Hetken sankari
Jokaisella aikakaudella on sankarinsa, eikä näytä siltä, että ihmiset tulisivat toimeen ilman sellaisia hahmoja, jotka korotetaan muiden yläpuolelle. Heillehän kunnianosoitukset voidaan konkreettisesti esittää, vaikkapa sitten muiden puolesta. Joku joutuu aina demokratiassakin nauttimaan sen konjakin, joka itse asiassa kuuluu koko kansalle.
Joskus maailmassa suurta rituaalista kunnioitusta oli tapana osoittaa tietyille valituille uskalikoille, aatteen fanaatikoille, marttyyreille ja vastaaville. Nykyäänhän korkeaan symboliseen asemaan ovat nousseet esimerkiksi ne naiset, jotka yllättäen muistivat, että heitä oli joskus kourittu tai ainakin tuijotettu julkeasti. Kärsimyksensä he sitten toivat rohkeasti julki kaikkien kohtalotovereidensa puolesta.
Toki löytyy myös esimerkiksi marttyyreja, joista tällä hetkellä kuuluisin on varmaankin Navalni. Huominen on löytävä taas omat sankarinsa ja niin edelleen, maailman tappiin saakka.
Niin sanottu Helmikuun vallankumous löysi sekin aikoinaan oman sankarinsa, joka kohotettiin ajan aallonharjalle ja jonka kohtalo on tuolle ajalle erityisen symbolinen.
Tarkoitan Timofei Ivanovitš Kirpitšnikovia, jonka suuri hetki koitti aamulla 27.2.1917.
Kirpitšnikov hoiti vääpelin virkaa Volynian kaartinrykmentin opetuspataljoonassa, joka oli komennettu tukahduttamaan mielenosoituksia, joita oli syntynyt muun muassa Znamenski-aukiolla (nykyinen Ploštšad Vosstanija Nevskin ja Liteini prospektin risteyksessä).
Aamulla ennen herätystä Kirpitšnikov sopi, ettei komentoa takaisin kadulle enää totella eikä upseereita tervehditä. Kun alikapteeni Laševitš saapui miesten luo ja tervehti tavalliseen tapaan: Terve veikot! (Zdorovo brattsy!) eivät miehet vastanneetkaan tavalliseen tapaan Terveyttä toivomme teidän jalosukuisuutenne! (Zdravija želajem, vaše blagorodije!) vaan huusivat sen sijaan hurraata (Uraa!).
Kun Laševitš kysyi, mitä moinen merkitsee, hänelle vastattiin, että se merkitsi hänen komentovaltansa päättymistä ja hänen oli viisainta häipyä mahdollisimman pian, mikäli halusi pelastaa nahkansa.
Nahkaansa hän ei kuitenkaan onnistunut pelastamaan, vaan hänet ammuttiin. Tiettävästi hän ei yrittänyt itse turvautua aseeseen eikä ampuminen missään tapauksessa tapahtunut esimerkiksi Znamenski-aukiolla, reaktiona siihen, että hän olisi komentanut ampumaan aseettomia mielenosoittajia. Edellisenä päivänä oli kyllä jo ammuttu kovilla, mutta vain ilmaan.
Kyseessä oli siis teloitus. Sen jälkeen olikin sillat poltettu eikä opetuspataljoonalla ollut paljon muuta mahdollisuutta kuin lähteä ostattamaan muita rykmenttejä kapinaan. Naapurissa oli muun muassa kuuluisa ja hieno Preobraženski-kaarti, joka lähti oitis kapinaan mukaan. Nyt kaartilaisten univormuissa oli kyllä koulutettavia ja rintamalle menoa pelkääviä alokkaita, mutta silti.
Suomen asemalle saatiin jo kokoon kymmenien tuhansien ihmisten kokous. Aseellinen kapina oli tosiasia eikä kenelläkään riittänyt sisua sen tukahduttamiseen väkivalloin. Olisiko se enää ollut edes mitenkään mahdollista?
