Kansanvallan urhoja

 

Yhden päivän sankarit

 

     Kun ajan aallot lyövät korkeimmillaan, nostavat ne usein pinnalle ja jopa kansakunnan kaapin päälle sellaisia hahmoja, jotka muutoin eivät sinne olisi koskaan päässeet.

     Rouget de Lisle, Marseljeesin säveltäjä ja sanoittaja, on mies, jonka nimen tuntevat sivistyneet ihmiset kaikkialla maailmassa.

     Syy siihen on, että hän yhtenä ainoana päivänä vuonna 1792 sävelsi ja sanoitti sen sotalaulun, joka sittemmin opittiin tuntemaan Marseljeesina, aluksi se oli vain Ranskan Reini-armeijan sotalaulu.

     Vaikka laulun sanoista voisi toisin päätellä, de Lisle ei ollut mikään vallankumouksellinen rabulisti, vaan vastusti jopa kuninkaan teloittamista eikä suostunut vannomaan uskollisuudenvalaa tasavallalle. Moinen kapteeni erotettiinkin sen takia armeijasta, johon hän kyllä myöhemmin taas kelpasi.

     Useimmat tuntenevat kuvan, jossa nuori sanoittaja ja säveltäjä innoittuneena laulaa tuon luomansa teoksen. Harvemmin on esitetty sitä allegorista kuvaa, jossa kauniin naisen hahmoinen ja sangen vihainen vapauden hengetär innoittaa laulun tekijää (ks. rouget de lisle - Haku Kuvat ).

     Yhtä kaikki, de Lislen luomuksesta tuli paitsi koko Ranskan, myös laajemmin erään aikakauden tärkeimpiin kuuluva tunnus. Ulkoisen intervention vastaisuuden tilalle tuli sosiaalinen taistelu ja ”kansa”, jota kehotettiin muodostamaan omat sotajoukkonsa sai luokkamerkityksen, mitä sillä ei laulussa alun perin ollut.

     Marseljeesin merkitys itse virallisen Ranskan symbolina alkoi vasta kolmannen tasavallan aikana, lähes vuosisata itse tuon laulun syntymisen jälkeen. Muiden kanallishymnien joukossa se oli kummajainen, kuten myös itse tasavaltainen Ranska poikkesi julistamiensa arvojen puolesta muista Euroopan valloista.

     Ranskan kolmannen tasavallan yhteistyö tsaari-Venäjän kanssa tuo mieleen Molotovin-Ribbentropin paktin. Niin totaalisesti reaalipolitiikka siinäkin syrjäytti ideologian.

     Marseljeesin soittaminen taantumuksen kaikkein takapajuisinta roolia symbolisoivalla Venäjällä oli huikean paradoksaalista, mutta Ranskan armeijan tuki Saksaa vastaan oli aina yhden musiikkikappaleen arvoinen.

     Toinen yhden päivän sankari Euroopan historiassa oli Timofei Kirpitšnikov, jonka suuri sankarityö oli oman komentajansa ampuminen teloitustyyliin. Se antoi hänelle symbolisen ja kenties suuremmankin merkityksen koko Venäjän ja myös maailmanhistorian mullistaneen vallankumouksen yhtenä aloittajana.

      Nykyinen Venäjä on päättänyt palvoa samaan aikaan sekä tsaristista menneisyyttä, että sen tuhonnutta bolševismia, joka ainakin kykeni rakentamaan maailman suurimman sotakoneen ja jonka mahti lopahti sitten melko banaalisti kaupanhyllyjen ammottaessa tyhjyyttään. Niinhän ne olivat ammottaneet myös vuonna 1917.

      En ole nähnyt Kirpitšnikovin pienoispatsaita enkä muutakaan palvontarekvisiittaa, mikä viittaisi siihen, ettei Venäjäkään välitä muistella kaikkia suuria sankareitaan.

