Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle faktotum. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle faktotum. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit

maanantai 16. marraskuuta 2026

Kulttuuritahtoinen kansa?

 

Suomalaisuuden tukipylväs

 

Teemu Keskisarja, Suuri tammi. Kertomuksia kulttuurista, rahasta ja Suomen Kulttuurirahastosta. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2014, 351 s.

 

      Ennen sotia syntyi Helsingissä nuorten kansallismielisten miesten ryhmä tai toveripiiri, jota joku keksi ruveta nimittämään ”kesäyliopistoksi”, kun siinä oli mukana useita akateemista uraansa aloittelevia miehiä.

       Tämä joukko ei kuitenkaan edustanut mitään aikansa äärisuuntausta, vaan siihen päinvastoin oli valikoitunut sitä joukkoa, joka oli eronnut Akateemisesta Karjala-seurasta, kun se oli siirtynyt kannattamaan oikeistoradikalismia (ks. Vihavainen: Haun kesäyliopisto tulokset). Kuvaavana voidaan pitää, että joukkoon mahtuivat sittemmin niin U.K. Kekkonen kuin Kauko Kare jopa samaan aikaan.

      Kesäyliopisto harrasti suomalaisuuden asiaa, mutta kunnioitti demokratiaa ja mielipiteen vapautta. Sen aikaansaannoksiin on luettava vuonna 1937 ilmestynyt ”Pidot tornissa”, joka on näihin päiviin saakka paras suomalainen keskustelukirja, johon tuosta aikakaudsta kiinnostuneiden kannattaa aina palata (ks. Vihavainen: Haun faktotum tulokset).

      Kesäyliopiston suurin saavutus ainakin tähän saakka on kuitenkin ollut Suomen kulttuurirahasto, johon idea ilmeisesti tuli suomen kielen tutkijalta Lauri Hakuliselta, joka kerran pöyristyi lukiessaan Svenska litteratursällskapetin tilinpäätöstä ja huomatessaan, millaisia summia ruotsinkielisillä oli käytössään oman kulttuurinsa edistämiseen.

       Laskelmien mukaan ruotsikielisillä oli kulttuuritarkoituksiin lahjoitettuna 800 markkaa vuodessa henkeä koti, kun sitä suomenkielisellä puolla oli vain 40 markkaa.

       Kesäyliopiston kantaviin voimiin kuului L.A. Puntila, josta sodan aikana tuli Valtion tiedoituskeskuksen päällikkö ja sotien jälkeen poliittisen historian professori. Hän oli armoitettu organisaattori ja pyörät pantiin heti pyörimään sellaisen pääoman kokoamiseksi, joka edes hiukan tasoittaisi tietä myös maan valtaväestön kulttuurin kehittämiselle.

       Uuden elimen nimeksi päätettiin panna Suomen kulttuurirahasto, eikä sen sijaan esimerkiksi ”Suomalainen kulttuurirahasto”, jota se kyllä tosiasiallisesti oli. Perustajilla ei ollut halua alleviivata suomenkielisyyttä tässä yhteydessä, mutta toisaalta omaksuttu sanamuoto antoi monelle aihetta kuvitelmaan, että kyseessä oli valtion virallinen elin. Näyttää siltä, että tällaiset kuvitelmat ovat yleisiä tänäkin päivänä.

      Mitä valtioon tulee, se oli ennen sotia rutiköyhä ja joutui panostamaan esimerkiksi puolustukseen enemmän kuin pystyikään. Myös koulutus oli valtava menoerä ja sosiaalivakuutuskin alkoi jo vaatia omaa rahoitustaan siihen aikaan, kun Kulttuurirahasto perustettiin.

       Kulttuurille myönnettävät varat olivat todella vähissä eikä pian päälle tunkeva sota-aika tilannetta suinkaan parantanut.

       Alkupääoma Kulttuurirahastolle kerättiin kansakoululasten toimesta ovelta ovelle- keräyksellä. Toki myös testamentteja alettiin pian saada tähän tarkoitukseen ja varsinainen onnenpotku tapahtui Heikki Huhtamäen lahjoittaessa suuren elintarvikekonserninsa osake-enemmistön uudelle rahastolle.

