maanantai 16. marraskuuta 2026

Kulttuuritahtoinen kansa?

 

Suomalaisuuden tukipylväs

 

Teemu Keskisarja, Suuri tammi. Kertomuksia kulttuurista, rahasta ja Suomen Kulttuurirahastosta. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2014, 351 s.

 

      Ennen sotia syntyi Helsingissä nuorten kansallismielisten miesten ryhmä tai toveripiiri, jota joku keksi ruveta nimittämään ”kesäyliopistoksi”, kun siinä oli mukana useita akateemista uraansa aloittelevia miehiä.

       Tämä joukko ei kuitenkaan edustanut mitään aikansa äärisuuntausta, vaan siihen päinvastoin oli valikoitunut sitä joukkoa, joka oli eronnut Akateemisesta Karjala-seurasta, kun se oli siirtynyt kannattamaan oikeistoradikalismia (ks. Vihavainen: Haun kesäyliopisto tulokset). Kuvaavana voidaan pitää, että joukkoon mahtuivat sittemmin niin U.K. Kekkonen kuin Kauko Kare jopa samaan aikaan.

      Kesäyliopisto harrasti suomalaisuuden asiaa, mutta kunnioitti demokratiaa ja mielipiteen vapautta. Sen aikaansaannoksiin on luettava vuonna 1937 ilmestynyt ”Pidot tornissa”, joka on näihin päiviin saakka paras suomalainen keskustelukirja, johon tuosta aikakaudsta kiinnostuneiden kannattaa aina palata (ks. Vihavainen: Haun faktotum tulokset).

      Kesäyliopiston suurin saavutus ainakin tähän saakka on kuitenkin ollut Suomen kulttuurirahasto, johon idea ilmeisesti tuli suomen kielen tutkijalta Lauri Hakuliselta, joka kerran pöyristyi lukiessaan Svenska litteratursällskapetin tilinpäätöstä ja huomatessaan, millaisia summia ruotsinkielisillä oli käytössään oman kulttuurinsa edistämiseen.

       Laskelmien mukaan ruotsikielisillä oli kulttuuritarkoituksiin lahjoitettuna 800 markkaa vuodessa henkeä koti, kun sitä suomenkielisellä puolla oli vain 40 markkaa.

       Kesäyliopiston kantaviin voimiin kuului L.A. Puntila, josta sodan aikana tuli Valtion tiedoituskeskuksen päällikkö ja sotien jälkeen poliittisen historian professori. Hän oli armoitettu organisaattori ja pyörät pantiin heti pyörimään sellaisen pääoman kokoamiseksi, joka edes hiukan tasoittaisi tietä myös maan valtaväestön kulttuurin kehittämiselle.

       Uuden elimen nimeksi päätettiin panna Suomen kulttuurirahasto, eikä sen sijaan esimerkiksi ”Suomalainen kulttuurirahasto”, jota se kyllä tosiasiallisesti oli. Perustajilla ei ollut halua alleviivata suomenkielisyyttä tässä yhteydessä, mutta toisaalta omaksuttu sanamuoto antoi monelle aihetta kuvitelmaan, että kyseessä oli valtion virallinen elin. Näyttää siltä, että tällaiset kuvitelmat ovat yleisiä tänäkin päivänä.

      Mitä valtioon tulee, se oli ennen sotia rutiköyhä ja joutui panostamaan esimerkiksi puolustukseen enemmän kuin pystyikään. Myös koulutus oli valtava menoerä ja sosiaalivakuutuskin alkoi jo vaatia omaa rahoitustaan siihen aikaan, kun Kulttuurirahasto perustettiin.

       Kulttuurille myönnettävät varat olivat todella vähissä eikä pian päälle tunkeva sota-aika tilannetta suinkaan parantanut.

