Puolan valtiopäivät

Puolan valtiopäivät

Koulun historiankurssista lienee ainakin jokaiselle vanhemman polven edustajalle jäänyt mieleen pienaateliston eli szlachtan nauttiman kultainen vapaus, joka halvaannutti päätöksenteon valtiopäivillä (Sejm). Koska jokainen oli vähintäänkin yhtä tasa-arvoinen kuin kuka tahansa toinenkin, oli hänellä oikeus esittää vetonsa mihin tahansa päätökseen.

Tämän seurauksena päätökset jäivät tekemättä. Sitä paitsi naapurimaat alkoivat sekaantua Puolan asioihin ja lopulta jakoivat sen kokonaan.

Ruotsin vapaudenajan valtiopäivillä oli samankaltaisia ongelmia, vaikka liberum veto olikin siellä tuntematon. Joka tapauksessa myös Ruotsissa kauhistuttiin ulkomaiden puuttumista maan asioihin -mitä tapahtui varsin avoimesti- ja pelättiin syystäkin maan jakamista. Kustaa III:n vallankaappaus vuonna 1772 saattoi pelastaa maan, ainakin toistaiseksi.

Puolassa löydettiin omaperäinen tapa saada asiat sujumaan. Kyseessä olivat konfederaatiot eli yhteenliittymät, jotka lupasivat tarvittaessa käyttää asevoimaa asiansa ajamiseen. Valtakunnan yhtenäisyyden kannalta tuokaan ratkaisu ei ollut kovin onnistunut.

Joka tapauksessa konfederaation idea vaikutti myös Ruotsissa. Anjalan liitto oli aivan ilmeinen konfederaatio kuningasta vastaan, vaikka Ruotsin yhteiskunta olikin kovin toisenlainen kuin Puolan.

Puolan valtiopäivät on käsite, jonka symbolinen merkitys on helppo ymmärtää. Kyseessä on kaikkien sota kaikkia vastaan yhteisestä edusta välittämättä.

Kaikki eivät kuitenkaan ole tuominneet vanhaa puolalaista systeemiä. Itse asiassa se oli aikansa demokraattisin, sillä szlachta oli varsin lukuisa ryhmä ja tasa-arvon vaatimus myös pienaatelille oli tuolloin aika radikaalia. Puolan valtiopäivät symbolisoivat myös kansanvaltaa ja vapautta ja jopa suvaitsevaisuutta.

Kaiketi puolalaisen systeemin toimimattomuus kuitenkin osoitti oikeaksi Aristoteleen ajatuksen kaikkien valtiomuotojen rappeutumisesta. Liiallinen demokraattisuus ja vapaus ilman keskinäistä luottamusta sai sortumaan konfederaatioihin ja houkutteli sitten myös naapurit pistämään lihoiksi koko heikon valtion.

Venäläisten slavofiilien piirissä puolalainen systeemi edusti länsimaalaisuutta paljaimmillaan. Vaikka puolalaiset olivat slaaveja, he olivat katolisuuden kautta tulleen länsimaalaisen prinsiipin (Homjakovilla kushilaisuus) saastuttamia. Puolalaiset patriootit katsoivat, että heidän kansansa oli kansojen kristus, slavofiilien mielestä se oli slaavilaisten kansojen juudas.

Me, jotka olemme tottuneet pitämään demokratiaa ilman muuta arvona sinänsä, emme kuka ties useinkaan tule ajatelleeksi, ettei se sinänsä sisällä esimerkiksi oikeudenmukaisuutta.

Itse asiassahan demokratia -esimerkiksi juuri siinä puhtaassa muodossa, kuin se ilmeni Puolan valtiopäivillä- merkitsi alastonta vetoamista vahvemman oikeuteen: kaikki ovat samanarvoisia, mutta meitä on enemmän, joten me määräämme. Viime kädessä päätökset tehtiin omaan etuun perustuen ja toteutettiin väkivallalla uhaten.

Oliko siis demokratia itse asiassa vain väkivallan yksi muoto? Mikäli enemmistöt päättivät asiat omaksi edukseen ja julistivat sen olevan oikeudenmukaisuutta, eikö se ollut pilkantekoa todellisesta, tasapuolisesta oikeudesta?

Slavofiilien vastaus oli myönteinen. Puolan valtiopäivien kaltaisen anarkian ja vahvemman oikeuden sijasta asiat tuli ratkaista ilman äänestystä, yksimielisesti. Puolalainen ylpeys ja röyhkeys, joka ajoi ihmisen näkemään vain oman etunsa, oli tukahdutettava nöyrtymällä jumalallisen oikeudenmukaisuuden edessä.

Yksimielisyys, joka tunnettiin nimellä sobornost, oli demokratiaa korkeampi periaate, sillä siinä ilmeni kristityn suurin hyve, nöyryys ja siinä ja vain siinä saattoi toteutua jumalallinen oikeudenmukaisuus.

Hupaisaa kyllä, vanha venäläinen idea siitä, ettei totuutta ja oikeutta voida löytää äänestämällä, toteutui sittemmin myös kommunistisessa puolueessa. Oikeastaan mikään marxilaisuuden pykälä ei olisi edellyttänyt keskuskomitealta tai sen politbyroolta yksimielisyyttä, mutta aina näiden historian kulkua ohjaavien etujoukkojen kerrottiin tehneen päätöksensä yksimielisesti.

Kukaties tämän ajateltiin lisäävän asian uskottavuutta joissakin vähemmän epäluuloisissa piireissä.

Slavofiilien vanhin sukupolvi ei ihaillut itsevaltiutta, mutta myöhemmin osoittautui, että heidän ajatuksiaan voitiin kaikin mokomin käyttää myös sen pönkittämiseen. Olihan itsevaltias asemansa puolesta vapaa päättämään asioista oikeudenmukaisuuden hengessä ilman mitään puoluesidonnaisuutta eli puolueellisuutta.

Niinpä demokratiaa voitiin pitää perusluonteeltaan puolalais-länsimaisena epävenäläisenä ja epäoikeudenmukaisena järjestelmänä, joka perustui väkivaltaan.

Todelliselle venäläisyydelle sen sijaan oli ominaista väkivallattomuus, joka ilmeni jo siinä, että itse valtio -väkivaltakoneisto- oli Venäjällä vierasta tuontitavaraa. Sehän tilattiin sinne kutsumalla varjagit, jotka tarvittaessa käyttivät tuota esivallan miekkaa. Sitäkin toki tarvittiin, ihmisten syntien tähden.

Venäjän historiassa on kiinnostavaa havaita, miten suurella innolla on ajoittain kielletty aivan ilmeisten asioiden olemassaolo. Sosialistinen valtio oli periaatteessa pitkä askel kapitalismista kohti vapautta ja kansandemokratioiden ystävyysliitto oli tietysti sekin täysin vapaaehtoinen.

Olennaista oli, että venäläisten instituutioiden nähtiin edustavan toisenlaista ja täydellisempää vapautta kuin läntisten, jotka olivat avoimesti vajavaisia ja raadollisia.

Kuten tiedämme, suuri joukko ihmisiä uskoi aikoinaan näihin tarinoihin. Osa teki niin asiantuntemattomuuttaan ja osa huolimatta siitä, mitä omilla silmillään näki.

Meillä on viime aikoina kirjoiteltu aika lailla Venäjän demokratian puutteista. Monen mielestä siellä ei ylipäätään ole minkäänlaista demokratiaa, vaan ainoastaan huonosti kätketty varkaiden ja huijarien valta, ellei pahempaa.