        Lahjotusten taustalla kyseessä oli ainakin osaksi aito kansallismielisyys ja kulttuuritahto, mutta myös nousukkaiden halu näyttää, mihin he olivat pystyneet ja myös tehdä nimensä ja elämäntyönsä kuolemattomiksi.

       Huhtamäen kohdalla taustalla oli myös suurenpuoleinen verosotku, joka olisi johtanut ikävyyksiin, ellei asiaa olisi suurlahjoituksen perusteella painettu villaisella. Joka tapauksessa Huhtamäki-yhtymä ja Kulttuurirahasto olivat sen jälkeen naimisissa ja liitosta tuli onnellinen.

      Myös monet muut suomenkieliset yrittäjät testamenttasivat tai muuten lahjoittivat omaisuuttaan rahastolle. Toisin kuin ruotsinkielisellä puolella, ns. vanhaa rahaa ei ollut käytettävissä, mutta uutta sen sijaan jo alkoi pikku hiljaa löytyä.

        Lukuisten lahjoitusten kanssa eläminen ei ollut ihan yksinkertaista, sillä lahjoittajat panivat rahojensa jakamiselle erilaisia ehtoja, jotka joskus kävivät ajan mittaan mahdottomiksi, kun itse se asian, jonka hyväksi lahjoitus oli tehty, menetti merkityksensä. Näin esimerkiksi pienviljelijöitä valistavan mallitilan perustaminen ja ylläpitäminen.

      Kulttuurirahaston suureksi ystäväksi tuli pian Kansallis-osake pankki, joka muutenkin rahoitti suomenkielistä toimintaa, kun taas PYP/SYP ja HOP olivat vankasti ruotsinkielisiä.

       Kasinohuumassa suuretkin pankit sitten menivät kanttuvei ja siinä samassa monet yritykset. Huhtamäellekin tarjottiin jo miljardilainaa Amerikan valloittamiseksi, mutta se yritys jäi onneksi tekemättä.

       Kaiken kaikkiaan Kulttuurirahastoa on hoidettu ilmeisen konservatiivisesti ja vastuullisesti pyrkimättä voiton tekemiseen, rahastoillahan ei ole osakkaita, vaan edun saajia ja itse asiassa nollatulos on optimaalinen päämäärä, mikä tietenkin tarkoittaa myös jaettavan rahan riittävää saamista.

      Kun säätiön omaisuus kuitenkin koostuu 80-prosenttisesti osakkeista, on salkun hoitaminen vastuullista työtä, jossa ei saa nukahtaa eikä liioin ole syytä hötkyillä. Tämän kirjan mukaan hommat on hoidettu varsin asiallisesti, enkä epäile, että mikäli toisin olisi, ei kirjoittaja olisi sitä arkaillut sanoa. Kulttuurirahaston avulla ei kukaan ole henkilökohtaisesti rikastunut, suomalainen kulttuuri sen sijaan kyllä.

     Muuan suomalainen sankaritarina oli aikoinaan Nokia, joka välillä jo näytti konkurssikypsältä ennen huimaa nousukiitoaan. Kulttuurirahastokin myi osakkeitaan pois, mutta jätti niitä kuitenkin riittävästi saadakseen sitten melkoisen potin, jonka myös ymmärsi lunastaa ennen romahdusta.

       Tietääkseni suuriin Nokialla rikastuneisiin tahoihin kuului Svenska Kulturfonden ja tämän kirjan mukaan käytettävissä olevien kulttuurin apurahojen suhde suomen- ja ruotsinkielisellä puolella on säilynyt jokseenkin samana uin se oli Kulttuurirahastoa perustettaessa.

      Nykyään kulttuurirahasto on oloissamme valtava toimija ja tietenkin moni on iskenyt siihen silmänsä ja päättänyt, että koko homma olisi otettava valtiolle tai vähintäänkin pantava verolle. Vaara on ilmeisesti ollut todellinen, mutta järki on ainakin toistaiseksi voittanut.

