin oli hänkin, sillä niin olivat kaikki suomalaiset ja ellei kiistakumppani puhu kohteliaammin, seuraa haaste oikeuteen. Ja toden totta, päivitteli lehti, Suomessa voi jokainen loukattu kysyä kunniansa perään ja jokaiselle joudutaan maksamaan sama korvaus, jos syytös osoitetaan oikeaksi.

Olihan n iitä silloin ennen vielä erilaisia ulkomaita olemassa, joita valita toiseksi henkiseksi kotimaakseen, ellei oma riittänyt. Miten lienee nykyään? Mitä nyt laulettaisiin?

Sen jälkeen kun opiskelijat lakkasivat laulamasta laulua ”Laaja on mun synnyinmaani kallis…”, on Venäjä harvemmin esiintynyt henkisten kotimaiden suosikkilistalla.  Sen sijaan se on saanut toisenlaisen, mutta yhtä tärkeän roolin.

Entiset änkyrät ovat nykyään lähes in corpore kääntäneet takkinsa ja muuttaneet kotipaikkansa ainakin kuvaannollisesti Brysseliin ja aivan erityisesti jonnekin Naton päämajan liepeille.

Sen tarjoama kulttuurinen anti on pakostakin aika vaatimatonta ja parhaimmillaankin hyvin ohutta. Mutta mitä tänään oikein vaadittaisiin?

Kuitenkin, vanhoja oppeja vain hieman soveltaen, natolaisen kokonaisfilosofian voi havaita antavan maailmalle kokonaisselityksen, Sen ytimessä on ajatus, että tämän maailman ongelmana on viime kädessä vain EU:n kaikkiviisauden ja kaikkivaltiuden vastustaminen. Se sitten ilmenee vihapuheena ja väärinä mielipiteinä. Kaiken takana on Venäjä.

Tämän joukon merkityksen pohtiminen joutaa jäädä johonkin toiseen yhteyteen. Nyt kuitenkin kiinnostaisi vastaus kysymykseen, onko meillä enää sellaista mahdollisten kulttuuristen kotimaiden valikoimaa, jollainen kerran oli? Millä erikoisuuksilla nuo kulttuurit loistaisivat ja olisivat toistaan parempia?

Tässä Black Fridayta viettäessä ja loputtomia englanninkielisiä mainostekstejä lukiessa ymmärtää heti, että monen mielestä ei ole olemassa muuta uin yksi länsimainen kulttuuri, joka on amerikkalainen. Sitä me kaikki sitten parhaamme mukaan koetamme omaksua.

Populaarikulttuuri oli muuten jo ennen ensimmäistä maailmansotaa ja erityisesti sen jälkeen meilläkin vahvasti amerikkalaista, kuten osoittaa Olli Jalonen teoksessaan Kansa kulttuurien virroissa.

Tämä ei kuitenkaan johtanut siihen, että joku olisi alkanut laulaa henkisen kotimaansa olevan Amerikka. Ei kukaan olisi kehdannut. Nojaa, Hiski Salomaa kyllä, mutta häntä ei luettu ns. kulttuuripiireihin.

Roskakulttuurista perittiin vielä 1950-luvulla huviveron nimellä tunnettu rangaistusmaksu, mitä roskempaa, sen suurempi prosentti. Nyt ei ole enää tuota veroa eikä myöskään käsitettä roskakulttuuri.

Eipä meillä enää ole aikoihin näkynytkään muita kuin amerikkalaisia filmejä ja TV-formaatit ovat kai useimmiten suoraan sieltä peräisin. En ole saanut pakotettua itseäni niitä katselemaan enää aikoihin, joten ei siitä sen enempää.

Kulttuurin varsinainen ydin taitaa tällä hetkellä joka tapauksessa olla stadion, jonne lavastetaan mahdollisimman mahtipontisia näytöksiä, joiden paremmuus mitataan sitten rahallisella menestyksellä.

Sivumennen sanoen, myös meillä on jo näkynyt muotoa stadium, joten voimme unohtaa tuon kreikkalaisen alkumuodon. Mitäs me sillä, kun aito ja nykyaikainen versio on käytettävissä.

Meillä on jo kaikki tuo rahantekoon valjastettu sälä täällä kotonamme, joten henkistä kotimaata ei tarvitse mennä kaukaa hakemaan, jos Amerikka sattuu kelpaamaan.