Älkäämme kuitenkaan antako sanojen viedä meitä mukanaan. Yhdysvalloissa vallitsee mielestämme ilman muuta demokratia, olipa sen toiminta kansan tahdon toteutumisen kannalta miten kurjaa tahansa. Myös Puolassa taidetaan uskoa demokratian vallitsevan, vaikka siellä merkittävä osa kansasta on asioista toista mieltä kuin monet läntiset toimittajat. Molemmissa maissa näyttää demokratia kuitenkin olevan vaarassa rappeutua.

Demokratia on herkkä asia, delo tonkoje, voisi venäjäksi sanoa. Puolan valtiopäivien arvostelijat olivat aikanaan oikeassa siinä, että kyseessä oli huono keino kansan tahdon toteuttamiseksi. Ellei maassa vallitse luja usko siihen, että demokratia viime kädessä parhaiten turvaa kaikkien oikeudet, on olemassa vaara sen rappeutumisesta.

Tällainen luottamus on ansaittava. Lienee mahdollista sanoa, että Suomessa demokratiaa on siinä määrin onnistuttu käyttämään myös äänestyksissä vähemmistöön jääneiden hyväksi, että se on lopulta nauttinut kaikkien piirien luottamusta.

Näin ei meilläkään ole ollut aina. Suuren kansanosan sulkeminen pois päätöksenteosta aiheutti aikanaan varsin jyrkkiä ristiriitoja ja parlamentarismin halveksijoita löytyi niin oikealta kuin vasemmalta.

Kuitenkin eduskunta ja demokratia, niin sanottuine ”lehmänkauppoineen” eli tekemällä tarpeellisia kompromisseja, onnistui aina säilyttämään arvovaltansa. Emme ole puolalaisia emmekä venäläisiä. Amerikkalaisia meistä ei toivottavasti tule.

Suurin ongelmamme lienee tällä hetkellä EU:n aiheuttama demokratiavaje. Tiedämme liiankin hyvin, ettei eduskuntamme pysty päättämään monista maamme kannalta keskeisistä asioista.

Tätä on vaikea korvata mitenkään. On erinomaista, ettei meillä ole tehty Ruotsin pahimpia virheitä eli suljettu peruskysymyksissä tyytymättömät päätöksenteon ulkopuolelle.

Herää silti kysymys, onko näissä oloissa mahdollista integroida parlamentarismin kannattajaksi se varsin huomattava joukko, joka on mainstreamin kanssa eri mieltä esimerkiksi EU- ja maahanmuuttopolitiikasta.

Asiaa ei ainakaan paranna se mediarummutus, jossa näiden mielipiteiden edustajat demonisoidaan sen sijaan, että heidän mielipiteilleen tunnustettaisiin niille kuuluva merkitys. Torikokousten järjestäminen omien mielipiteiden juhlimiseksi samanmielisten keskuudessa ei myöskään asiaa auta.

Vanhan sanonnan mukaan demokratia on jokapäiväinen kansanäänestys. Se voi aina hukata mandaattinsa ylenkatsomalla vähemmistöön jääviä äänestäjiä, silloin luottamus voi olla vaikea palauttaa. Liberum vetoon ei kukaan halunne meillä siirtyä.

Demokratia voi myös lakata toimimasta ja silti pysyä muodollisesti demokraattisena. Symbolisesti kiinnostava tässä suhteessa on EU:n ytimessä sijaitsevan monikulttuurisen Belgian tarina. Toinen klassinen tapaus ovat Puolan valtiopäivät 1700-luvulla.

Suomen eduskunnan arvovalta lienee vielä aika korkealla. Sitä kannattaa varjella ja varoa sen maineen menetystä.

Puola ja demokratia

 

Ylpeys, demokratia ja Puola

 

Jos jokin asia on nykyään maassamme ja laajemminkin ”kollektiivisessa lännessä” kiistaton arvo, on se demokratia.

Kansan ääni on Jumalan ääni ja mikäli jotakin asiaa halutaan oikein perin pohjin moittia, sanotaan, ettei se ole demokraattista. Luulen, ettei useimmille tule edes mieleen ajatella, että demokraattisuus sinänsä voisi olla huono asia.

Näinhän ei asia ole aina ollut, eikä ole kaikkialla vieläkään. Demokratia ihanteena liittyy valistuksen ajan luonnonoikeuden periaatteen tunnustamiseen, mikä havainnollisesti ilmenee Yhdysvaltojen perustuslaista.

Kaiken keskellä kaiken mittana on ihminen tarpeineen ja tavoitteineen. Noihin jälkimmäisiin ajatellaan ilman muuta kuuluvan ”onnen”. Mitä muuta ihminen edes voisi tavoitella ja miksi? Eikö hän silloin jo poikkeaisi omasta luonnostaan?

Demokratian idea on kuitenkin perin juurin radikaali. Sen takana ovat valistuksen näkemykset rationaalisuudesta, jonka tulisi ihmistä ohjata. Ihmistä ja hänen onneaan suurempaa prinsiippiä ei tunnusteta. Jos Jumala olisi, olisi hänenkin pakko tunnustaa järki ja siihen perustuva moraalilaki.

Esimodernin länsimaisen yhteiskunnan kannalta tämä merkitsi kapinallisuutta, joka perustui ylpeyden syntiin. Evankeliumi tosin opetti, että ihmiset olivat Jumalan edessä yhtä arvokkaita syntyperästään riippumatta, mutta hänen edessään heidän arvonsa riippui siitä, tavoittelivatko he Jumalan tahdon toteuttamista vaiko sen sijaan omia päämääriään (”onni”).

En yritä ryhtyä ortodoksisen kirkon teologian ekspertiksi, mutta totean, että ainakin aatehistoriallisesti sen piirissä on ylpeyttä pidetty synneistä ensimmäisenä ja perustavimpana ja vastaavasti nöyryyttä hyveistä etummaisena.

Toki itse saatanakin edusti nimenomaan ylpeyttä. Hän nousi vastustamaan Herran tahtoa ja ne, jotka häntä seuraavat, jatkavat tuota traditiota.

Koko länsimaisen valistuksen perusidea oli siis saatanallinen venäläisten slavofiilien ensimmäisen, 1840-luvulla toimintansa aloittaneen sukupolven (Aksakovit, Homjakov, Kirejevskit) silmissä, kuten Nicholas Riasanovsky aatehistoriallisissa teoksissaan toteaa.

Aleksei Homjakovin historianfilosofiassa koko länsimainen (”kushilainen”) kulttuuri edustaa toista prinsiippiä kuin venäläinen (”iranilainen”). Sen nykyajassa ilmenevänä ytimenä on katolisuus, joka oli pesiytynyt myös Venäjän keisarikuntaan puolalaisuuden kautta.

Länsimaisuudelle ja siis myös puolalaisuudelle oli ominaista juuri tuo ihmisen ylpeydestä lähtevä kapinallisuus Luojaa ja hänen maanpäällisiä edustajiaan (keisaria) vastaan, mikä oli puolalaisuuden tunnus.

”Meidän ja teidän vapautenne puolesta” tuo puolalaisten iskulause nosti jumalallisen oikeudenmukaisuuden yläpuolelle ja niiden vastakohdaksi itse kuinkin yksilön pyyteet.

Kun kaikki riensivät niitä toteuttamaan, syntyi aito puolalaistyyppinen kaikkien sota kaikkia vastaan ja kun enemmistö voitti, se ei tarkoittanut sitä, että se olisi edustanut oikeudenmukaisuutta.

Enemmistövalta oli olemukseltaan pelkkää väkivaltaa, minkä Puolan valtiopäivät havainnollisesti osoittivat ”konfederaatioineen”.

Venäjällä ihmisten pyyteistä vapaa yksinvaltias sen sijaan saattoi toteuttaa Jumalan tahtoa ja hyvät alamaiset alistuivat siihen silloinkin, kun se oli vastoin heidän henkilökohtaisia etujaan. Totuutta ja oikeutta ei voitu saada selville äänestämällä ja enemmistöpäätöksillä. Siihen oli alistuttava yksimielisesti (sobornost).