Säätiön verollepano, saati sen valtiollistaminen karkottaisi todennäköisesti lahjoittajat, jotka ovat olleet avainasemassa suomalaisen kulttuurin tukemisessa. Ilman kulttuurirahastoa sen tilanne olisi varsin surkea, vaikka toki rahastoja on muitakin ja Suomen Akatemia lienee yhä suurin apurahojen jakaja.

       Huolimatta tietystä mammuttimaisuudestaan ja jakaantumisestaan lukemattomiin pienempiin rahastoihin ja 17 maakuntarahastoon kulttuurirahasto on kyennyt myös hoitamaan erinäisiä yksittäisiä ”palokuntatehtäviä” ja rahoittamaan joustavasti esimerkiksi Lappeenrannan Huhtiniemen kaivaukset, kun oli ratkaistava suureksi paisunut kiistakysymys siitä, oliko sinne haudattu suuri määrä teloitettuja jatkosodan karkureita vai ei.

     Kulttuurirahastolla on myös joukko huippukalliita soittimia, joita se lainaa lahjakkaille nuorille muusikoille. Aikoinaan se rahoitti myös Parnasso-lehteä, josta tuli kansainvälisesti merkittävä kirjallisuuskritiikin foorumi.

       Koska rahaa riittää vain joka kymmenennelle hakijalla (ruotsinkielisellä puolella joka toiselle),on ymmärrettävää, että rahaston piirissä tehdyt ratkaisut saavat usein sapekasta kritiikkiä. Yksityiset säätiöt ovat kuitenkin sidottuja vain omiin sääntöihinsä ja kansalaisen on syytä hyväksyä se, että rahoituksen saaminen yksityiseltä taholta ei ole mikään perusoikeus, jonka eväämisestä voisi vaikka nostaa oikeusjutun.

      Toki ratkaisujen pitäisi olla järkeviä ja mahdollisimman suurta kulttuurista hyötyä tuottavia, mutta aina ei siinäkään voi onnistua. Normaalitapauksessa siihen ainakin näyttäsi pyrityn, mutta vajavaisiahan kaikki vaimosta syntyneet ihmiset ovat.

        Tämä kirja on miellyttävän ulkokohtaisella otteella kirjoitettu, eikä rakentele mitään pyhimyskuvia päähenkilöistään tai edes koko organisaatiosta. Joskus onnistutaan paremmin ja joskus huonommin jaon kiinnostavaa seurata, millaisten ongelmien kanssa tälläkin alalla jouduttiin toimimaan.

       Kuluneiden noin kolmen sukupolven mittaan yhteiskunta ja koko maailma mullistuivat ja siinä samalla muuttui myös itse kulttuurin asema ja merkitys valtakunnassa ja ihmisten mielissä. Se heijastui tietenkin myös Kulttuurirahaston toiminnassa.

       Luulenpa, ettei eduskunnassa tällä hetkellä istu yhtään ihmistä, joka olisi yhtä hyvin perillä suomalaisen kulttuurin historiasta kuin tämän kirjan kirjoittaja. Ehkäpä se jotakuta hämmästyttää ja kenties harmittaakin.

 

maanantai 20. heinäkuuta 2026

Äylmystö ja maailma vähän ennen kyyneleitä

 

Tornin teemoja

 

Pidot Tornissa. Faktotum Yrjö Kivimies. K.J. Gummerus 1937, 340 s.

 

     Kun nyt sattuivat nuo ”Tornin pidot” taas käteen, piti lukea koko kirjakin uudelleen. Siitähän olen kirjoittanut 13 vuotta sitten (ks. Vihavainen: Haun tornin pidot tulokset ), eivätkä muistikuvat ole kauttaaltaan tarkkoja.

     Tästä kirjasta tuli sittemmin klassikko ja sen jälkeen ovat ilmestyneet (”Toiset pidot Tornissa”, ”Pidot Aulangolla”, ”Pidot Suomessa” ja pari muutakin (ks. Vihavainen: Haun pidot aulangolla tulokset).