Tässä enemmän Kirpitšnikovista:

 

tiistai 9. helmikuuta 2021

Kansan poika

 

Hetken sankari

 

      Jokaisella aikakaudella on sankarinsa, eikä näytä siltä, että ihmiset tulisivat toimeen ilman sellaisia hahmoja, jotka korotetaan muiden yläpuolelle. Heillehän kunnianosoitukset voidaan konkreettisesti esittää, vaikkapa sitten muiden puolesta. Joku joutuu aina demokratiassakin nauttimaan sen konjakin, joka itse asiassa kuuluu koko kansalle.

      Joskus maailmassa suurta rituaalista kunnioitusta oli tapana osoittaa tietyille valituille uskalikoille, aatteen fanaatikoille, marttyyreille ja vastaaville. Nykyäänhän korkeaan symboliseen asemaan ovat nousseet esimerkiksi ne naiset, jotka yllättäen muistivat, että heitä oli joskus kourittu tai ainakin tuijotettu julkeasti. Kärsimyksensä he sitten toivat rohkeasti julki kaikkien kohtalotovereidensa puolesta.

     Toki löytyy myös esimerkiksi marttyyreja, joista tällä hetkellä kuuluisin on varmaankin Navalni. Huominen on löytävä taas omat sankarinsa ja niin edelleen, maailman tappiin saakka.

      Niin sanottu Helmikuun vallankumous löysi sekin aikoinaan oman sankarinsa, joka kohotettiin ajan aallonharjalle ja jonka kohtalo on tuolle ajalle erityisen symbolinen.

     Tarkoitan Timofei Ivanovitš Kirpitšnikovia, jonka suuri hetki koitti aamulla 27.2.1917.

      Kirpitšnikov hoiti vääpelin virkaa Volynian kaartinrykmentin opetuspataljoonassa, joka oli komennettu tukahduttamaan mielenosoituksia, joita oli syntynyt muun muassa Znamenski-aukiolla (nykyinen Ploštšad Vosstanija Nevskin ja Liteini prospektin risteyksessä).

      Aamulla ennen herätystä Kirpitšnikov sopi, ettei komentoa takaisin kadulle enää totella eikä upseereita tervehditä. Kun alikapteeni Laševitš saapui miesten luo ja tervehti tavalliseen tapaan: Terve veikot! (Zdorovo brattsy!) eivät miehet vastanneetkaan tavalliseen tapaan Terveyttä toivomme teidän jalosukuisuutenne! (Zdravija želajem, vaše blagorodije!) vaan huusivat sen sijaan hurraata (Uraa!).

       Kun Laševitš kysyi, mitä moinen merkitsee, hänelle vastattiin, että se merkitsi hänen komentovaltansa päättymistä ja hänen oli viisainta häipyä mahdollisimman pian, mikäli halusi pelastaa nahkansa.

      Nahkaansa hän ei kuitenkaan onnistunut pelastamaan, vaan hänet ammuttiin. Tiettävästi hän ei yrittänyt itse turvautua aseeseen eikä ampuminen missään tapauksessa tapahtunut esimerkiksi Znamenski-aukiolla, reaktiona siihen, että hän olisi komentanut ampumaan aseettomia mielenosoittajia. Edellisenä päivänä oli kyllä jo ammuttu kovilla, mutta vain ilmaan.

      Kyseessä oli siis teloitus. Sen jälkeen olikin sillat poltettu eikä opetuspataljoonalla ollut paljon muuta mahdollisuutta kuin lähteä ostattamaan muita rykmenttejä kapinaan. Naapurissa oli muun muassa kuuluisa ja hieno Preobraženski-kaarti, joka lähti oitis kapinaan mukaan. Nyt kaartilaisten univormuissa oli kyllä koulutettavia ja rintamalle menoa pelkääviä alokkaita, mutta silti.

      Suomen asemalle saatiin jo kokoon kymmenien tuhansien ihmisten kokous. Aseellinen kapina oli tosiasia eikä kenelläkään riittänyt sisua sen tukahduttamiseen väkivalloin. Olisiko se enää ollut edes mitenkään mahdollista?

      Kun nyt sankareita tarvittiin, julisti Väliaikainen hallitus Kirpitšnikovin vallankumouksen ensimmäiseksi soturiksi -sopivan demokraattinen nimitys- ja palkitsi hänet yrjönristillä tekemästään urotyöstä.