Eihän se kuitenkaan kaikille kelpaa. Entä millainen vaihtoehto olisikaan Saksa? Lienee pakko sanoa, ettei sellaista vaihtoehtoa ole. Kulttuurisesti maa on menneisyyttään surkeileva mitättömyys.

Englanti kelvannee niille, jotka etsivät rappion viehätystä. Theodor Dalrymple käy heille oppaasta.

Mutta entäpä Ranska? Se ei enää ole ainutlaatuinen vapauden valtakunta, vaan puolitahdottomasti barbaaristuva siirtomaa, jonka kulttuurisesta mahdista on jäljellä korkeintaan muisto.

Onhan siinä tietenkin yhä tiettyä charmia kuten on Espanjassa ja Italiassakin, mutta kulttuurin voimaa ei kannata sieltä enää etsiä. Samaa tietä ne menevät kaikki.

Vuonna 1937 totesivat Tornin pitojen keskustelijat, ettei Venäjä sattuneesta syystä kelpaa Suomelle kulttuuriseksi esikuvaksi. Jo 1970-luvun stalinistien silmissä tämä oli skandaali, mutta nyt ei enää liene kenelläkään epäilystä siitä, että oikeassahan silloin oltiin.

Entäpä nyt? Mitä venäläinen kulttuuri voisi meille tarjota, vaikkapa amerikkalaisen vastapainoksi? Tässä nykyisessä ilmapiirissä taitaa olla suorastaan rienaavaa edes esittää moinen kysymys, mutta esitänpä silti.

Taitaa olla niin, että samoin kuin 1930-luvulla Venäjä on pelannut itsensä ulos säädyllisten ihmisten maailmasta. Se on sääli. Vielä tässä kymmenen vuotta sitten kaikki näytti menevän hyvin, mutta taitaapa Venäjän kehitys todella noudatella Yanovin syklejä. Nyt taas ollaan erkanemassa Euroopasta, mutta kyllä sinne taas kerran palataan.

Vai palataanko? Eurooppa alkaa tässä maailmassa olla yhä pienempi nappula ja niinpä sen kulttuurikin on muuttumassa yhä vähemmän merkittäväksi. Fuusioituminen amerikkalaisuuteen tappaa sen kiinnostavuuden. Monimuotoisuuden myötä myös koko kulttuuripiirin hedelmälliset jännitteet häviävät.

Mutta ehkäpä uljaan uuden maailman kulttuurin keskiössä ovatkin ennen muuta suurten kulttuuripiirien jännitteet, vaikkapa Huntigtonin hengessä? Onko sellainen aikakausi tulossa? Miksei kulttuurisena kotimaana voisi jo olla vaikkapa Kiina?

Miksei niin. Tällä hetkellä tosin näyttää siltä, että haaste eurooppalaiselle kulttuurille tulee puolentoistatuhannen vuoden takaa. Sinne kuuluu suuntautuvan yhä useampi suomalainenkin intellkektuelli…

Ranska sodan varjossa

 

Ranskan kotirintamalla

 

Henri Troyat, Kahvila Pariisissa. Toinen osa romaanisarjasta Siemen ja hedelmät. J.K. Gummers Oy 1960, 372 s.

 

     Henri Troyat (1911-2007) oli armenialainen (alun perin Torossjan/Tarasov), joka syntyi Moskovassa ja siirtyi valankumouksen jälkeen lopulta Ranskaan, jossa hän loi merkittävän kirjallisenja yhteiskunnallisen uran.

     Troyatin elämäkerrat venäläisistä merkkihenkilöistä tunnetaan hyvin Suomessakin. Luulisin, että esimerkiksi Tolstoin, Dostojevskin, Aleksanteri I:n ja Aleksanteri II:n, Tšehovin, Pietari Suuren ja Katariina Suuren elämänvaiheet ovat meillä tulleet ihmisille tutuiksi ennen muuta hänen kirjoistaan. Nythän niiden rinnalle ovat ilmestyneet lähinnä Radzinskin teokset, joilla myös on kirjalliset ansionsa.

      Troyat oli myös tuottelias kaunokirjailija ja julkaisi yli sata teosta. Hänet valittiin Ranskan Akatemiaan (”kuolemattomiin”) vuonna 1959 ja kuollessaan hän oli sen kauimmin palvellut jäsen.