     Olen lukenut useimmat, mutta ne ensimmäiset pidot ovat kyllä parhaat. Se on keskustelijoiden ja varmaan myös teemoja valinneen ja puhetta johtaneen ”factotumin” ansiota. Se on kirja, jossa ei vatvota ajankohtaisia teemoja sellaisina, kuin ne lehdissä esitetään, vaan pyritään syvemmälle.

      Myös keskustelijoiden valmius vakavasti pohtia itselleen vieraitakin argumentteja ansaitsee kaiken kiitoksen. Enpä luule, että vastaavaa henkistä avoimuutta olisi helppo löytää tämän päivän Suomesta, jossa keskusteluin älyllinen taso yleensä nopeasti lähestyy nollaa ja omien näkemysten kannalta hankala argumentti korkeintaan kuitataan jollakin puujalkavitsillä, ellei sitten pöyristytä.

    ” Tornin pitojen” esipuheessa nostetaan esikuviksi niin Platonin Symposion, Samuel Johnsonin keskustekut Jams Boswellin kuvaamina kuin jopa Baldassare Castiglionen ”Hovimiehen” heijastama keskustelun taso.

     Tornin keskustelijat esiintyvät salanimillä, joista useimmat selviävät netistä (ks. Pidot Tornissa – Wikipedia). Kaikkia nimiä siellä ei ole, mutta esimerkiksi” Rouva Tohtori”, toinen seurueen naisista, oli Elsa Enäjärvi-Haavio, joka oli oleskellut myös Englannissa ja kirjoittanut aiheesta kirjankin (ks. Vihavainen: Haun lontoo sata vuotta sitten tulokset ).

     Seurueen kokoonpano vaihteli jonkin verran aiheesta riippuen. Aihepiirejä olivat kulttuuriorientaation (”Kulttuurimme kompassineula”) lisäksi ”Suomalaisen kansanluonteen myytti”, ”Taaksepäinkatsova kulttuuri”, ”Kirjallisuutta ja kirjallisuutta”, ”Sairas sielu terveessä ruumiissa” ja ”Henkien taistelu”. Viimemaintussa oli alustajana ”Radikaali” (Matti Kurjensari), ja siinä nostetaan esille myös AKS, ääriliikkeiden sosiaalinen tausta ja vuosi 1918.

     On kiinnostavaa havaita, että seurue yksimielisesti hyväksyi sen kannan, ettei kansanluonne ole periytyvä, vaan kulttuurinen asia. Eräässä myöhemmässä yhteydessä mainitaankin tuo tunnettu tieto, jonka mukaan venäläisissä olisi suomalaista perimää yli 50 prosettia (Kljutševski 1800-luvulla: 80%). Kuitenkin kansanluonne, mentaliteetti, on aivan erilainen.

     Kansanluonteella ei kannata selittää ainakaan kansanluonnetta, kuten meille 1960-luvulla sosiologiaa opiskelleille teroitettiin. Veli Verkon tutkimukset suomalaisesta viinapäästä esitettiin silloin varoittavina esimerkkeinä.

     Samoja asioita Tornin seuruekin pohtii ja löytää paljon enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Merkille pantava on Konservatiivin (Yrjö Kivimies) johtopäätös, jonka mukaan suomalaiset eivät ole mitään soturikansa ja että ilmeisesti he ovat erityisen heikkoja juuri puolustussodassa.

     Suomalainen kansanluonne todetaan epäilemättä kirjalliseksi luomukseksi sellaisena, kuin se yleisesti tunnetaan. Joka tapauksessa esimerkiksi amerikansuomalaisia koskevista tilastoista voidaan tehdä kiintoisia päätelmiä. Rikoksia he tekivät vähän, mutta sen sijaan johtivat ylivoimaisesti juopumuspidätysten tilastoa. Se oli kuin olympialaisten tulosluettelosta

     Suomalaisten käyttäytyminen ulkomailla oli tunnettua (jokohan tämä pitäisi nykynuorisolle selittää?). Suomalaisilla oli taipumus etsiä vikoja itsestään ja niitä kyllä löydettiinkin. Sillanpään, Lehtosen ja Kiannon teokset olivat itsekritiikkiä, jossa korjattiin runebergilaista ihannekuvaa.