Kun nyt sankareita tarvittiin, julisti Väliaikainen hallitus Kirpitšnikovin vallankumouksen ensimmäiseksi soturiksi -sopivan demokraattinen nimitys- ja palkitsi hänet yrjönristillä tekemästään urotyöstä.
Tämä oli merkki kaikille siitä, millaiset teot olivat kunnioitusta ansaitsevia ja nyt alkoi armeijassa yleinen upseerijahti, joka keskittyi erityisesti laivastoon.
Laivaston päätukikohta oli Helsingissä ja siellä matruusit tappoivat ainakin viisikymmentä upseeria. Tarkempiakin lukuja on saatu, mutta en niitä nyt juuri muista. Eräällä taistelulaivalla upseerit ahdistettiin messiin, josta he saivat yksitellen poistua. Kun pää ilmestyi ovesta, tappoi muuan matruusi aina tulijan lyömällä moskalla takaraivoon.
Myös Helsinki sai sankarinsa ja marttyyrinsä: kaksi matruusia kuoli näissä kahinoissa, toinen itse ampumansa luodin kimmokkeeseen. Sankarit haudattiin juhlallisesti Eteläsataman vieressä olevaan penkkaan. Itsenäisessä Suomessa sankarien ruumiit siirrettiin sitten hygieniasyistä hautuumaalle.
Kirpitšnikov oli laukaissut sen yleisen kuohunnan, jota kuvasi J. Alfred Tanner kupletissaan Tovaritsin svaboodaseikkailu:
Svabooda -vot, eta harasoo
hävisin tai voitin -soromnoo!
Kun on tavaritsii matroosit
ja kaikki soldaatit!
Tähän aikaan sijoittuu se Mannerheimin tunnettu lause, ettei hän koskaan, kolmenkymmenen vuoden aikana ollut hävennyt kantaa Venäjän armeijan univormua, mutta nyt oli sellainenkin aika tullut. Mannerheimhan todettiinkin uuteen aikakauteen sopimattomaksi upseeriksi ja teki ennen pitkää asiasta omat johtopäätöksensä.
Kirpitšnikov sen sijaan korotettiin upseeriksi, alivänrikiksi (podpraportšik) ja valittiin Pietarin neuvostoon. Nythän upseerien rooli oli muuttunut demokraattiseksi, eikä heitä enää edes puhuteltu rituaalisen kiemuraisesti -vain herroiteltiin. Myös kuolemantuomio oli poistettu.
Kirpitšnikov, jolla erään poliittisen vastustajan mielestä oli poikkeuksellisen hävytön naama, oli joka tapauksessa Väliaikaiselle hallitukselle uskollinen ja osallistui sitten syksyllä pariinkin kahakkaan bolševikkeja vastaan.
Sinänsä hyvin vähälukuisille bolševikeillehan Kerenskin hallitus ei sitten mahtanut mitään, kun nämä vallan kaappasivat. Upseeristo inhosi tuota hallitusta, joka oli antanut pahamaineisen päiväkäsky numero 1:n ja tehnyt heistä itse asiassa lainsuojattomia. Bolševikit eivät monestakaan näyttäneet sen kummemmalta vaihtoehdolta. Kerenski saisi nyt maistaa sitä soppaa, minkä oli itse keittänyt.
Joka tapauksessa Kirpitšnikov oli puolensa valinnut ja kun Pietarissa oli valta vaihtunut, hän lähti sitten Donille liittyäkseen ns. Vapaaehtoisarmeijaan, joka nousi vastustamaan bolševikkeja.
Kun hän ilmoittautui tunnetulle kenraali Kutepoville, tämä ymmärsi pian, kenestä oli kysymys. Sen sijaan, että olisi kehottanut uutta vapaaehtoista siirtymään leiriin, tämä määräsikin hänet vietäväksi sen ulkopuolelle. Kirpitšnikov kysyi pahaa aavistaen syytä moiseen ja kenraali vastasi, että se pian selviäisi.