      En ole ihan varma, mitkä ansiot painoivat eniten akateemikkovaalissa, mutta ainakin Troyat on hyvä kirjoittaja ja hänen työnsä varmasti lisäsi olennaisesti Venäjän historian tuntemusta Ranskassa, jossa russofilia oli hyvin merkittävä virtaus aina 1800-luvun lopulta saakka.

      Tämä nyt käsillä oleva kirja on toinen osa viiden kirjan sarjasta, jonka päähenkilöä on Amélie, tässä kirjassa vielä nuori tyttö, jonka mies joutuu maailmansodan rintamalle ja jolle tämän poisa ollessa syntyy tytär.

      Romaanisarjan kokonaisuudesta minulla ei ole mitään käsitystä ja suomeksi on kaiketi ilmestynyt vain kaksi osaa, mutta tämän kirjan olen lukenut kuvauksena siitä, miten ensimmäinen maailmansota koettiin selustassa, Pariisissa ja Ranskan maaseudulla.

      Toki Troyat ei ole tässä suhteessa erityisen luotettava todistaja, koska saapui Ranskaan yhdeksänvuotiaana lapsena vasta pari vuotta sodan jälkeen. Ilmeisesti ranskalaistuminen joka tapauksessa onnistui hyvin niin hänelle kuin monille muillekin armenialaisille, joista minun sukupolveni muistaa ainakin Charles Aznavourin.

     1900-luvun alussa Ranska oli yhä se maa, joka menestyksellisesti kilpaili asemasta kaikkien liberaalien toisena, henkisenä isänmaana (vrt. Vihavainen: Haun toinen isänmaa tulokset ). Tämä oli muuten Suomessakin merkittävä virtaus, mikä on usein jäänyt unhoon, kun maamme sitten itsenäistyi Saksan avulla ja Ranskan kulttuurinen johtajuus hävisi toisessa maailmansodassa sen poliittisen merkityksen myötä.

     Myös Venäjällä Ranska tunnetusti oli korkeassa kurssissa jo 1700-luvun lopulta lähtien. Uudelleen löydetty ystävyys sen kanssa poliittisen yhteisymmärryksen synnyttyä 1800-luvun lopulla oli ylitsevuotavaa. Saksan vastainen revanssihan se siinä innoitti patriootteja (ks. Vihavainen: Haun tolstoi avellan tulokset ).

      Venäjän ”höyryjyrän” oli ennen sotaa uskottu murskaavan saksalaiset ja huhuissa se oli viimeistään parin kuukauden kuluttua aina tapahtumassa myös rintamalla ja erityisesti  sen takana leviävissä huhuissa.

    Toiveet olivat yhtä tyhjiä kuin iltapäivälehtien klikkiotsikot, mutta ne virisivät yhä uudelleen. Todellisuudessa taistelut junnasivat kaikkialla edestakaisin kuin Juggernautin vaunut samatta aikaan muuta kuin yhä uusia ja uusia kuolleita ja vammautuneita.

      Rintamalla sota oli masentavaa helvettiä, mutta kotirintamalla se nähtiin uljaana taisteluna mies miestä vastaan, jossa sankaruus voitti raakalaismaisen vihollisen ja jossa kaatuminen oli kunniakas ja puhdas tapahtuma, johon uhrinsa antaja ehti vielä liittää ylevän huudahduksenkin.

      Kotirintamalla päähenkilö piti pientä kahvilaa, johon vanhat miehet ja eräät ulkomaalaisetkin kokoontuivat nauttimaan viinilasillisensa ja keskustelemaan sodasta. Patrioottinen tunne oli noussut niin korkeaksi, että puolueettomien espanjalaisten läsnäoloakin siedettiin vain vaivoin. Puolueettomuus näin tärkeässä asiassa ei ollut vähempää kuin petos.

     Amélie eli yhä rakastumisen kiihkeintä vaihetta ja änkesi useamman kerran rintaman läheisyyteen saadakseen tavata miestään. Lopulta tämä palasi kotiinkin, vammautuneena, mutta ei vailla toivoa paranemisesta.

       Kuten niin monissa1900-luvun sotia käsittelevissä kirjoissa, tässäkin ristiriita ylevän patrioottisen diskurssin ja raadollisen todellisuuden välillä nousee väkevästi esille. Silti tuo edellinenkin tapa kokea asiat on joka tapauksessa eräs keino selviytyä, vaikka sen näennäinen falskius tympäisee joitakin sivustakatsojia.