       Alkupääoma Kulttuurirahastolle kerättiin kansakoululasten toimesta ovelta ovelle- keräyksellä. Toki myös testamentteja alettiin pian saada tähän tarkoitukseen ja varsinainen onnenpotku tapahtui Heikki Huhtamäen lahjoittaessa suuren elintarvikekonserninsa osake-enemmistön uudelle rahastolle.

        Lahjotusten taustalla kyseessä oli ainakin osaksi aito kansallismielisyys ja kulttuuritahto, mutta myös nousukkaiden halu näyttää, mihin he olivat pystyneet ja myös tehdä nimensä ja elämäntyönsä kuolemattomiksi.

       Huhtamäen kohdalla taustalla oli myös suurenpuoleinen verosotku, joka olisi johtanut ikävyyksiin, ellei asiaa olisi suurlahjoituksen perusteella painettu villaisella. Joka tapauksessa Huhtamäki-yhtymä ja Kulttuurirahasto olivat sen jälkeen naimisissa ja liitosta tuli onnellinen.

      Myös monet muut suomenkieliset yrittäjät testamenttasivat tai muuten lahjoittivat omaisuuttaan rahastolle. Toisin kuin ruotsinkielisellä puolella, ns. vanhaa rahaa ei ollut käytettävissä, mutta uutta sen sijaan jo alkoi pikku hiljaa löytyä.

        Lukuisten lahjoitusten kanssa eläminen ei ollut ihan yksinkertaista, sillä lahjoittajat panivat rahojensa jakamiselle erilaisia ehtoja, jotka joskus kävivät ajan mittaan mahdottomiksi, kun itse se asian, jonka hyväksi lahjoitus oli tehty, menetti merkityksensä. Näin esimerkiksi pienviljelijöitä valistavan mallitilan perustaminen ja ylläpitäminen.

      Kulttuurirahaston suureksi ystäväksi tuli pian Kansallis-osake pankki, joka muutenkin rahoitti suomenkielistä toimintaa, kun taas PYP/SYP ja HOP olivat vankasti ruotsinkielisiä.

       Kasinohuumassa suuretkin pankit sitten menivät kanttuvei ja siinä samassa monet yritykset. Huhtamäellekin tarjottiin jo miljardilainaa Amerikan valloittamiseksi, mutta se yritys jäi onneksi tekemättä.

       Kaiken kaikkiaan Kulttuurirahastoa on hoidettu ilmeisen konservatiivisesti ja vastuullisesti pyrkimättä voiton tekemiseen, rahastoillahan ei ole osakkaita, vaan edun saajia ja itse asiassa nollatulos on optimaalinen päämäärä, mikä tietenkin tarkoittaa myös jaettavan rahan riittävää saamista.

      Kun säätiön omaisuus kuitenkin koostuu 80-prosenttisesti osakkeista, on salkun hoitaminen vastuullista työtä, jossa ei saa nukahtaa eikä liioin ole syytä hötkyillä. Tämän kirjan mukaan hommat on hoidettu varsin asiallisesti, enkä epäile, että mikäli toisin olisi, ei kirjoittaja olisi sitä arkaillut sanoa. Kulttuurirahaston avulla ei kukaan ole henkilökohtaisesti rikastunut, suomalainen kulttuuri sen sijaan kyllä.

     Muuan suomalainen sankaritarina oli aikoinaan Nokia, joka välillä jo näytti konkurssikypsältä ennen huimaa nousukiitoaan. Kulttuurirahastokin myi osakkeitaan pois, mutta jätti niitä kuitenkin riittävästi saadakseen sitten melkoisen potin, jonka myös ymmärsi lunastaa ennen romahdusta.

       Tietääkseni suuriin Nokialla rikastuneisiin tahoihin kuului Svenska Kulturfonden ja tämän kirjan mukaan käytettävissä olevien kulttuurin apurahojen suhde suomen- ja ruotsinkielisellä puolella on säilynyt jokseenkin samana uin se oli Kulttuurirahastoa perustettaessa.