Vallankumouksen ensimmäinen soturi ammuttiin seremonioitta kanavan laidalle ja ruumis työnnettiin sinne. Kirpitšnikovin elämän momentum, sen sankarillinen huippukohta oli mennyt ohi.
Sic transit gloria mundi.
Yritin keksiä löytyisikö meiltä sankareita tässä informaatiomaailmansodassa ja tietysti meitä toisinajattelijoita on pilvin pimein, mutta sankariksi nostamiseen tarvitaan propagandakoneisto ja sehän on vielä toistaiseksi vihollisten, tai sanotaanko sovittelevammin aivopestyjen ja aivopesijöiden, komennossa.
VastaaPoistaKansanedustajista Ano Turtinainen on kuitenkin osoittaunut miehuuttaan sanomalla totuuden kuin lapsi alastamosta keisarista. Toinen on fiksu mies Tuomas Malinen, joka haluaisi kysyä oikeita kysymyksiä niitä näitä höpisevältä pääministeriltä. Toistaiseksi heitä ei ole ammuttu kuin lauma-ajattelijoiden lokahaulikoilla, mutta eikös vihapuhelakien innokkaimmat ajajat olekin vakuuttuneita siitä, että jos vihapuhetta ei saada aisoihin, niin kohta ollaan polttouuneja tai niskalaukauksia suunnittelemassa.
Isäukko oli aikoinaan keisarin palveluksessa Valko-Venäjän rintamalla lähellä Minskiä. Virallisesti hän oli rekrytoitu kirvesmiehen nimikkeellä korsutyömaalle, jossa upseereille rakennettiin hienoja korsuja. No, isän hirsiveistoksesta tuli hieman propellin muotoinen ja annettiin pokasaha ja halkomakirves ja klapien tekoon. Alaikäisenä ei kelvannut rintamalle, mutta kirvesmies edelleen, eikä palkka laskenut. Määrämitta piti joka päivä halkoja hakata. Tosin kun koltiaiset hoksasivat, että pomo ei koskaan laskenut yhteen halkomäärää, alkoivat siirrellä pinoja eri kohtaan ja ukko mittasi, että täyttää normin ja maksoi päivärahan. Sotatoimialueella työporukalle maksettiin aina illalla palkka, kun tulevaisuus ei ollut niin varma.
VastaaPoistaAlkoipa sitten sakemannien yleishyökkäys keväänkorvalla 1917. Tykkien jyry rintamalla kuullosti erikoisen kovalta ja pian alkoi juosta pakenevia joukkoja. Suu vaahdossa ilman aseita juoksivat kuin maratoonarit. Upseerit yrittivät pysäytellä, mutta turhaan. Minskistä tuli uusia joukkoja, mutta sen sijaan nämä eivät menneet saksalaisia vastaan, vaan ampuivat upseerit ja kajelsivat "revolutsijaa". Koko lössi sitten kirvesmiehiä myöten Minskiin. Kaupunki oli kumouksellisten vallassa. Kaupat ryöstetty ja jos ei kelvannut punainen nauha, niin nappituomio.
Vallankumouskaarti perustettiin ja järjestystä alkoi pitää kaartin miehet. Viimein vallankumouskaarti, jossa nyt kirvesmieskin oli listoilla, järjesti junan, joka lähti viemään heitä Pietariin apujoukoiksi sikäläiseen kumoukseen. Komea meno punalipuin koristellulla junanalla. Joka asemalla torvisoittoa, palopuheita ja hurraavia väkijoukkoja. Pietarissa kaarti jalkautui. Patrullia määrättin ulkonaliikkumiskieltoa valvomaan ja kaikki ilman lupaa liikkuvat sai ampua.
Se yö oli pitkä, kun kolme suomalaista kirvesmiestä liukeni kaartista ja patrulleja vältellen ujuttautui Puolan aseman läheltä aamuksi Suomen asemalle. Siellä oli varsin rauhallista. Venäläisissä työjoukkojen merkeillä varustetussa asepuvuissa pojat vain menivät junaan ja ajelivat rauhassa Suomeen.