Slavofiilisessa perinteessä, joka nykyään on Venäjällä kenties vankempi kuin koskaan, on suhtautuminen demokratiaan siis ollut periaatteellisen tuomitsevaa. Demokratian ja sen moraalisen kelvottomuuden esimerkkimaaksi taas on vanhastaan nostettu Puola.

Puolan aatelisdemokratia ei toki aikoinaan täyttänyt nykyaikaisen demokratian kriteereitä, mutta asian ydin olikin sen edustamassa periaatteessa.

Kiinnostavasti epädemokraattisuuden periaate (joka verhottiin ”todellisen” kansanvaltaisuuden valepukuun) kukoisti Venäjällä myös kommunistivallan aikana. Politbyroo teki salaisten istuntojensa päätökset aina yksimielisesti, ikään kuin slavofiilisen ”sobornostin” hengessä.

Jotta paradoksi olisi täydellinen, selitti slavofiilien suuri historiosofi Aleksei Homjakov, että venäläisyyden edustama ”iranilainen” prinsiippi olennoi nimenomaan vapautta ja väkivallattomuutta.

Länsimainen ”kushilaisuus” taas merkitsi mekaanisuutta ja pakonalaisuutta. Väkivalta oli koko länsimaisen yhteiskunnan perusta. Se ilmeni jo keskiajan ritarilaitoksessa, oka oli Venäjälle vieras, mutta Puolassa keskeinen osa yhteiskuntaa.

Ergo: itsevaltius luo pohjan todelliselle vapaudelle ja väkivallattomuudelle, demokratia sen sijaan edustaa niiden vastakohtaa…

Tässä muuan vanha blogi, jossa olen näitäkin asioita käsitellyt:

 

torstai 12. tammikuuta 2017

Puolan valtiopäivät

 

Puolan valtiopäivät

 

Koulun historiankurssista lienee ainakin jokaiselle vanhemman polven edustajalle jäänyt mieleen pienaateliston eli szlachtan nauttiman kultainen vapaus, joka halvaannutti päätöksenteon valtiopäivillä (Sejm). Koska jokainen oli vähintäänkin yhtä tasa-arvoinen kuin kuka tahansa toinenkin, oli hänellä oikeus esittää vetonsa mihin tahansa päätökseen.

Tämän seurauksena päätökset jäivät tekemättä. Sitä paitsi naapurimaat alkoivat sekaantua Puolan asioihin ja lopulta jakoivat sen kokonaan.

Ruotsin vapaudenajan valtiopäivillä oli samankaltaisia ongelmia, vaikka liberum veto olikin siellä tuntematon. Joka tapauksessa myös Ruotsissa kauhistuttiin ulkomaiden puuttumista maan asioihin -mitä tapahtui varsin avoimesti- ja pelättiin syystäkin maan jakamista. Kustaa III:n vallankaappaus vuonna 1772 saattoi pelastaa maan, ainakin toistaiseksi.

Puolassa löydettiin omaperäinen tapa saada asiat sujumaan. Kyseessä olivat konfederaatiot eli yhteenliittymät, jotka lupasivat tarvittaessa käyttää asevoimaa asiansa ajamiseen. Valtakunnan yhtenäisyyden kannalta tuokaan ratkaisu ei ollut kovin onnistunut.

Joka tapauksessa konfederaation idea vaikutti myös Ruotsissa. Anjalan liitto oli aivan ilmeinen konfederaatio kuningasta vastaan, vaikka Ruotsin yhteiskunta olikin kovin toisenlainen kuin Puolan.

Puolan valtiopäivät on käsite, jonka symbolinen merkitys on helppo ymmärtää. Kyseessä on kaikkien sota kaikkia vastaan yhteisestä edusta välittämättä.

Kaikki eivät kuitenkaan ole tuominneet vanhaa puolalaista systeemiä. Itse asiassa se oli aikansa demokraattisin, sillä szlachta oli varsin lukuisa ryhmä ja tasa-arvon vaatimus myös pienaatelille oli tuolloin aika radikaalia. Puolan valtiopäivät symbolisoivat myös kansanvaltaa ja vapautta ja jopa suvaitsevaisuutta.

Kaiketi puolalaisen systeemin toimimattomuus kuitenkin osoitti oikeaksi Aristoteleen ajatuksen kaikkien valtiomuotojen rappeutumisesta. Liiallinen demokraattisuus ja vapaus ilman keskinäistä luottamusta sai sortumaan konfederaatioihin ja houkutteli sitten myös naapurit pistämään lihoiksi koko heikon valtion.

Venäläisten slavofiilien piirissä puolalainen systeemi edusti länsimaalaisuutta paljaimmillaan. Vaikka puolalaiset olivat slaaveja, he olivat katolisuuden kautta tulleen länsimaalaisen prinsiipin (Homjakovilla kushilaisuus) saastuttamia. Puolalaiset patriootit katsoivat, että heidän kansansa oli kansojen kristus, slavofiilien mielestä se oli slaavilaisten kansojen juudas.

Me, jotka olemme tottuneet pitämään demokratiaa ilman muuta arvona sinänsä, emme kuka ties useinkaan tule ajatelleeksi, ettei se sinänsä sisällä esimerkiksi oikeudenmukaisuutta.

Itse asiassahan demokratia -esimerkiksi juuri siinä puhtaassa muodossa, kuin se ilmeni Puolan valtiopäivillä- merkitsi alastonta vetoamista vahvemman oikeuteen: kaikki ovat samanarvoisia, mutta meitä on enemmän, joten me määräämme. Viime kädessä päätökset tehtiin omaan etuun perustuen ja toteutettiin väkivallalla uhaten.

Oliko siis demokratia itse asiassa vain väkivallan yksi muoto? Mikäli enemmistöt päättivät asiat omaksi edukseen ja julistivat sen olevan oikeudenmukaisuutta, eikö se ollut pilkantekoa todellisesta, tasapuolisesta oikeudesta?

Slavofiilien vastaus oli myönteinen. Puolan valtiopäivien kaltaisen anarkian ja vahvemman oikeuden sijasta asiat tuli ratkaista ilman äänestystä, yksimielisesti. Puolalainen ylpeys ja röyhkeys, joka ajoi ihmisen näkemään vain oman etunsa, oli tukahdutettava nöyrtymällä jumalallisen oikeudenmukaisuuden edessä.

Yksimielisyys, joka tunnettiin nimellä sobornost, oli demokratiaa korkeampi periaate, sillä siinä ilmeni kristityn suurin hyve, nöyryys ja siinä ja vain siinä saattoi toteutua jumalallinen oikeudenmukaisuus.

Hupaisaa kyllä, vanha venäläinen idea siitä, ettei totuutta ja oikeutta voida löytää äänestämällä, toteutui sittemmin myös kommunistisessa puolueessa. Oikeastaan mikään marxilaisuuden pykälä ei olisi edellyttänyt keskuskomitealta tai sen politbyroolta yksimielisyyttä, mutta aina näiden historian kulkua ohjaavien etujoukkojen kerrottiin tehneen päätöksensä yksimielisesti.

Kukaties tämän ajateltiin lisäävän asian uskottavuutta joissakin vähemmän epäluuloisissa piireissä.

Slavofiilien vanhin sukupolvi ei ihaillut itsevaltiutta, mutta myöhemmin osoittautui, että heidän ajatuksiaan voitiin kaikin mokomin käyttää myös sen pönkittämiseen. Olihan itsevaltias asemansa puolesta vapaa päättämään asioista oikeudenmukaisuuden hengessä ilman mitään puoluesidonnaisuutta eli puolueellisuutta.