     Kaiken kaikkiaan Suomen ja suomalaisen yhteiskunnan kuva jää ankeaksi: porvaristomme suuri vika on se n raukkamaisuudessa, se kun ei kestä katsoa totuutta silmiin. ”Ihmeellinen köyhyyden merkki” on sekin, ettei ”juuri ole sellaista suomalaista proosaa, josta jäisi jotain jäljelle, kun seitä yritetään kääntää jollekin toiselle kielelle, toteaa Filosofi.

    Näinhän se taitaa olla tänäkin päivänä. Hyvä yritys kaiken kaikkiaan.

     Teemoja keskusteluissa oli paljon, eikä ole mielekästä yrittää niitä kaikkia tässä referoida, sillä useinkaan ei saavutettu yleistä konsensusta. Merkille pantava on joka tapauksessa se tapa, jolla keskustelijat pyrkivät toistensa argumenttien ymmärtämiseen. Tahallisesta väärinymmärtämisestä ei ole ainakaan toimitettuun versioon jäänyt merkkejä.

     Tiede ja tieteellisyys ovat tässä seurassa kunnioitettuja asioita, mutta ei niin kunnioitettuja, ettei suomalaisen tieteen tasoa ja sen aihepiirejä raatsittaisi ruoskia oikein olan takaa. Ns. kansallisissa tieteissä on paneuduttu liikaa toisarvoiseen keräilyyn, jota tuskin edes voi tieteeksi sanoa.

Vain Edvard Westermarck (ks. Vihavainen: Haun westermarck tulokset ) on ryhtynyt tekenään aineistostaan yleisiä johtopäätöksiä, mutta hänkin in tehnyt sen ulkomailla ulkomaisista aineistoista ja on sitä paitsi svekomaani. Ns. kansallisissa tieteissä ei vastaavaa yritystäkään ole näkyvissä.

     Luonnontieteissä maallamme on esittää vain pari nimeä, joista Gustav Komppa ei ihmeekseni tule lainkaan esille, A.I. Virtanen kyllä. Entäpä jos hommattaisiin meille muutama juutalainen luonnontieteilijä ja vaadittaisiin, että heidän on värvättävä apulaisikseen vain suomalaisia? Tuloksena voisi olla huikea tason nousu?

     Kaiken kaikkiaan takaperoinen menneisyyden haikailu, joka on luonut jopa naurettavan ”tuohikulttuurin” käsitteen, on muuan suomalaisten kansallisten tieteiden suuri synti

     Mitä tieteellisyyteen muualla tulee, saa saksalainen nykysuuntaus madonluvut Pessimistiltä (Jussi Teljo). Saksassa on menty siihen, että ”tiede ei ole tiedettä, vaan se on uskontoa, se on mystiikkaa,  kansallista tarkoituksenmukaisuutta… tiede on samassa asemassa kuin keskiajalla”.

     Syvähenkinen ajattelu oli Saksassa pannaan julistettu, kuten Pessimisti toteaa ja ilman sitä ollaan kulttuurisesti hukassa. Kirjailija (Tatu Vaaskivi) näkee ilmiön spengleriläisittäin kulttuurin lopun oireena. Dosentti (Martti Haavio) puhuu ”Antikulttuurin mustekalasta”.

     Konservatiivin (Yrjö Kivimies) mielestä Saksa on kuitenkin vain ”mauton” mistä on vielä pitkä matka Venäjän hulluinuoneeseen.

     Kriitikko (Kaarlo Marjanen) sentään kehuu Venäjää siitä, että siellä suoritetaan parhaillaan maailmanhistoriallinen koe: ”Se on loistava koe. Meidän täytyy sitä seurata aivan puolueettomalla innostuksella ja iloiten, jos siellä päästään positiivisiin saavutuksiin. Ja iloiten siitä, että jokin toinen kansa nöyrän eläimen lailla on alistunut ottamaan osalleen kokeeseen kuuluvan rääkkäyksen”.