       Kiinnostava sivuseikka on viinin rooli jokapäiväisessä elämässä. Sitä juodaan yleensä ”kastettuna” eli vedellä sekoitettuna, mutta elämäniloinen espanjalainen vuokralainen juo sen aina sekoittamatta.

     Sankaritar itse ei juo viiniä aamupäivisin, paitsi poikkeustapauksissa, mutta tietenkin kyllä sitten myöhemmin, kuten kaikki asiakkaatkin. Myös kuusitoistavuotias pikkuveli, jota isosisko vielä komentelee, saa viininsä ja sitä pannaan myös irvistelevän taaperon huulille.

     Viinin kulutus olikin Ranskassa vielä 1960-luvulla valtavaa, koska se oli kaikkien jokapäiväinen juoma ja sitä tarjottiin jopa koululaisille. Vuonna 1954 Ranskassa juotiin puhdasta alkoholia 21 litraa per asukas, aikuiset keskimääräin 30,5 litraa.

     Kun viinissä on alkoholia keskimäärin 11-13%, voidaan arvioida, että aikuinen keskimäärin joi sitä keskimäärin pullon päivässä -jotkut siis paljon enemmän ja jotkut vähemmän.

     Italiassa määrä oli 9,2 litraa puhdasta alkoholia, Britanniassa 5,9 litraa ja Länsi-Saksassa 4,2 litraa. Suomessahan se tuohon aikaan oli vain pari litraa.

     Pääministeri Pierre Mendès-France aloitti vuonna 1954 raittiuskampanjan, johon liittyi mm. maitobaarien perustamista. Maitoa alettiin tarjota viinin sijasta myös kouluissa ja kasarmeissa. Ranskassa juotiin vuonna 2001 puhdasta alkoholia enää 10,5 litraa/hlö. Suomessa kulutus oli EU;n toiseksi pienin ja määrä 7,4 l/hlö.

     Nykyisen luvut joku varmaankin mielellään kaivaa esiin.

      Ranskan alkoholinkulutuksen väheneminen on kiinnostava ilmiö siinä kuin sen lisääntyminen useimmissa niissä maissa, joissa elintaso nousi ja sehän nousi rajusti kaikkialla toisen maailmansodan jälkeen.

      Ensimmäisen maailmansodan aikana viini joka tapauksessa oli se jokapäiväinen eliksiiri, jota aito ranskalainen nautti ja hänen oletettiin nauttivan leivän ohella. Viini oli ”ystävämme”, kuten muuan ranskalainen kirja asian ilmaisi (ks. Vihavainen: Haun notre ami le vin tulokset ).

      Tästä nyt lukemastani Troyatin kirjata ei itse asiassa jäänyt kovin kummoisia mieleeni. Voisi olla kiinnostavaa hankkia muutkin neljä osaa ja lukea ne. Ainakin ranskan kielessä saisi harjaannusta, jota ehkä joskus voisi tarvita, mutta luultavimmin ei.

 

Suurten rosvojoukkojen aikaa

Suuret rosvojoukot

Ilman oikeudenmukaisuutta, mitä ovatkaan valtakunnat muuta kuin suuria rosvojoukkoja?

Tämän aiheellisen kysymyksen esitti aikoinaan kristillisen uskomme huomattavimpiin perustajiin kuuluva pyhä Augustinus.

Juuri tällaisena kahden rosvojoukon yhteenottona monet näkivät ja näkevät yhä sen sodan, joka syttyi Saksan ja Neuvostoliiton välille 22.6.1941.

Stalinia sodan alkaminen joka tapauksessa järkytti ja opetti hänelle taas hieman lisää nöyryyttä, josta olikin ollut suurta puutetta vielä vuonna 1939, jolloin propagandakoneisto oli revetä liitoksissaan ylistäessään jo etukäteen tulevan sodan helppoutta ja muutakin erinomaisuutta.

Kun Stalin viimein kykeni mikrofonin ääreen, hän sanoi sanatarkasti seuraavaa:

Toverit! Kansalaiset! Veljet ja sisaret! Armeijamme ja laivastomme taistelijat! Käännyn teidän puoleenne, ystäväni!