      Nykyään kulttuurirahasto on oloissamme valtava toimija ja tietenkin moni on iskenyt siihen silmänsä ja päättänyt, että koko homma olisi otettava valtiolle tai vähintäänkin pantava verolle. Vaara on ilmeisesti ollut todellinen, mutta järki on ainakin toistaiseksi voittanut.

Säätiön verollepano, saati sen valtiollistaminen karkottaisi todennäköisesti lahjoittajat, jotka ovat olleet avainasemassa suomalaisen kulttuurin tukemisessa. Ilman kulttuurirahastoa sen tilanne olisi varsin surkea, vaikka toki rahastoja on muitakin ja Suomen Akatemia lienee yhä suurin apurahojen jakaja.

       Huolimatta tietystä mammuttimaisuudestaan ja jakaantumisestaan lukemattomiin pienempiin rahastoihin ja 17 maakuntarahastoon kulttuurirahasto on kyennyt myös hoitamaan erinäisiä yksittäisiä ”palokuntatehtäviä” ja rahoittamaan joustavasti esimerkiksi Lappeenrannan Huhtiniemen kaivaukset, kun oli ratkaistava suureksi paisunut kiistakysymys siitä, oliko sinne haudattu suuri määrä teloitettuja jatkosodan karkureita vai ei.

     Kulttuurirahastolla on myös joukko huippukalliita soittimia, joita se lainaa lahjakkaille nuorille muusikoille. Aikoinaan se rahoitti myös Parnasso-lehteä, josta tuli kansainvälisesti merkittävä kirjallisuuskritiikin foorumi.

       Koska rahaa riittää vain joka kymmenennelle hakijalla (ruotsinkielisellä puolella joka toiselle),on ymmärrettävää, että rahaston piirissä tehdyt ratkaisut saavat usein sapekasta kritiikkiä. Yksityiset säätiöt ovat kuitenkin sidottuja vain omiin sääntöihinsä ja kansalaisen on syytä hyväksyä se, että rahoituksen saaminen yksityiseltä taholta ei ole mikään perusoikeus, jonka eväämisestä voisi vaikka nostaa oikeusjutun.

      Toki ratkaisujen pitäisi olla järkeviä ja mahdollisimman suurta kulttuurista hyötyä tuottavia, mutta aina ei siinäkään voi onnistua. Normaalitapauksessa siihen ainakin näyttäsi pyrityn, mutta vajavaisiahan kaikki vaimosta syntyneet ihmiset ovat.

        Tämä kirja on miellyttävän ulkokohtaisella otteella kirjoitettu, eikä rakentele mitään pyhimyskuvia päähenkilöistään tai edes koko organisaatiosta. Joskus onnistutaan paremmin ja joskus huonommin jaon kiinnostavaa seurata, millaisten ongelmien kanssa tälläkin alalla jouduttiin toimimaan.

       Kuluneiden noin kolmen sukupolven mittaan yhteiskunta ja koko maailma mullistuivat ja siinä samalla muuttui myös itse kulttuurin asema ja merkitys valtakunnassa ja ihmisten mielissä. Se heijastui tietenkin myös Kulttuurirahaston toiminnassa.

       Luulenpa, ettei eduskunnassa tällä hetkellä istu yhtään ihmistä, joka olisi yhtä hyvin perillä suomalaisen kulttuurin historiasta kuin tämän kirjan kirjoittaja. Ehkäpä se jotakuta hämmästyttää ja kenties harmittaakin.

 

8 kommenttia:

  1. Kyldyyrin rahoitus on nimenomaan hoidettava juuri tämmöisten toimijoiden avulla. Veromarkoista ei pidä jaella, koska ne eivät tällä hetkellä riitä edes välttämättömyyksiin. Samoin vapaaehtoisrahoituksen piiriin pitäisi siirtää ulkomaille järjesteltävä kehitysapu.