Niinpä demokratiaa voitiin pitää perusluonteeltaan puolalais-länsimaisena epävenäläisenä ja epäoikeudenmukaisena järjestelmänä, joka perustui väkivaltaan.

Todelliselle venäläisyydelle sen sijaan oli ominaista väkivallattomuus, joka ilmeni jo siinä, että itse valtio -väkivaltakoneisto- oli Venäjällä vierasta tuontitavaraa. Sehän tilattiin sinne kutsumalla varjagit, jotka tarvittaessa käyttivät tuota esivallan miekkaa. Sitäkin toki tarvittiin, ihmisten syntien tähden.

Venäjän historiassa on kiinnostavaa havaita, miten suurella innolla on ajoittain kielletty aivan ilmeisten asioiden olemassaolo. Sosialistinen valtio oli periaatteessa pitkä askel kapitalismista kohti vapautta ja kansandemokratioiden ystävyysliitto oli tietysti sekin täysin vapaaehtoinen.

Olennaista oli, että venäläisten instituutioiden nähtiin edustavan toisenlaista ja täydellisempää vapautta kuin läntisten, jotka olivat avoimesti vajavaisia ja raadollisia.

Kuten tiedämme, suuri joukko ihmisiä uskoi aikoinaan näihin tarinoihin. Osa teki niin asiantuntemattomuuttaan ja osa huolimatta siitä, mitä omilla silmillään näki.

Meillä on viime aikoina kirjoiteltu aika lailla Venäjän demokratian puutteista. Monen mielestä siellä ei ylipäätään ole minkäänlaista demokratiaa, vaan ainoastaan huonosti kätketty varkaiden ja huijarien valta, ellei pahempaa.

Älkäämme kuitenkaan antako sanojen viedä meitä mukanaan. Yhdysvalloissa vallitsee mielestämme ilman muuta demokratia, olipa sen toiminta kansan tahdon toteutumisen kannalta miten kurjaa tahansa. Myös Puolassa taidetaan uskoa demokratian vallitsevan, vaikka siellä merkittävä osa kansasta on asioista toista mieltä kuin monet läntiset toimittajat. Molemmissa maissa näyttää demokratia kuitenkin olevan vaarassa rappeutua.

Demokratia on herkkä asia, delo tonkoje, voisi venäjäksi sanoa. Puolan valtiopäivien arvostelijat olivat aikanaan oikeassa siinä, että kyseessä oli huono keino kansan tahdon toteuttamiseksi. Ellei maassa vallitse luja usko siihen, että demokratia viime kädessä parhaiten turvaa kaikkien oikeudet, on olemassa vaara sen rappeutumisesta.

Tällainen luottamus on ansaittava. Lienee mahdollista sanoa, että Suomessa demokratiaa on siinä määrin onnistuttu käyttämään myös äänestyksissä vähemmistöön jääneiden hyväksi, että se on lopulta nauttinut kaikkien piirien luottamusta.

Näin ei meilläkään ole ollut aina. Suuren kansanosan sulkeminen pois päätöksenteosta aiheutti aikanaan varsin jyrkkiä ristiriitoja ja parlamentarismin halveksijoita löytyi niin oikealta kuin vasemmalta.

Kuitenkin eduskunta ja demokratia, niin sanottuine ”lehmänkauppoineen” eli tekemällä tarpeellisia kompromisseja, onnistui aina säilyttämään arvovaltansa. Emme ole puolalaisia emmekä venäläisiä. Amerikkalaisia meistä ei toivottavasti tule.

Suurin ongelmamme lienee tällä hetkellä EU:n aiheuttama demokratiavaje. Tiedämme liiankin hyvin, ettei eduskuntamme pysty päättämään monista maamme kannalta keskeisistä asioista.

Tätä on vaikea korvata mitenkään. On erinomaista, ettei meillä ole tehty Ruotsin pahimpia virheitä eli suljettu peruskysymyksissä tyytymättömät päätöksenteon ulkopuolelle.

Herää silti kysymys, onko näissä oloissa mahdollista integroida parlamentarismin kannattajaksi se varsin huomattava joukko, joka on mainstreamin kanssa eri mieltä esimerkiksi EU- ja maahanmuuttopolitiikasta.

Asiaa ei ainakaan paranna se mediarummutus, jossa näiden mielipiteiden edustajat demonisoidaan sen sijaan, että heidän mielipiteilleen tunnustettaisiin niille kuuluva merkitys. Torikokousten järjestäminen omien mielipiteiden juhlimiseksi samanmielisten keskuudessa ei myöskään asiaa auta.

Vanhan sanonnan mukaan demokratia on jokapäiväinen kansanäänestys. Se voi aina hukata mandaattinsa ylenkatsomalla vähemmistöön jääviä äänestäjiä, silloin luottamus voi olla vaikea palauttaa. Liberum vetoon ei kukaan halunne meillä siirtyä.

Demokratia voi myös lakata toimimasta ja silti pysyä muodollisesti demokraattisena. Symbolisesti kiinnostava tässä suhteessa on EU:n ytimessä sijaitsevan monikulttuurisen Belgian tarina. Toinen klassinen tapaus ovat Puolan valtiopäivät 1700-luvulla.

Suomen eduskunnan arvovalta lienee vielä aika korkealla. Sitä kannattaa varjella ja varoa sen maineen menetystä.

 

Utopistidemokraattien aika?

 

Reaalidemokratia

 

Vanhempi sukupolvi muistaa vielä hyvin erään hullunkurisen termin, jota Neuvostoliitto käytti poliittisesta ja yhteiskunnallisesta järjestelmästään.

Sehän oli reaalisosialismi. Sosialismi oli käsite, joka etenkin 1800-luvun alkupuolella oli jokseenkin identtinen utopismin kanssa. Kaikki nuo Saint Simonit, Fourierit ja Proudhonit olivat vakuuttuneita siitä, että kun perustettaisiin uusi, oikeudenmukainen yhteiskuntajärjestelmä, olisi maailmassa kaikki kohdallaan ja ihmiset eläisivät onnellisina ja tasa-arvoisina. Seksuaalisuuden vapauttamista pidettiin usein myös aivan keskeisenä tehtävänä.

Kaiken keskiössä oli omaisuuden tekeminen yhteiseksi (socius tai communis). Yksityisomaisuuden hävittäminen oli välttämätöntä ja joidenkin mielestä tämä koski myös perhettä. Myös Marx ja Engels olivat tätä mieltä ja perustivat oikein kommunistisen puolueen, joka julkaisi hyvin radikaalin manifestin, mutta jäi poliittiseksi nollaksi.

Kuten tunnettua, Lenin otti vuonna 1918 omalle sosialidemokraattisen puolueen fraktiolleen nimen kommunistinen puolue ja vaati ehdotonta kuuliaisuutta Marxin ja Engelsin ajatuksille, nehän oli jopa tieteellisesti perusteltu tunnetussa Pääoma-teoksessa. Ei tarvinnut kuin toteuttaa.

Aikomukset siis olivat mitä parhaimmat, mutta mitä sitten saatiinkaan aikaan, on toinen asia, jota ei kannata tässä taas enemmälti setviä.

