Valta ja vallan siirto Venäjällä

 

Uutta odotellessa

 

Arto Luukkanen, Venäjän vallanvaihdosten julma historia. Docendo 2026, 485

 

      Kun Neuvostoliitto romahti, loppui myös tutkimusta rahoittavien tahojen mielenkiinto Venäjään. Kun supervaltaa ei enää ollut, ei sitä ollut tarvis tutkiakaan.

     Neuvostoaikana oli ilmestynyt yhä uusia tutkimuksia ja sellaisina esiintyviä kompilaatioita, joissa selitettiin, miten Neuvostoliiton synty ylipäätään oli mahdollinen, ja mistä se oli saanut esikuvansa. Ajatus siitä, että kyseessä olisi vain vanhan Venäjän instituutioiden jatkuminen uudessa muodossa, ei aluksi saanut mitään vastakaikua, mutta löi läpi 1970-luvulla.

      Kun Venäjä nyt useimpien ihmeeksi taas nousi merkittäväksi voimatekijäksi ja pahaksi kansainvälisen politiikan häiriköksi, palautui kiinnostus siihen jälleen. Nyt on ajatus ikiaikaisesta ja muuttumattomasta Venäjästä tullut populaarikirjoittelun lähtökohdaksi ja korvaa yhä useammin yritykset aidosti tutkia, millainen Venäjän historia oikeastaan on ollut.

      Arto Luukkanen on pitkän linjan Venäjä-tutkija, joka aloitteli uraansa jo ennen Neuvostoliiton romahdusta ja on kirjoittanut paksun pinon erilaisia aihepiiriin liittyviä kirjoja.

      Totean heti, ettei Luukkanen mene yli siitä, missä aita on matalin, vaan toteaa aina silloin tällöin, ettei venäläisten julmuus ole mikään kaikkialla ilmenevä poikkeuksellinen piirre. Julmuutta riittää jokaisen maan historiassa, kun tarpeeksi kauas ja syvälle mennään. Sen sijaan paljon harvinaisempaa on lempeyden kultti, jonka tapaamme Venäjällä.

      Itse asiassa venäläiset on -etenkin Venäjällä- haluttu yhä uudelleen kuvata poikkeuksellisen lempeiksi ihmisiksi, joilla riittää myötätuntoa myös lyötyjä vihollisia kohtaan ja jotka säälivät Siperiaan marssivia ”onnettomia” ja lievittävät heidän kärsimyksiään parhaansa mukaan.

      1800-luvun slavofiilien ensimmäinen sukupolvi meni jopa niin pitkälle, että selitti koko Venäjän idean perustuvan rauhanomaiseen ihmisten yhteyteen, kun taas länsimaille oli tyypillistä väkivaltaisuus, johon koko niiden yhteiskunta perustui.

      Itse asiassa venäläiset eivät olleet itse perustaneet edes valtiota, pakotuskoneistoa, sen olivat heille tuoneet ulkopuolelta varjagit, eikä koko valtiolaitos ollut olemukseltaan venäläinen.

      Tähän ajatteluun sopi, että myös demokratiaa pidettiin olemukseltaan taisteluna. Siinähän ottivat yhteen eri mielipidesuunnat,  eikä asioita pyrittykään ratkaisemaan totuuden ja oikeuden mukaan, vaan sen mukaan, kuka sai eniten kannatusta. Puola oli tässä keskeisessä suhteessa länsimaa ja Venäjän vastakohta (ks. Vihavainen: Haun puolan valtiopäivät tulokset ).

      Lopputuloksena joka tapauksessa voi pitää, että Venäjän historiassa voidaan samanaikaisesti havaita sekä suurta väkivaltaisuutta, että myös ylitsevuotavaa armeliaisuutta, tai ainakin sen julistamista. Tämän Luukkanenkin toteaa.

      Mitä tulee itse vallanvaihdoksiin, joiden historia muodostaa vain pienen osan tästä kirjasta, niiden verisyys keskittyy toisaalta keskiajalle, Kiovan Rusin aikaan ja toisaalta mongolivallan ja uuden ajan alun valtataisteluihin ja kapinoihin.

      Venäläinen kapina on riehunnassaan ja vandalismissaan haluttu korottaa omaan, myyttiseen luokkaansa, kuten jo Puškin teki, mutta se muistuttaa kyllä hyvin paljon Euroopan talonpoikaissotia, joita keskiajalta lähtien oli joka maassa. Venäjällä ne tapahtuivat hieman myöhemmin, kuten myös Suomessa (Nuijasota).

       Venäjällä viimeinen tämän alan suurtapahtuma oli kansalaissota ja on kyllä arveltu myös Suomen vuoden 1918 tapahtumien sopivan saman otsikon alle. Marxilaisen luokkataistelun siitä saa vain väkivalloin vääntämällä.