    Toki Suomen suurin taiteilija-apurahasysteemi ja rahaputki on työttömyyskorvaukset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Työttömyyskorvauksille on toisaalta suhteellisen hankalaa keksiä mitään vaihtoehtoa. Eihän heitä voi oikein puille paljaillekaan jättää.

      Poista
    2. Tarkennus: siis tietenkin täytyy olla olemassa tulonsiirtojärjestelmä työttömyyden ja muun riesan iskiessä.

      Mutta moni taiteilijana esiintyvä tai semmoisena itsensä esittelevä on oikeasti työtön. Varsinkin kevyen musiikin tähdenlennot ovat julkisuuspiipahduksensa jälkeen työttömiä ja usein päihdeongelmaisia. Eikä ole kehumista kaikissa kirjailijoissakaan.

      Työttömissä on monenlaista väkeä, kuten raatajissakin.

      Monia raastaa oma daideellisuus niin perusteellisesti, että oikeat työt unohtuu.

      Poista
  2. " Hän oli armoitettu organisaattori ja pyörät pantiin heti pyörimään sellaisen pääoman kokoamiseksi, joka edes hiukan tasoittaisi tietä myös maan valtaväestön kulttuurin kehittämiselle.

    Uuden elimen nimeksi päätettiin panna Suomen kulttuurirahasto, eikä sen sijaan esimerkiksi ”Suomalainen kulttuurirahasto”, jota se kyllä tosiasiallisesti oli. Perustajilla ei ollut halua alleviivata suomenkielisyyttä tässä yhteydessä, mutta toisaalta omaksuttu sanamuoto antoi monelle aihetta kuvitelmaan, että kyseessä oli valtion virallinen elin. Näyttää siltä, että tällaiset kuvitelmat ovat yleisiä tänäkin päivänä."

    Ei tuossa ihmeellistä ole. Poliitikot ja kulttuuriväki itse työstävät asiaa lainsäädännöllä yms. identiteettipolitikoinnilla. Valtiollisesti Suomessa ei kumminkaan ole kuin 2 virallista kieltä.
    Valtaväestö tuppaa siirtymään (ne ketkä kykenevät) sinne missä saa palkkaa eli Ruotsiin Norjaan ja muutenkin länteen.
    Kun taas ns. kehitysmaista on otettu siirtolaisia eivät nämä rahvaat ymmärrä miksi heidän tulisi veroin rahoittaa tätä näitä kulttuuri hankkeita. Ei siinä, ei moni muukaan mutta ilmeisesti tätä saa kalliilla koulutuksella jossa Pisassa saa loistaa.

    VastaaPoista
  3. "Kulttuurin" tukeminen on todella paradoksaalinen juttu.

    Lajihistoriallisesti kysymys on vaeltelevien laumojen paikoilleen asettumisesta, vakiintumisesta, pysyvien elämänehtojen ja elämänmuodon kehittymisestä, työnjaosta ja sosiaalisista rooleista, kielen reaktiivisten signaaleiden vähittäisellä kehittymisellä oloisuutta ilmaiseviksi symptomeiksi ja lopulta yli tilanneyhteyksien kantaviksi, symbolisia merkityksiä omaaviksi "yleiskäsitteiksi".

    Koska ihminen on lajityypillisesti. lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti yhteisöolento, ja koska yhteisövoimat, yhteisöominaisuudet ja yhteisöilmiöt eivät palaudu yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin, "kulttuurit" ovat evoutiivisesti valikoutuneita kovia kognitiivisia tosiasioita ja sellaisina "perinnöllisintä" mitä ihminen saattaa nahkansa alla kantaa. -- "Kulttuuriperinnön vaaliminen" on siis -- tai sen pitäisi olla -- kielellis-kulttuuristen yhteisöjen "omimpien" ominaisuuksien tunnistamista, tulkitsemista, säilyttämistä ja kehittämistä.