Kesäkuun 22 päivänä alkanut Hitleriläisen Saksan valapattoinen hyökkäys synnyinmaatamme vastaan jatkuu yhä…

Puhe kannattaa lukea kokonaan, mutta kiinnitänpä tässä nyt huomiota sen alun retoriikkaan.

Johtaja puhuttelee kansansa jäseniä tovereiksi ja kansalaisiksi, mutta myös veljiksi ja sisariksi, mikä tuo mieleen kirkollisen puheenparren.

Sen lisäksi hän vetoaa ystäviinsä, tietäen toki erinomaisesti, että myös vihollisia oli, kaikesta päätellen miljoonittain, mutta toki jokaisella genrellä on omat vaatimuksensa.

Toki suomalainen sodan ajan radiopakinoitsija Jahvetti aloitti aina juttunsa puhuttelulla Hyvät ystävät ja kylänmiehet. Jälkimmäistenkin oli hyvä kuunnella, vaikka he eivät varsinaisesti ystäviä olleetkaan.

Saksaa nimitetään tässä hitleriläiseksi, mikä olikin tuohon aikaan tapana. Esimerkiksi Molotov oli Neuvostoliiton ja Saksan Raja- ja ystävyssopimuksen jälkeen pitämässään puheessa käyttänyt samaa termiä ja nimittänyt hitlerismiä yhdeksi ideologiaksi muiden joukossa. Sellaisia vastaan ei sopinut taistella aseilla, vaan aatteilla…

Lisäksi Stalinin puheessa korostuu, että hyökkäys oli valapattoinen. Saksa ja Neuvostoliitto olivat solmineet juhlalliset sopimukset ystävyydestä ja yhteistyöstä ja Neuvostoliitto oli omasta puolestaan pitänyt niitä pyhinä ja valloittanut niiden turvin valtavan maa-alueen. Nyt toinen, myös asiasta hyötynyt osapuoli olikin sitten rikkonut valansa.

Puheessa on asiaa kokonaiseen kirjaan, mutta kiinnitän tässä nyt vielä vain huomiota siihen, että vihollinen oli hyökännyt nimenomaan synnyinmaata (rodina) vastaan.

Sanahan tulee verbistä rodit, synnyttää ja esiintyy meilläkin esimerkiksi sellaisen juhlan kuin rotinat -nimessä. Silloinhan synnyttäneelle äidille tuodaan kakkuja tuliaisiksi.

Tuo rodina, joka tunnetussa plakaatissa kuvataan keski-ikäisenä synnyinmaa-äitinä, jäikin syttyneen sodan yhdeksi keskeiseksi hahmoksi. Puhuttiin heistä, jotka taistelivat synnyinmaan puolesta (sražalis za rodinu).

Neuvostoliittohan oli monikansallinen, mutta useimmille kansalaisilleen joka tapauksessa suuri synnyinpaikka, (velikaja rodina). Pieni synnyinpaikka (malaja rodina) taas saattoi olla mikä kylä tahansa, vaikkapa Altain vuoristossa tai Ussuri-joen rannalla.

Kuitenkin sodan viralliseksi nimeksi vakiintui Suuri isänmaallinen sota (Velikaja otetšestvennaja vojna), jolla oli myös perinteitä.

”Isä” isänmaallisuudessa viittaa aktiiviseen puolustajaan, kun taas rodina symbolisoi sitä, mitä puolustetaan. Isänmaa taas on vanhastaan ymmärretty isien perinnöksi, patrimoniumiksi eli omaisuudeksi.

Jo Ranskan suuren vallankumouksen aikana tuli käyttöön tunnus: Isänmaa on vaarassa (La patrie en danger)! Sen otti käyttöön kansalliskonventti vuonna 1792.

Kun vihollinen Venäjän kansalaissodassa vuonna 1919 näytti saavan aktiivisesti puolelleen myös ulkovallat, Suomi mukaan lukien, julistettiin Ranskan vallankumouksen hirmuvallan perinteiden mukaisesti: Sosialistinen isänmaa on vaarassa!

Tämä oli tavallaan aivan paradoksaalista ja sillä epäilemättä haluttiin vedota sekä vanhanaikaiseen patriotismiin -jota vastaan bolševikit proletaarisine internationalismeineen nimenomaan olivat nousseet- että muistuttaa siitä uudesta omaisuudesta, sosialismista, josta nyt saatiin nauttia ja joka voitiin menettää.