Olennaista on, että todellisuus poikkesi aivan tavattomasti niistä vapauden, tasa-arvon ja vaurauden lupauksista, jotka oppi-isien mukaan ehdottomasti seuraisivat yhteiskuntajärjestelmän muuttamisesta. Sanassa ”reaalisosialismi” oli hyvin vahva apologian maku: kuvitella voitte mitä vain, mutta tällaista siitä todellisuudessa syntyy, vain tällaista…

Toki reaalisosialismi kehui itseään aivan hillittömästi ja lienee saavuttanut tässä suhteessa jonkinlaisen maailmanennätyksen. Itse tuo termi oli kuitenkin koko ajan muistuttamassa siitä, ettei tässä mitään utopiaa eletty, sellainen oli vain tulossa. Aluksi ilmoitettiin mahdollisimman mahtipontisesti, että tulemisen vuosi olisi 1980, mutta jo 1960-luvulla huomattiin, ettei vuotta ollut mahdollista ilmoittaa. Kyseessä olisi pitkän pitkä prosessi…

Kommunismi ei kuulunut antiikin aikana toteutettuihin yhteiskuntajärjestelmiin muuten kuin teoreettisella tasolla, Platonin Utopiassa. Demokratiaa sen sijaan kokeiltiin reaalimaailmassa siinä kuin monarkiaa ja aristokratiaa. Näillä reaalisilla valtiomuodoilla oli aina mahdollisuus kehittyä suuntaan tai toiseen.

Demokratiasta saattoi tulla oklokratiaa eli roskajoukon valtaa, aristokratiasta eli parhaiden vallasta kakistokratiaa eli kehnoimpien valtaa ja monarkia saattoi rappeutua tyranniaksi. Olisi pidetty kovin naiivina sitä, joka ilman muuta olisi ylistänyt jonkin valtion todellista tilaa pelkästään sen takia, että se edusti tiettyä valtiomuotoa. Toki valtiomuotojakin pidettiin yleisesti eriarvoisina: spartalaisilla ja ateenalaisilla oli omat käsityksensä asioista.

Venäjän slavofiilit eivät koskaan pitäneet länsimaisesta demokratiasta. Jo slavofiilien ensimmäinen sukupolvi 1840-luvulta alkaen halveksi demokratiaa, joka toki lännessäkin ilmeni vielä sangen vaillinaisessa muodossa. Periaatteena se joka tapauksessa oli tärkeä jo Ranskan vallankumouksesta lähtien.

Puolan valtiopäivät (ks. Vihavainen: Haun puolan valtiopäivät tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) olivat räikein esimerkki demokratiasta eli mahdollisimman monen oikeudesta ajaa omia etujaan. Systeemi merkitsi tosiasiassa vahvemman oikeutta eli väkivallan tunnustamista korkeimmaksi tuomariksi.

 Oliko enemmistön valtakaan pohjimmiltaan mitään muuta kuin väkivaltaa? Mitään muita perusteitahan ei demokratiassa tarvittu vaikkapa lähes puolen valtakunnan alistamiseksi toisen puoliskon mielivaltaan: pulinat pois, me tahdomme tätä ja tätä…

Missä olikaan se jumalallinen oikeus, joka määräisi jokaiselle sen, mitä hänelle kuuluu, eikä jättäisi asioita ahneen ja itsekkään ihmisen omien etujensa mukaan ratkaistaviksi? Slavofiilisessä ajattelussa sellainen hallinto voisi syntyä vain itsevaltiaan alaisuudessa. Itsevaltias saattoi asettaa tavoitteekseen vain oikeuden ja totuuden toteuttamisen ilman puoluenäkökohtia.

Kansan velvollisuus taas oli kunnioittaa oikeutta ja totuutta silloinkin, kun ne eivät edistäneet sen etuja ja henkilökohtaisia pyyteitä. Slavofiilisen ajattelun mukaan näin Venäjällä perinteisesti tehtiinkin: kaikki hyväksyivät tehdyt päätökset yksimielisesti (sobornost). Kaikenlainen oppositio merkitsi syntiä ja nousemista Jumalalta tulevaa valtaa vastaan.

Tämä tässä nyt vain esimerkkinä siitä, että demokratian kunnioittaminen ei ole mikään itsestäänselvyys ja on sitä paitsi historiallisesti aika uusi asia.

Ja demokratiaahan on sitten kovin monenlaista. Tarkoitan sitä, että demokraattisiksi itseään kutsuvia maita on tässä maailmassa ymmärtääkseni jo suuri enemmistö, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa, vaihtelee olennaisen paljon.

Pohjois-Amerikan Yhdysvallat on tunnustanut demokratian periaatteita jo kohta kaksi ja puolisataa vuotta. Joidenkin mielestä se on hyvä esimerkki siitä, miten suuresti teoria ja käytäntö voivat poiketa toisistaan tällä alalla. Kuitenkaan Yhdysvallat ei ole ottanut käyttöön termiä reaalidemokratia ja vaatinut, että kaikkien muidenkin demokraattisiksi itseään nimittävien valtioiden pitäisi omaksua sen instituutiot.

On täällä vielä saanut kutsua itseään demokratiaksi, olipa sitten muodollisesti monarkiakin, kunhan vaalit on voitu todeta vapaiksi ja rehellisiksi ja kansanedustuselimellä on voitu havaita olevan todellista valtaa riittävässä määrin.

Sen sijaan esimerkiksi Venäjän ja Valko-Venäjän muodollisesti demokraattisia järjestelmiä ei yleensä ole enää tunnustettu tosiallisiksi demokratioiksi. Muuan venäläinen tuttavani katsoi, että kakistokratia on paras termi kuvaamaan hänen maansa poliittista järjestelmää.

Siinä kuin aristokratia on parhaimpien valtaa, on kakistokratia moraalisesti kehnoimpien valtaa. Valtaan on vienyt häikäilemättömyys ja häpeämättömyys eikä mitään rikoksia kavahdeta.

Meillä tilanne lienee sentään aika pitkälti toinen. Ehkäpä hallitsevien piiri ei meilläkään täyty etupäässä kaikkein jaloimmista kansan palvelijoista ja ehkäpä politiikassa on tapana etsiä pikemmin oman puolueen ja aatteen etuja rumillakin keinolla, kuin todella palvella koko maan etua.

Muuan merkillinen ilmiö on toki nykyään havaittavissa. Demokratia on yleensä käytännössä toiminut aina enemmistön tuella ja myös sen hyväksi. Mikäli samalla on pahoin sorrettu oppositioon jääneitä, on kyseessä demokratian periaatteiden kannalta epäilemättä vääristymä.

Mutta mitä lieneekään sanottava sellaisesta ilmiöstä, että päätökset onkin tehty pienten vähemmistöjen tai täysin asiaankuulumattomien ulkoisten tahojen hyväksi samalla oman enemmistön etuja loukaten?

Voi väittää, että tällainen ei ole edes mahdollista, mutta jätän tutkimuksen selvitettäväksi, onko se sitä vai ei. Joka tapauksessa kyseessä voisi historiallisesti olla uusi ilmiö, jota voisi nimittää vaikkapa hyperdemokratiaksi.

Luulen, että kyseessä on aivan todellinen ja varsin uusi asia, joka liittyy siihen käsitykseen maamme yltäkylläisen hyvinvoinnin ansaitsemattomuudesta, josta kuulee aina silloin tällöin puhuttavan. Annetaan siis osa hyvästämme muille, olivatpa nuo sen ansainneet tai ei -eihän se meillekään oikeudella kuulu.

Pientenkin vähemmistöjen etujen huomiointi sikäli kuin se ei loukkaa enemmistöjen etuja, on tietenkin oikein ja kiitettävää. Myös maailman pelastaminen on kiitettävä tavoite, vaikka se onkin mahdollisuuksiemme ulkopuolella. Rajattomasti tätä ei voi tehdä ja tärkeää olisi tietää, missä se hyväksyttävä raja kulkee. Tahdon asiahan tämäkin lopulta on, kuten koko politiikka.

Hyväntahtoisuus on ehdottomasti kaiken kunnioituksemme ansaitseva hyve. Asia muuttuu tässäkin tapauksessa toiseksi, jos se menee liian pitkälle. Silloin siihen on liitettävä sana hölmöys.

