Suomi Ruotsin osana

 

Suomi ennen kansallisvaltiota

 

      Suomalaiset ovat joskus olleet kovasti isänmaallisia eli osoittaneet valmiutta uhrata omia etujaan solidaarisuudesta kansakuntaa tai valtiota kohtaan.

       Tuo ”kansakunta” on tässä hieman problemaattinen käsite, sehän on nykyään tapana tulkita sosiaaliseksi konstruktioksi, joka syntyi vasta kirjallisen kulttuurin myötä ihmisten kuvitelmissa (vrt. Vihavainen: Haun nationalismi tulokset ).

      Tuskin monikaan ajattelee, että tämä tarkoittaisi koko asian illusorisuutta ja pelkkää kuvitteellisuutta. Ainakaan ei pitäisi. Kyllä asia on yhä uudelleen ilmennyt mitä konkreettisimmissa muodoissa ja käytellyt valtavia määriä rautaa ja terästä ja kaikkea muutakin materiaaliseen maailmaan kuuluvaa.

      V.I. Lenin totesi eräälle Pjatakov-nimiselle radikaalille vuonna 1919 nimenomaan Suomen kansakunnasta, että sen olemassaoloa olisi turha olla tunnustamatta: se, mikä on olemassa, pakottaa tunnustamaan itsensä. Stalin huomasi sitten aikanaan saman asian.

      Mutta olisiko Suomen kansakunta ollut aina olemassa ja mitä se oikeastaan edes tarkoittaa? Onko kyseessä vain eräänlainen tarkoituksenmukaisten valemuistojen kokoelma? (vrt. Vihavainen: Haun renan tulokset ). Venäläiset marxistit katsoivat, että kansakunta, natsija (lat. natio) oli kapitalismin luomus ja tulisi häviämään kapitalismin myötä. Tosin aluksi oli olemassa myös sosialistisia kansakuntia.

      Siinäpä kuvittelu päästettiin valloilleen ja mentiin myymään nahkaa ennen kuin karhu oli kaadettu, mutta periaatetta voi pitää varteen otettavana: nationalismi ymmärrettynä yhteenkuuluvuudeksi nimenomaan kansallisin perustein, on altis muutoksille ja se, mitä silloin tapahtuu ihmisten aivoissa, on vahvasti yhteydessä ympäristön muutoksiin.

      Nationalismin selittäminen kapitalismilla meni toki selvästi överiksi. Ei Puolassakaan mikään kapitalistinen järjestelmä vallinnut, kun siellä 1700-luvulla noustiin valloittajia vastaan. Muuallakin Euroopassa kansakuntien nousu ideologisen palvonnan kohteeksi on helpompaa selittää kansallisella sorrolla ja nöyryytyksellä, jonka Napoleon armeijoineen sai aikaan.

     Kansallisen tekijän merkitystä jo keskiajan ja antiikin sodissa olisi turha mennä kieltämään, vaikka suurempia ihmisten identiteettitekijöitä olivatkin yleensä uskonto, lojaalisuus hallitsijalle ja vastaavat seikat. Kansakunnista puhumista pidetään kuitenkin anakronistisena, koska nationalismi aatteena on myöhempää perua.

     Milloin olisi mahdollista alkaa havaita historiassa erityistä suomalaisuuden korostamista? 1700-luvun fennofiileillä sellaista oli, mutta he kuuluivat omaan, varsin ahtaaseen piiriinsä, mistä ns. yhteisellä kansalla ei ollut mitään käsitystä. Suomalaisen kansakunnan synty sanan varsinaisessa merkityksessä kuuluu 1800-lukuun.

      Toinen asia on kysymys suomalaisesta identiteetistä, joka enemmän tai vähemmän kuului ihmisten itseymmärrykseen. Lojaalisuus Ruotsin kuninkaalle ei tietenkään sulkenut pois paikallista identiteettiä, joka Ruotsin valtakunnassa ilmeni kautta historian monenkirjavissa muodoissa.

       Ei tietenkään ollut eikä voinut olla yhtä ainoaa homogeenista ruotsalaisuutta, vaikka sellaisesta ehkä unelmoitiin. Vuoden 1751 väestönlaskennassa valtakunnassa oli 2,2 miljoonaa asukasta, joista 426 000 asui Suomessa ja noin 100 000 Ruotsin saksalaisissa provinsseissa.

      Koko eteläinen rannikko oli sitä paitsi vielä aivan äsken ollut Tanskaa ja siellä puhuttua kieltä tuskin olisi ollut kohtuullista nimittää ruotsiksi. Sitä paitsi myös varsinaiset ruotsalaisseudut olivat hyvin omaleimaisia. Esimerkiksi taalailaiset ylpeilivät monisatavuotisilla vapausperinteillään, joihin oli vielä hyvä vedota Kustaa III:nkin aikana.