       Tämä oli merkki kaikille siitä, millaiset teot olivat kunnioitusta ansaitsevia ja nyt alkoi armeijassa yleinen upseerijahti, joka keskittyi erityisesti laivastoon.

       Laivaston päätukikohta oli Helsingissä ja siellä matruusit tappoivat ainakin viisikymmentä upseeria. Tarkempiakin lukuja on saatu, mutta en niitä nyt juuri muista. Eräällä taistelulaivalla upseerit ahdistettiin messiin, josta he saivat yksitellen poistua. Kun pää ilmestyi ovesta, tappoi muuan matruusi aina tulijan lyömällä moskalla takaraivoon.

      Myös Helsinki sai sankarinsa ja marttyyrinsä: kaksi matruusia kuoli näissä kahinoissa, toinen itse ampumansa luodin kimmokkeeseen. Sankarit haudattiin juhlallisesti Eteläsataman vieressä olevaan penkkaan. Itsenäisessä Suomessa sankarien ruumiit siirrettiin sitten hygieniasyistä hautuumaalle.

Kirpitšnikov oli laukaissut sen yleisen kuohunnan, jota kuvasi J. Alfred Tanner kupletissaan Tovaritsin svaboodaseikkailu:

Svabooda -vot, eta harasoo

hävisin tai voitin -soromnoo!

Kun on tavaritsii matroosit

ja kaikki soldaatit!

      Tähän aikaan sijoittuu se Mannerheimin tunnettu lause, ettei hän koskaan, kolmenkymmenen vuoden aikana ollut hävennyt kantaa Venäjän armeijan univormua, mutta nyt oli sellainenkin aika tullut. Mannerheimhan todettiinkin uuteen aikakauteen sopimattomaksi upseeriksi ja teki ennen pitkää asiasta omat johtopäätöksensä.

      Kirpitšnikov sen sijaan korotettiin upseeriksi, alivänrikiksi (podpraportšik) ja valittiin Pietarin neuvostoon.  Nythän upseerien rooli oli muuttunut demokraattiseksi, eikä heitä enää edes puhuteltu rituaalisen kiemuraisesti -vain herroiteltiin. Myös kuolemantuomio oli poistettu.

       Kirpitšnikov, jolla erään poliittisen vastustajan mielestä oli poikkeuksellisen hävytön naama, oli joka tapauksessa Väliaikaiselle hallitukselle uskollinen ja osallistui sitten syksyllä pariinkin kahakkaan bolševikkeja vastaan.

      Sinänsä hyvin vähälukuisille bolševikeillehan Kerenskin hallitus ei sitten mahtanut mitään, kun nämä vallan kaappasivat. Upseeristo inhosi tuota hallitusta, joka oli antanut pahamaineisen päiväkäsky numero 1:n ja tehnyt heistä itse asiassa lainsuojattomia. Bolševikit eivät monestakaan näyttäneet sen kummemmalta vaihtoehdolta. Kerenski saisi nyt maistaa sitä soppaa, minkä oli itse keittänyt.

      Joka tapauksessa Kirpitšnikov oli puolensa valinnut ja kun Pietarissa oli valta vaihtunut, hän lähti sitten Donille liittyäkseen ns. Vapaaehtoisarmeijaan, joka nousi vastustamaan bolševikkeja.

      Kun hän ilmoittautui tunnetulle kenraali Kutepoville, tämä ymmärsi pian, kenestä oli kysymys. Sen sijaan, että olisi kehottanut uutta vapaaehtoista siirtymään leiriin, tämä määräsikin hänet vietäväksi sen ulkopuolelle. Kirpitšnikov kysyi pahaa aavistaen syytä moiseen ja kenraali vastasi, että se pian selviäisi.

     Vallankumouksen ensimmäinen soturi ammuttiin seremonioitta kanavan laidalle ja ruumis työnnettiin sinne. Kirpitšnikovin elämän momentum, sen sankarillinen huippukohta oli mennyt ohi.

Sic transit gloria mundi.