Johtopäätös kokemuksesta oli, että ainakaan Suomeen ei moista "revolutsijaa" saa tulla. Mutta, kun tuli, pojat rekrytoituivat Jyväskylän pataljoonaan ja nyt ei ollut alaikäisyys esteenä.
Lieneekä tämä Timofei ollut sukua Vladimir Kirpitšnikoville, joka yleni kenraaliksi ja taisi olla ainoa Suomalaisten saama kenraalivanki jatkosodassa. Hän jäi vangiksi Viipurin valtauksen yhteydessä Porlammin motissa. Teloitetuksi hänkin joutui sodan jälkeen.
VastaaPoistaJälleen kerran erinomaista kerrontaa historiasta.
VastaaPoistaSääli vain, että nykymaailmassa tietää vain kaiken hinnan eikä minkään arvoa.
"Terve veikot! (Zdorovo brattsy!)"
VastaaPoistaMitä tarkasti tarkoittaa sana "brattsy"? Rintala käänsi sen Viapori 1906 sanalla veljet.
Oliko muuten laajemminkin niin, että helmikuun vallankumouksen sotilaskapinan aloittivat aliupseerit?
Outoa vain, että jaloista jalon Preobraženski-rykmentti lähti niin kerkeästi mukaan. Neuvostovallan aikana armeija ei tiettävästi epäröinnyt tukahduttaa kapioita, viimeksi kai Novotserkasskissa 1962, ja sitten olisi ollut käytettävissä KGB:n valtion turvallisuuden erikoisjoukot.
"Brat" on veli, "bratets" (mon. brattsy) siitä diminutiivi.
PoistaAliupseereilla oli auktoriteettia ja tiettyä käskyvaltaa. Kyllähän siivileitä ammuttiin tsaarinvallan aikanakin, mutta nyt sattui taika haihtumaan.
Olisiko siis "veliseni" paras käännös? Sana veikkonen tuo minun mieleni toverin/kaverin (ruotsin kompisen).
Poista"Hyvät veljet" kuulostaa ehkä kankealta ja "Velikullat" antaa väärän viestin. Muuten, kun keisari tervehti joukkoja, hän sanoi "Zdorovo, rebjata!" eli "Terve pojat" tai "Terve lapset". Molemmat käännökset ovat yhtä oikeita, ehkä edellinen asiallisempi.
PoistaNiin, tsaarin suhde alamaisiinsa oli parhaimmillaan isällinen. Tällaisten ilmausten kääntämistä vaikeuttaa se, ettei suomessa puhutteluissa ole käytössä diminutiivejä, ainakaan siinä määrin kuin venäjässä.
Poista”Toki löytyy myös esimerkiksi marttyyreja, joista tällä hetkellä kuuluisin on varmaankin Navalni.”
VastaaPoistaTämä professori Vihavaisen väite Navalnyista marttyyrinä on kaukana politiikasta. Väite kuulunee poliittiseen eksotiikkaan, koska professori Vihavainen ei huomannut norsua, eli haukkuu sitä epähuomiossa. Kuten tunnettua venäläisen tarinaneron, Krylovin sanojen mukaan norsua ei pidä haukkuman, koska se on isompi kuin hiiri.
Professori Vihavaisen mukaan Navalnyi on siis vain eksoottinen marttyyri eikä Venäjän sisäpolitiikan merkittävin tekijä tällä hetkellä ja ehkä monilla seuraavillakin hetkillä.
Antakoon se Navalnyille anteeksi.
Anonyymi liioittelee Navalnyin merkitystä. Tämä katoaa työleiriin hämäryyteen, enkä lähtisi vetoa lyömään, että tämä sieltä hengissä palaa. Leireillä sattuu kaikenlaista, rikollisvanki voi puukottaa tms. Tuomioitakin voi tulla lisää...
Poista