    Mutta kaiken "uuden", "luovan", taiteellisesti tai tiedollisesti nerokkaan kulttuurin suojeleminen on kaikin tavoin mahdotonta. Luovat nerot niin taiteen kuin tiedollisen edistyksen puolella ovat aina olleet hyvin yksinäisiä. En tiedä, mutta luulen, että jos asiaa voisi jotenkin mitata, useimmat historiaan jääneet ja pysyviä jälkiä jättäneet oivaltajat ovat elämssään kohdanneet paljon enemmän väheksyntää, torjuntaa ja hylkäämistä kuin saaneet varsinkaan minkään hyvävelijärjestelmän organisoitua tukea.

    Valitettavasti muuten ei voisikaan olla. Edes toisilleen ei luovista ajattelijoista ole tukea. Itse asiassa ihan päinvastoin -- mitä omaehtoisempaa uusi ajattelu on, sitä eriytyneemmäksi se erityisyydessään jää.

    Olen viime viikkoina lueskellut elämänkertakirjoja Freudista ja Wittgensteinista, Edisonista ja Henry Fordista, ja päällimmäinen vaikutelma on juuri noiden pioneeriajattelijoiden sisäinen yksinäisyys. Myös se, miten vähästä heidän piti kaikessa lähteä liikkeelle -- kaikelle luovalle työlle taitaa olla ominaista se, että jo olemassaoleva perinne vaatii ensin totaalista purkamista -- kaikki uusi nousee ikään kuin vasta sen jälkeen kun kaikki entinen on tajunnassa nollattu.

    Ehkä instituutioilla on sitten jokin muu tehtävä kuin luovien nerojen tavoittaminen. ""Kyltyyri! Kyltyyri! Kyltyyri! Tuo huuto on Suomessa syyri!"" --- Ehkäpä pilkkakirves hajoittaisi "kesäyliopiston" nautiskelun osa-alueisiin. "Kesä", hmmm, mikäs sen miellyttävämpää? "Yliopisto", mikäs akatemiaa arvovaltaisempaa?


    VastaaPoista
  4. Kyllä oma kulttuuri on puolustamisen arvoinen asia. Se ei ole mitään ylimääräistä fluffia, johon on varaa ainoastaan hyvinä taloudellisina aikoina ja jota rahoitetaan silloin, kun rahaa sattuu jäämään yli esimerkiksi entisen Raha-automaattiyhdistyksen kautta.

    Viron itsenäisyyden palauttaminen tuskin olisi ollut mahdollista samalla tavalla, ellei kansallinen kulttuuri, kieli ja identiteetti olisi säilytetty myös vaikeina vuosina. Kulttuuri on paljon muutakin kuin korkeakulttuuria, oopperaa tai taidenäyttelyitä. Se on yhteistä muistia, kieltä, tapoja, perinteitä ja tunnetta siitä, keitä me olemme.

    Vaikka kirjoitat kulttuurista hieman halveksivaan sävyyn käyttäen sanaa ”kyldyyri”, olisi hyvä ymmärtää, ettei kulttuuri synny tyhjästä eikä säily itsestään. Sen ylläpitäminen vaatii työtä, tekijöitä ja myös taloudellisia panostuksia.

    Siihen tarvitaan vähän muutakin kuin Jerry Cottonin lukemista ja perheen viemistä ulos syömään ABC:lle. Nekin voivat toki olla osa suomalaista arkea, mutta eivät yksinään riitä ylläpitämään elävää kansallista kulttuuria.

    VastaaPoista
  5. Виталий Трофимов-Трофимов, политический аналитик. 14 ноября 2026. Русофобия оставила Европу в одиночестве.
    (Vitalij Trofimov-Trofimov, poliittinen analyytikko.14.11.26. Russofobia jätti Euroopan yksinäiseksi.)
    '
    Ei taida olla muuta tekemistä, kuin odottaa milloin Russofobia muuttuu Rossian rakastamiseksi.

    VastaaPoista

  6. Деловая газета Взгляд
    Новость часа

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.