Varsinainen nauttiminen tosin oli jäänyt vähäiseksi, sillä uusi aate oli tarjonnut lähinnä nälkää, puutetta ja mielivaltaa, mutta moni pelkäsi myös sitä tilitystä, joka seuraisi, jos valkoinen osapuoli voittaisi. Tuskin se turha pelko olikaan.

Mutta, palatakseni tuohon ajatukseen valtiosta rosvojoukkona: oliko tämä Saksan ja Neuvostoliiton taistelu mitään muuta kuin kahden yhtä viheliäisen rosvojoukon kiistaa siitä, kuka saisi orjuuttaa maailman kansoja?

Oliko sillä lopultakin olennaista eroa, voittiko keskinäisen tappelunsa Saksa vai Neuvostoliitto? Terrorivaltioitahan ne olivat molemmat.

Tätä seikkaa pohdiskeli myös Stalingradin juoksuhaudoissa sotareportaaseja kirjoittanut Vasili Grossman, juutalainen, joka suuressa teoksessaan Elämä ja kohtalo todella uskalsi ajatella, millainen olisi Saksan tulevaisuus, ellei sitä lyötäisi.

Grossman, joka kirjassaan myös kuvaa vertahyytävästi tuhoamisleirejä, ei ollut mikään naiivi haihattelija. Hän oli nähnyt bolševismin muuttuvan aatteellisesta mielettömyydestä kohti käytännössä toimivaa, mutta kyynistä koneistoa, jossa ihminen sentään saattoi elää normaalia arkipäivää. Niin kävisi myös natsismille.

Tiedämme, miten pirullisia suunnitelmia Hitlerillä ja eräillä muillakin natseilla Neuvostoliiton suhteen oli. Ne muistuttivat häikäilemättömyydessään vuosituhansien takaisia pyrkimyksiä, joita sen ajan suuret rosvojoukot ajoittain toteuttivat, usein toki Jumalan siunauksella tai suoranaisesta käskystä.

Sodan loppua kohden myös Hitler alkoi oppia nöyryyttä ja hyväksyi SS-joukkoihinsa jo kaikki halukkaat, Balkanin muslimeista lähtien. Myös Vlasovin armeijan isänmaallinen antistalinismi oli vähällä päästä toden teolla vaikuttamaan sodassa.

Joka tapauksessa sota oli niin raakaa, ettei mikään kompromissi enää ollut mahdollinen, kun se oli päässyt vauhtiin. Pidän tärkeänä huomata, että sitä ei Neuvostoliiton puolelta käyty minkään ideologian merkeissä, vaan nimenomaan kansallisena taisteluna eloonjäämisestä (za rodinu). Sosialismin ottaminen tunnukseksi olisikin luultavasti hajottanut heti natsien vastaisen rintaman.

Mutta riittääkö pelkkä patriotismi sellaiseksi aatteeksi, joka muuttaa suuren rosvojoukon eräänlaiseksi jumaluudeksi, jolla on oikeus vaatia ihmisuhreja?

Eiköhän näin sentään ole. Kansallinen eloonjääminen kuulunee sentään niin sanottuihin luovuttamattomiin arvoihin. Mikäli se turvataan, saa sen nimissä jo sitten tehdä yhtä ja toista. Ainakin se annetaan anteeksi.

Taisi se riittää Augustinuksenkin mielestä. ”Remota itaque iustitia, quid sunt regna nisi magna latrocinia?”, kysyi kirkkoisä. Ennen sodan alkamista molemmat osapuolet epäilemättä olivat yhteistyössä toimivia rosvoja ilman mitään oikeudenmukaisuuden kunnioitusta, mutta toisen joutuessa hyökkäyksen kohteeksi, oli sillä jo puolellaan iustitia, oikeudenmukaisuus.

Itse nuo sopimukset tuskin ansaitsevat niin suurta kunnioitusta, kuin Stalin puheessaan näyttää edellyttävän, mutta synnyinmaan tuhoamisen estäminen on sentään pako hyväksyä oikeudenmukaiseksi päämääräksi.

Vaikka eihän se kaikkea oikeuta eikä pyhitä ja varsinkaan ei sitä edeltävää politiikkaa, joten sen sotimisen juhlinnan voisi jo lopettaa.