       Suomalaisten suoritusta oman maansa puolustamisessa suuren Pohjan sodan aikana pidettiin sen sijaan huonona ja syystäkin Daniel Juslenius kirjoitti kansansa puolustuspuheen ja jopa parikin (ks. Vihavainen: Haun juslenius tulokset).

      Viimeistään isonvihan aikana erityinen suomalainen identiteetti kasvoi jo koko valtakunnan kannalta merkittäväksi tekijäksi ja Suomen kehittämiseen ja turvallisuuteen alettiin hattujen sodan jälkeen panostaa erittäin paljon.

       Myös Kustaa III opetteli suomea ja hänen poikansa Kustaa IV Adolf lienee puhunut sitä jo kohtuullisen hyvin. Valtiopäivillekin saatiin suomen kielen tulkki, jota oli kauan turhaan anottu.

     Itsenäisen Suomen puuhaaminenkin oli todellisuutta jo 1700-luvulla. Se jäi silloin vielä harvojen herrojen harrastukseksi, eikä johtanut reaalisiin seiurauksiin, vaikka kaksikin Venäjän keisarinnaa ilmaisi asiaan kiinnostuksensa.

       Suomi pysyi uskollisena Ruotsille Suomen sotaan saakka, mutta sen yläluokka suoritti sitten nopean ja perusteellisen takinkäännön, jolle venäläiset Suomen-syöjät sittemmin osoittivat halveksuntaansa. Kansa seurasi perässä.

       Kansakunnan synty Suomessa on ajoitettava 1800-luvulle, mutta tämä ei merkitse sitä, etteikö jo aiemmin olisi ollut Suomea ja suomalaista identiteettiä. Jostakin kummallisesta syystä näkee yhä usein ”Itämaa”-nimitystä käytettävän jopa 1700-luvun Suomesta, mikä on tietenkin anakronistista.

      Käsite ”Suomi”, merkitsemässä koko Pohjanlahden takaista aluetta, tuli käyttöön jo 1400-luvulla ja ”Itämaa”-nimitystä käytettiin kaiken kaikkiaan vain lyhyen aikaa keskiajalla. Tästä asiasta on artikkeli viimeistä edeltävässä Kanava-lehdessä.

        1500-luvulla Suomi sai suuriruhtinaskunnan arvonimen, minkä merkitys ei ollut pelkästään seremoniallinen, vaan siinä nimenomaan koko Pohjanlahden takainen alue niputettiin yhteen. ”Suomi” ei ollut enää sama asia kuin Varsinais-Suomi.

        1600-luvulla kirjoitettiin parikin Suomen (eikä siis Varsinais-Suomen) kronikkaa (ks. Vihavainen: Haun Suomen kronikka tulokset ) ja Uudenkaupungin rauhassa Venäjälle määrättiin luovutettaviksi alueita nimenomaan Suomen suuriruhtinaskunnasta eikä tiettyjä valtakunnan läänejä, kuten sitten vuonna 1809.

     Tämähän ei tietysti tarkoittanut sitä, että Suomi ja suomalaiset olisivat ihmisten aivoituksissa saanut saman merkityksen kuin niillä oli sitten 1900-luvulla, mutta joka tapauksessa ne olivat olemassa käsitteinä, joita käytettiin aivan normaaliin tapaan tiettyä aluetta ja sen asukkaita merkitsemään.

      Esimerkiksi Yrjö Maunu Sprengtporten kertoi Ruotsissa saaneensa osakseen tietynlaista ikävää kohtelua ”suomalaisuutensa” takia. Kyseessä lienee ollut lähinnä se suomenruotsalainen korostus, jota riikinruotsalaiset pitävät ”laulavana”.

     On hieman outoa ajatella, että riikinruotsalainen Herman Lindqvist puhuu aivan rutiininomaisesti ”Suomesta” ja ”suomalaisista” myös vanhoista ajoista kertoessaan. Luulen nimittäin, että moni suomalainen ei yksinkertaiesti uskaltaisi sitä tehdä, peläten rikkovansa jotakin edistyksellistä tabua ja sortuvansa ehkä perät anakronismiin tai ainakin nationalismiin.

     Ehkäpä piankin saavumme sellaiseen historian vaiheeseen, jossa nationalismi joko lopullisesti häviää tai sitten nostetaan kunniaan ja otetaan terveeksi vastakohdaksi keskiaikaiselle uskonnolliselle ideologialle, joka hakee identiteettinsä ylikansallisesta ummasta.

Tässä vielä yksi vanha blogi, joka liittyy aiheeseen: Vihavainen: Haun kansakunnan historian museo tulokset