     Konservatiivi (Yyrjö Kivimies) arvioi, että usko on kulttuurin vastakohta: ”Usko on massoja varten ja massat ovat aina raakalaisia”. Nimenomaan uskoa saarnattiin niin Saksasta uin Venäjältä käsin ja seurueessa sai laajaa kannatusta se ajatus että Saksa ja Venäjä vielä löisivät kättä toisilleen. Niin samasta puusta veistettyjä ne olivat. Vain Kulttuurimatkailija (Olavi Paavolainen) yritti hieman kainosti esiintyä niin Saksan kuin Neuvostoliiton puolustajana.

     Mitä vuoteen 1918 tulee, huomataan hämmästyen, että tuosta sodasta käytetään jo nimitystä ”kansalaissota”. Vielä vuoteen 1928 saakka se ei olisi tullut edes mieleen.

     Mitä itse sodassa tapahtui, ei ole ihan selvää, mutta terrorin, myös valkoisen, tosiasia tunnustetaan periaatteessa. Todetaan, että uhrien määräksi ilmoitetaan ulkomailla jopa 30000.

     Kun Winston Churchill ”Aftermath”-teoksessaan mainitsee Suomen valkoisen terrorin ”samaan hengenvetoon itäisten naapuriemme toimeenpaneman teurastuksen kanssa se kuitenkin on jo Konservatiivin mielestä ”sikamaista”.

     Havaitaan, ettei Suomessa enempää punaisten kuin valkoistenkaan puolella tunnusteta oman puolen harjoittaneen minkäänlaista terroria. Kumma kyllä, vaatimusta asian tutkimiseksi ei kuitenkaan esitetä. Sen aikahan tuki vasta 1960-luvulla ja asia lykkääntymisen syytä kannattaa pohtia.

     Kirjassa keskustellaan myös aika pitkästi koululaitoksesta ja uuden sivistyneistön räjähdysmäisesti kasvaneesta määrästä, mihin tietenkin liittyy tason lasku. Koulussa on paljon korjattavaa, esimrkiksi kielten opetuksessa, jossa keskitytään vain kääntämiseen. Enää ei sivistyneistöllä ole natiiveja kotiopettajia eivätkä kaikki voi ostaa kalliita Linguaphone-levyjä tai tehdä pitkiä opintomatkoja. Tulos on, ettei sivistyneistä enää osaa kieliä.

      Opetuksessa on myös paljon ulkolukua. Itsenäistä ajattelua pikemmin masennetaan kuin rohkaistaan. Suuntaus parempaan on kuitenkin jo näkyvissä.

     Erikoiselta tuntuu, että yhteiskouluja ei vieläkään pidetä minään itsestään selvyytenä, vaikka niiden puolesta esitetään myös kiintoisia argumentteja. Lyseoissa vallitsee sen sijaan toverihenki, jollaista ei voida ajatella syntyvän yhteiskouluissa eikä edes tyttölyseoissa.

      Tämän kirjan lukeminen uudelleen oli varsin palkitsevaa ja voin suositella sitä kaikille lähihistoriasta kiinnostuneille. Keskustelijoiden joukkohan ei edusta mitään pienoiskuvaa mistään, tai korkeintaan sitoutumattoman älymystön huippukerroksesta.

     Mitään yksisilmäisyyttä sen piirissä ei kuitenkaan voi havaita ja luulen, että olisi varsin vaativa tehtävä saada meidän päivinämme kutsuttua koolle vastaavan tasoinen ryhmä keskustelemaan aikakautemme suurista kysymyksistä ja Suomen paikasta maailmassa.

      Minusta sitä kannattaisi kuitenkin yrittää. On vain löydettävä oikeat henkilöt ja ne eivät ole niitä samoja, jotka televisiossa hölöttävät yleisön viihdyttämiseksi.

     Ehkä parempaa sentään voisi löytyä? Rima on korkealla, jos tämä kirja asetetaan esikuvaksi.