     Mitä tulee Kiovan Rusin aikaan, joka nykyään halutaan usein varata vain Ukrainan historiaksi, sen ikuiset sisällissodat liittyivät poikkeukselliseen vallanperimysjärjestelmään, senioriteettiin.

      Siinä suuriruhtinaan arvo ei periytynyt vertikaalisesti, sukupolvelta seuraavalle, vaan horisontaalisesti: vanhin veli oli järjestyksessä ensimmäinen, sen jälkeen tulivat muut veljet ikäjärjestyksessä ja sitten vasta seuraavien sukupolvien edustajat.

      Mikäli jonkun ruhtinaan isä kuoli ehtimättä päästä Kiovan suuriruhtinaaksi, hänestä tuli izgoi -hylkiö ”jolla ei ollut sijaa Venäjän maassa”. Ei pelkästään vallanhimo, vaan myös pelko ajoi ruhtinaita ikuiseen keskinäiseen sotaan.

       Parin sadan vuoden jatkuva hajaannuksen ja keskinäisen taistelun aika oli ennen muuta tämän järjestelmän seurausta, ellemme nyt rupea kuvittelemaan, että ukrainalaiset olisivat olleet jotenkin poikkeuksellisen raakaa ja verenhimoista kansaa. Se on tarpeeton oletus.

      Novgorodin kauppiastasavallan tuhoaminen periinkin otteeseen, Iivana Julman suorittama pajarien tuhoaminen ja opritšnina: aivan uudenlainen hallitsemistapa, itse asiassa sota omaa maata vastaan, mahtuvat epäilemättä kirjan otsikon alle, samoin kuin sitten sekasorron aika, streltsien kapinat ja Pietari III:n ja Paavalin murhat.

     Mutta sen jälkeenhän valta on Venäjällä vaihtunut sangen hallitusti Aleksanteri II:n murhaa lukuun ottamatta ja johtajat ovat kuolleet luonnollisen kuoleman. Verrata voi vaikka Yhdysvaltoihin.
    Kirjassa on sangen paljon tietoa ja detaljeja muistakin asioista kuin vallanvaihdoksista. Itse asiassa viimemainitut muodostavakin alla puolet koko tarinasta, jonka oppiminen on kyllä hyödyllistä myös ns. keskivertolukijalle, jolla on takanaan vain koulukurssin tiedot aiheesta.

      Kirjan lopussa ystäväni Arto innostuu kovin runolliseen ja pitkälle menevään poliittiseen tulkintaan Venäjän tämän päivän tilanteesta ja kauhistuu ajatustakin siitä, että joku suomalainen keskustelisi Putinin kanssa.

      Nyt se joka tapauksessa on tapahtunut ja maailma seisoo yhä paikoillaan. Narsististen diktaattoreiden yleiseen tapaan Putin, joka mielikuvituksessaan on tavallisesta pikku nuuskijasta noussut ylivertaiseksi maansa historian ymmärtäjäksi ja maailmanhistorian tekijäksi, piti pitkän monologin, joka luultavasti oli myös tylsä.

      Samaahan harrasti esimerkiksi Hitler ja Erich Fromm onkin katsonut sellaisen erottamattomasti kuuluvan pahasti narsistisen ihmisen persoonaan. He eivät voi kyllikseen kuunnella omaa ääntään ja lausumiaan latteuksia, joissa historian syvin totuus heidän mielestään saa jalon ilmentymänsä ja he uskovat, että sen kuuleminen on lahja koko maailmalle.

      Mitä Venäjän vallansiirrossa tulee tapahtumaan, on tietenkin kaikille epäselvää. Tilanteen perusasioita on varmaankin hyödyllistä pohdiskella ja on niitä tässäkin kirjassa selostettu.

      Muutama seikka jää vaivaamaan tämän ilmeisesti innoituksen vallassa kirjoitetun kirjan sivuilla. Nostan esille vain yhden: Venäjällä ei ollut mitään sivilisaatiomissiota suomalaisiin nähden, toisin kuin kirjassa erheellisesti todetaan. Päin vastoin, aksiomaattinen lähtökohta myös ns. Suomen syöjillä oli aina Suomen kansan korkea sivistystaso, joka ilmeni muun muassa laajalle levinneenä luku- ja kirjoitustaitona, lukemattomina yhdistyksinä, sanomalehtinä talonpoikaistuvassa jne.

      ”Sivistyneet suomalaiset”, usein nimenomaan lainausmerkeissä kirjoitettuna, olivat silmätikkuna 1900-luvun alun mustasotnialaisille, jotka duumassa selittivät oman vaalipiirinsä kehnoa kansansivistystä sillä, että heidän, toisin kuin suomalaisten, oli osallistuttava suuriin valtakunnallisiin menoihin. Suomi kukoisti nimenomaan Venäjän ansiosta, sen loisena.