Reaalidemokratian maailmakin on täynnä merkillisyyksiä, joita siinä ei periaatteessa pitäisi olla. Niiden kanssa me nyt vain joudumme elämään. Terveisiä vain tuonne naapurikortteliin.

Ajankohtainen kysymys

 

Kysymyksiä historialle

 

Berliinissä on tai ainakin oli aika kiinnstava historiallinen näyttely Gendarmenmarktin Deutscher Domissa: Fragen an die deutsche Geschichte, Kysymyksiä Saksan historialle.

Siellä muun muassa oli dramatisoitu Goebbelsin kuuluisa kysymys kansalle: Haluatteko totaalista sotaa? Tuo demagogihan toisti kysymyksen monta kertaa ja sai aina jyrisevän ”JA!” vastauksen. Jälkeenpäin koko juttu kuulostaa aika kornilta.

Mutta ennen oli ennen ja nyt on nyt. Elämää voi elää vain eteenpäin, mutta ymmärtää vain taaksepäin, on sanottu, joskaan ei välttämättä ihan sattuvasti. Menneiden ratkaisujen taustan rekonstruointi on joka tapauksessa asia, joka tavalliselta tallaajalta jää asianmukaisesti tekemättä, koska hänellä ei ole käytettävissään tarvittavaa kokonaisuutta.

Sen sijaan hän yleensä elää kaikenlaisten meemien maailmassa ja mikäli hänellä on vielä intellektuaalista kunnianhimoa, hän saattaa enemmän tai vähemmän satunnaisista aineksista värkätä aivan huikeita muunnelmia historiasta. Niiden yhtymäkohdat todellisuuteen saattavat lähes kokonaan puuttua.

Aina silloin tällöin on esitetty, että Suomessakin pitäisi olla historiallinen museo (ks. Vihavainen: Haun kansakunnan historian museo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Kyseessä ei siis olisi ns.matalan katseen hallitsema esitys, niin muodikasta kuin se onkin ollut, kun jopa poliittista historiaa on yritetty survoa sosiaalihistorian Prokrusteen vuoteeseen.

Meillä pitäisi olla museo, joka esittää kysymyksiä korkean tason päättäjien tasolla siinä muodossa, kun ne aikoinaan olivat. Silloin se tuo esille ne seikat, joiden tiedetään aikoinaan hallinneen heidän päätöksentekoaan ja olleen sen taustana.

Myöhäsyntyiset modernin näkökulman tulkinnat voi sitten esittää historiografisessa osastossa, joka esittää toisten aikakausien saavutuksia, mutta selvästi erillään tuon rekonstruoidun kohtalokkaan aikakauden todellisuudesta.

Historiallisia museoita on kyllä maailmassa. Yksi parhaista näkemistäni on ollut Pietarissa (ks. Vihavainen: Haun poliittisen historian museo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Mitä siellä nykyään on, en tiedä.

Vielä muutama vuosi sitten tuon museon henki vaikutti lupaavalta kansakunnan kriittisen menneisyydenhallinnan kannalta. Yleensähän sota sitten aina tuhoa kriittisyyden sikäli, kuin isänmaasta on kyse.

Asia tuli mieleeni Varsovan museoita katsellessa. Niiden anti saattaa olla hieman rajoitettu sen takia, että Varsova on pääkaupunkina vielä nuori, vasta Sigismund Vasan ajoilta sellaiseksi korotettu. Sitä ennen hallittiin Vilnasta ja Krakovasta käsin.

Joka tapauksessa olisin kovasti halunnut nähdä, miten Puolassa käsitellään esimerkiksi tuota vanhaa valtiopäiväinstituutiota, jonka liberum veto-oikeus lopulta tuhosi koko maan (ks. Vihavainen: Haun puolan valtiopäivät tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Myös Kaarle X Kustaan Puolan sota eli täkäläisittäin Vedenpaisumus olisi hyvin kiinnostava, samoin kuin protestanttisen Saksin vaaliruhtinaan August Väkevän aika katolisen Puolan kuninkaana ja Kaarle XII:n vihollisena.

Puolalaiset muistin paikat Varsovassa ovat ymmärrettävästi täynnä katkeraa martyrologiaa, vaikka Sigismundin pylväs ja kuninkaanlinna muistuttavat myös toisenlaisista ajoista.

Jan Sobieskin rooli turkkilaisvaaran torjujana Wienin porteilla oli Puolan merkittävimpiä urotekoja koko Euroopan puolesta. Onko työ yhä kesken? Miten asia nähdään Puolan perspektiivistä?

Mieli tekisi saada vastauksia moniin kriittisiinkysymyksiin ja nähdä, miten eri tavoin niihin on vastattu. Mikäli vastaukset ovat aina olleet yksimielisiä, saattaa aina herätä epäilys siitä, ettei kaikkea ole kerrottu. Historiaa käytetään aina moniin tarkoituksiin ja liikkeellä on sekä uutta paradigmaa etsiviä neroja että hämärämiehiä, joilla on omat tarkoitusperänsä.

Tuo kaipaamani Suomen historian museo voitaisiin vähin kustannuksen saada aikaan suhteellisen nopeastikin, kunhan sen asiantuntijat Edustaisivat kyllin laajaa ja syvällistä asioiden hallintaa.

 Juuri nythän Kansallismuseokin on vuosikausia kiinni ja tarvittaisiin eväitä kansakunnan historialliselle itseymmärrykselle, kun sen poliittinen historia on juuri lähtenyt aivan uudelle ja tuntemattomalle tielle.

Tiedämehän, että kansakuntamme kohtalonkysymyksistä on yhä olemassa varsin jyrkästikin toisistaan poikkeavia tulkintoja, alkaen vuoden 1918 sodan nimestä. Myös myöhempiä sotia on sekä tutkittu erittäin tarkasti, että yritetty jonkinlaisella salamitaktiikalla ilmeisen harkitusti muuttaa toisen luontoisiksi, kuin ne itse asiassa olivat.

Suurten kysymysten avoin esille paneminen ja niihin annettujen vastausten esittäminen on tärkeä asia, jota itseään kunnioittavan kansakunnan ei pitäisi laiminlyödä.

Viime aikoina on ollut hieman kyseenalaista, onko Suomi ollut tuollainen kansakunta ja onko se sitä nykyään. Uuden museon perustaminen ja siihen jokseenkin varmasti liittyvät polemiikit saattaisivat osaltaan ainakin auttaa asian selvittämisessä.

Vanha lehti

 

Lehti

Antti Lizelius, Suomenkieliset Tieto-Sanomat. SKS 1959 (1775-1776), 192 s.

 

Suomenkielinen sanomalehdistö kehittyi hyvin hitaasti, kuten voi ymmärtää. Herrat harrastivat lehtiä ja julkaisivat niitä ruotsiksi (Tidningar utgifna af ett Sällskap i Åbo 1771- tai Om konsten att rätt behaga1782). Jo nimistäkin kuuli tai vähintäänkin luuli, ettei niillä ollut talonpojalle mitään annettavaa.

Ulkomailla oli lehtiä ilmestynyt jopa 1600-luvullakin ja jo Pietari Suuri oli jo perustanut sellaisen myös Venäjälle (Vedomosti, 1703). Oli niitä Ruotsin valtakunnassakin omia sekä vieraita, mutta Suomessa omien lehtien perustaminen ja kustantaminen osoittautui ennen 1800-lukua nihkeäksi. Sitten tulivatkin jo uudet ongelmat (vrt. Vihavainen: Haun pietari hannikainen tulokset).

Rovasti Antti Lizelius oli syntyjään tralonpoika ymmärsi kansan tarvitsevan valistusta. Hän yritti sitä levittää lyhytaikaiseksi jääneessä lehdessään. Kirkossakin tämä Mynämäen rovasti kuuluu saarnanneen jopa tuntikausia aiheesta maa-päärunain eli lyhyesti perunain viljely.

Lehdessään hän jatkoi samaa linjaa ja ensimmäinen artikkeli jokaisessa numerossa käsitteli huoneen-hallituksen eli talouden (hushåll) ”parantelemista ja avaroitsemista”.

Suomen talouden alkuajan historian kirjoittaja tietenkin joutui keksimään omasta päästään, mutta neuvot olivat usein hyviä ja tarpeellisia: esimerkiksi vasikoiden oli annettava imeä emonsa maitoa kuusi viikkoa ja vasta sitten vieroitettava. Elikot oli myös juotettava monta kertaa päivässä ja mielellään jätettävä niille koko ajan vettä juotavaksi.

Sangen tarpeellinen oli kaikille myös tieto siitä, miten vaivaishoito oli Mynämäellä järjestetty ja siitä rovasti kertoi seikkaperäisesti monessa numerossa. Hän oli ainakin sen asian tuntija.

Monenlaista lääkettä tarvitsivat myös ihmiset ja lehti antoi niiden reseptejä. Usein oli kyllä käytävä apteekissa ostamassa esimerkiksi viinikiveä, joka auttoi punatautiin. Tarkka hygienia oli myös tarpeen.

Yleistä kiinnostusta oli maantieteellä ja lehdessä selostettiin lähes koko Euroopan maat ja maakunnat ja kerrottiin monista paikoista hieman enemmänkin.

Karttoja ja kuvia oli ilmeisesti saatavissa vain kirjastoissa ja Turun Kuninkaallisen Akatemian entinen oppilas lienee käytännössä joutunut luottamaan muistiinsa, joka ei aina ollut ihan luotettava. Niinpä Kostantinopoli sijoitettiin Tonavan suulle. Yllättävämpää on, että Karjalan vaakunassa kerrottiin olevan kaksi toisiansa vastaan hakkaavaa käsivartta, joista yhdessä on kalpa ja toisessa vasama.

Oikeastaan vielä yllättävämpää on, että myös Turun rauhassa 1743 Venäjän puolelle jääneet Suomen osat mainitaan yhä osina Karjalaa, Savoa ja Uuttamaata: niin Viipuri, Lappeenranta, Hamina kuin Savonlinna. Toki mainitaan, että Kymmengårdin maakunta on yksi osa ”sekä Karjalan että Kexholmin kunnista. Ne muut osat näistä ovat nyt Venäjän alla”.

Tuo viimeksi mainittu asia ilmeisestri johtuu siitä, että Vanha Suomi tosiasiassa eleli enimmäkseen vielä vanhaan tapaansa ja venäläistä asutusta sinne oli tullut tuskin nimeksi. Vanhat Ruotsin laitkin oli vat voimassa, vieläpä niin, että Uudenkaupungin rauhassa liitetyllä alueella ne olivat vanha keskiaikainen maanlaki ja kaupunginlaki ja Turun rauhassa liitetyllä sen sijaan vuoden 1734 yleinen laki.

Uutisia oli jokaisessa numerossa otsikolla ”Uusia Sanomita”. Joskus uutiset olivat ympäripyöreitä ja lähteenä mainitaan vain, että ulkomailta tiedotetaan. Aiheena saattoi olla vain, että luullaan Euroopassa tänä vuonna tapahtuvan suuria mullistuksia.

Joskus uutisaiheena oli jokin omituinen tapaus vaikkapa siitä, miten piikatyttö oli pudonnut talon ikkunasta vaunujen päälle ja mennyt niiden sisään, onneksi kukaan ei tässä loukkaantunut.

Sen sijaan paljonkin väkeä luukkaantui maanjöristyksissä joita oli useita Ruotsissakin, tosin lieviä. Kummallisia luonniomiöitä ja salamaniskuja riitti ympäri maailmaa.

Amerikan vapaussota oli muuan teema, jota lehti valppaasti seurasi ja jossa oli dramaattisia käänteitä. Sen sijaan Espanjan ja Portugalin suhteiden jännittyminen ja taas lientyminen yhä uudelleen ei tuntunut johtavan mihinkään ratkaisuun.

Uutisissa kuvattiin myös intiaaneja: ”Ne raivokkaat ihmiset Amerikassa käyvät alastomina enimmiten, ja peittävät itsensä ainoastaan villaisella vaipalla: heillä on hopiainen renkas nenässä ja paljo koreutta korvissa, riippuin melkein olkapäihin asti. Heidän muotonsa ei ole juuri musta, vaan vasken kaltainen… He ovat vikkelät tekemän kaikkia kuin he näkevät. Heidän ihonsa on hienompi kuin sametti.”

Puolan valtiopäivät Varsovassa näyttivät sujuneen yleiseksi tyydytykseksi ja Puolan valtiohan oli tosiaan vielä olemassa, vaikka siellä olikin niin Venäjän, Preussin kuin Itävallan sotaväkeä.

Uutisissa oli aina myös pappisnimityksiä ja muitakin virkaan astumisia, joista rovasti sai kuulla ja antoi muillekin tiedoksi. Toki rovasti olikin varsinainen ajan tietotoimisto, joka kirkossa kuulutti kansalle tärkeät uutiset kruunun käskystä.

Tieto-Sanomien viehätyksen ajateltiin kai aika pitkälle olevan siinä, että se kertoi myös sellaisista asioista, joista yhteinen kansa ei saanut tietää juuri muuten kuin merimiesten ja muiden maailmaa kiertäneiden kertomista uutisista ja huhuista.

Pikkuruinen lehti oli ilmeisesti kuitenkin liian kallis tai tylsä saavuttaakseen suosiota talonpoikien keskuudessa. Sitä paitsi se nyt oli kuitenkin ilmeistä turhuutta. Hienolle rättipaperillekaan ei taidettu keksiä vielä käyttöä, vaikka olisihan se kelvannut vaikkapa pyssyn paperipatruunien käärimiseen. Mutta olihan metsästäjillä jo ruutisarvensakin. Ei silloin konsumerismissa eletty

Sittemmin alettiin kääriä tupakasta sätkiä ja vielä m1900-luvulla tiedetään Venäjällä, että talonpojille osoitetut lehdet käytännössä poltettiin sätkinä.

Ne, joilla on kaalia parrassaan

 

Izborskin isänmaalliset

 

     Izborskin klubilaisista on tullut aina silloin tällöin kirjoitettua (ks. Vihavainen: Haun izborskin klubi tulokset, tai esim. Vihavainen: Haun dugin tulokset ).

     Usein olen nimittänyt ryhmää ”hämärämiehiksi” tai ”lunatic fringeksi” ja mielestäni se sopiikin sille aika hyvin. Näin siitä huolimatta, että Venäjän ainoa sen hetkinen fysiikan nobelisti Alfjorovkin kuului klubiin. Kieltämättä siinä on mukana erilaisia aineksia.

     Kaikille yhteistä näyttää joka tapauksessa olleen ja olevan sellainen lännenvastaisuus, jota voisi nimittää viskeraaliseksi englannin kautta ymmärtämäämme latinaa käyttäen. Vastenmielisyys ei tule päästä, vaan sisuksista.

     Ei tässä lännen ja lännettymisen vastaisessa venäläisessä liikkeessä sellaisenaan tietysti mitään uutta ole. Siinä mielessä klubi jatkaa parin sadan vuoden ikäistä slavofilian traditiota, tällä kertaa erityisesti ”euraasialaisin” ja ”geopoliittisin” tunnuksin.

     Sen yhteydessä voidaan puhua venäläisestä chauvinismista, mutta se on ymmärrettävä imperialistiseksi, eikä puhtaasti kansalliseksi. Imperialismi, ”mantereen valtapiirin” herruus on kaikenkattava tavoite (ks. Vihavainen: Haun империя суши tulokset).

     Olennaista on myös oman, erityisen sivilisaation korostaminen ja sen asettaminen läntisen sivilisaation vastakohdaksi, kuten eilisessä Duginin haastattalussa (Vihavainen: Duginin haastattelu ) taas todettiin.

     On ymmärrettävää, ettei amerikkalainen sivilisaatio innosta moniakaan kansoja, mikä tuossa maassa on aina ollut mahdotonta ymmärtää. Kaikki maailman ihmiset vain eivät näe maanpäällistä paratiisiaan jossakin keskilännen tyylisessä piknik-illassa lihapatojen äärellä.

     Mitä izborskilaisiin tulee, he tietenkin näkevät oman, venäläisen sivilisaationsa korkeampana kuin läntisen, joka etenkin Euroopassa (Gayropa) ei ainoastaan harjoita itsetuhoista onanismiaan hedonististen tunnuksiensa alla, vaan vaatii kaikkia mukaan samaan rinkiin.

     Tämä on sangen lainomaisesti aiheuttanut vastarektion, joka kuuluu samaan joukkoon, kuin aikoinaan Saksan ja Japanin kulttuurinen nousu ”juutalaiseksi” katsttua anglosaksista hegemoniaa vastaan (ks. Vihavainen: Haun oksidentalismi tulokset ).

     Izborskilaisista moni on ilmeisesti ateisti, klubin puheenjohtaja Aleksandr Prohanov taas on ilmeinen uskonnollinen kiliasti, kyuten myös klubin muut prelaatit ja geopolitiikan guru Aleksandr Dugin, postmodernin kulttuurin taannoinen entusiasti, vaikuttaa tässä suhteessa kyyniseltä. Jokunen entinen KGB-kenraali on sen sijaan tässäkin piirissä briljeerannut uskonnollisuudellaan ja kaikki tietenkin ymmärtävät ortodoksisen kirkon merkityksen lännestä erottavana tekijänä.

      Eilinen Duginin haastattelu on siitä hyvä ja hyödyllinen, että haastateltu siinä esittää lyhyesti koko filosofiansa, jossa lännestä erottautumisen, geopoliittisen herruuspyrkimyksen ja uskonnon välineellisen käytön ohella tärkeää on valtiokeskeisyys, etatismi. Dugin näyttää juuri saaneen aikaan aiheesta kirjankin.

     Valtiokeskeisyys on tietenkin läntisen, liberaalin yksilökeskeisyyden vastakohta ja vanhaan slavofiiliseen traditioonkin kuuluu keskeisenä sobornost-periaate. Se tarkoittaa, että kansa hurskaasti ratkaisee asiat konsensuksella, mikä mahdollistaa oikeudenmukaisuuden, eikä sorru demokraattiseen äänestyspolitiikkaan, jossa taas ratkaisee enemmistö eli voima (ks. Vihavainen: Haun puolan valtiopäivät tulokset ).

      Oikeus näin ajateltuna on oikeutta totella totuutta ja oikeudenmukaisuutta ja alistua siihen vapaaehtoisesti. Käytännössä valtiokeskeisyyden suuria hetkiä ovat aina sodat. Sodan aikana kansakunta vetäytyy valtionsa ympärille ja tekee yksimielisyydestä korkeimman hyveen.

     Veneen keikuttajat pannaan kuriin tavalla tai toisella. Henkinen liikkuvuus kutistuu tietenkin minimiin ja julkinen sana vilisee älyllisiä limboja.

     Ei kannattane ihmetellä, että Venäjä on juuri nyt tällaisessa tilassa, mikä myös vastaa izborskilaisten tavotteita. On syytä huomata, että sama ilmiö, suuri älyllinen ja moraalinen regressio on vastaavasti tapahtunut myös meillä. Normaali kriittinen ajattelukin herättää julkisuudessa herkästi rajuja intohimoja ja suuri enemmistö pitää suunsa kiinni, mikäli sillä sattuisi olemaan omaperäisiä ajatuksia.

     Venäjäläisen sivilisaation erillisyys läntisestä (vrt. Vihavainen: Haun venäjän historian kirottu kysymys tulokset ) on yleisesti hyväksytty tosiasia, jonka panivat merkille niin Oswald Spengler kuin Samuel Huntington ja moni muukin. Venäjän länsimaisuuden tietty puolinaisuus ja sen 1900-luvun erillisyys lännestä ovat antaneet asialla runsaasti lisää uskottavuutta.

     Joillekin pyhä puolustussota kollektiivista länttä vastaan (onhan se nyt myös sitä) on ollut uskonsotaa ja Venäjää on nimitetty peräti koko ihmiskunnan viimeiseksi toivoksi. Jos se murtuu, pääsee saatanallisuus koko maailmassa itsevaltiaaksi.

     Aleksandr Prohanovin proosaruno Venäjästä kuvaa sitä, miten asia voidaan tässä suhteessa käsittää:

Александр Проханов: Мы — Богорусь | Изборский клуб. My- Bogorus, aloittaa Izborskin klubin puheenjohtaja: Me olemme Jumalvenäjä.

     Sen jälkeen seuraa venäläisen kulttuurin tiettyjen, kieltämättä useinkin sangen arvostettavien ja hienojen symbolien latelua, Dostojevskin Puškinin patsaan paljastustilaisuudessa vuonna 1880 pitämän puheen hengessä, jokseenkin omituista Jevgeni Oneginin Tatjanan ihastelua myöten.

     Toki se kaikki on ihan sallittua ja muistuttaa meitä siitä, että muuan maailmankirjallisuuden suurimmista neroista, Dostojevski nimitti venäläisiä ”jumalankantajakansaksi” (narod-bogonosets).

     Meistä tuo kaikki saattaa kuulostaa irvokkaalta typeryydeltä, joka on muuri yhtä vakuuttavaa kuin stalinistinen propaganda aikoinaan, mutta voimme tässä muistaa meillä sotien aikaan täysin vakavasti esitetyn ajatuksen Suomesta Jumalan valittuna kansana. Nythän sitä ei kannata esittää.

     Kannattaa muistaa, että tuolla paatoksella on syvät juurensa Venäjän historiassa ja kulttuurissa. Ne on nyt valjastettu raakaan sotaan, jolla on imperialistinen luonne ja jonka kansakunnan kohtalolla uhkapeliä pelaava entinen KGB-filuuri pani alulle.

    Emme hyväksy tuota sotaa, eikä moni täällä lännessä ole myöskään hyväksynyt edes ajatusta siitä, että Venäjä saisi jatkaa olemassa oloaan kulttuurisesti siitä selvästi poikkeavana valtiona, joka samalla ollisi jopa suurvalta.

     Saattaa hyvinkin jäydä niin, että Putinin armeijat lyödään niin perin pohjin, että uuden Venäjän on pakko liittyä lännen liberaaliseen yhteisöön tai sitten hiipua mitättömyyteen siitä erotettuna. Nyt molemmat vaihtoehdot ovat yhä auki, eikä kumpikaan vaikuta todennäköiseltä. Tässä perusteluksi riittänee yksi kirjainyhdistelmä: BRICS.

    Kun Mao otti vallanKiinassa, alettiin Amerikassa kysyä: Who lost China? Siihen ei vastaukseksi riitä, ettei kukaan, kun ei sitä koskaan omistettukaan.

     Venäjän kohdalla vaihtoehtona olisi ehkä kuitenkin voinut olla yhteistyökykyinen Venäjä, joka olisi voinut olla Euroopan strateginen kumppani: tarpeeksi vahva ollakseen sille hyödyllinen, mutta myös tarpeeksi pieni ollakseen sille vaaraton. Näinhän muuan merkittävä politiikan analyytikko aikoinaan pohdiskeli.