Kansakunnan muistiongelmat

Patriotismista ja demagogiasta

Joku on joskus väittänyt Ernst Renanin (1823-1892) määritelleen kansakunnan yhteisöksi, jolla on huono muisti ja joka vihaa naapureitaan. (Vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=renan ).

Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Renanin kuuluisassa Sorbonnen puheessa (1882) kyllä puhutaan myös unohtamisesta, mutta vihan sijasta hänen ideaalinen patriotisminsa perustui nimenomaan solidaarisuuteen, jota voi nimittää rakkaudeksikin. Kyseessä oli aivan erityisesti tahto jakaa onnettomuudet yhdessä, toinen toistaan tukien.

Kansakunta oli Renanin kauniin ajatuksen mukaan henkinen yhteys, idea, joka realisoitui päivittäisessä kansanäänestyksessä. Kysymys oli siitä, että kansalaiset tahtoivat kuulua kansakuntaan ja jakaa yhdessä sen kohtalot. Kieli, uskonto, rotu tai muut vastaavat ulkoiset tunnusmerkit eivät tehneet kansakuntaa, vaan nimenomaan tahto elää yhdessä ja se koeteltiin aivan erityisesti juuri vastoinkäymisissä.

Kyynikot ja muut sellaiset henkilöt, joille hienompien asioiden ymmärtäminen on mahdotonta, tietenkin tekevät sen johtopäätöksen, että kun kerran onnettomuudet ovat patriotismin ruokaa, niin toki valtiojohto myös pitää huolta siitä, että niitä on riittävästi. Jos kansakunta osoittaa hajoamisen merkkejä, voidaan rivit tiivistää järjestämällä sota, jolloin ulkopuolisen vihollisen torjuminen tekee sisäisistä erimielisyyksistä toissijaisia ja tyytymättömyydestä rikollista.

Mitäpä syntiä salaamaan, käytännössä Renanin hahmottelema ylevä patriotismi on usein rappeutunut vulgaariksi chauvinismiksi ja toisten kansojen vihaamiseksi.

Joskus on haluttukin tehdä ero oman kansan rakastamisen eli patriotismin ja muiden kansojen vihaamisen eli nationalismin välille.

Nationalismin käsite on kuitenkin paljon laajempi kuin tämä näkemys edellyttäisi, joten lienee viisainta käyttää sokeasta ja typerästä kansallismielisyydestä chauvinismin nimeä. Sovinismin voi jättää niille, jotka tyhmyyttään tai muista syistä sotkevat historiallisia käsitteitä.

Kansakuntaa yhdistää yhteisten kärsimysten ja uhrausten muistaminen. Siinä samalla se luontevasti unohtaa häpeälliset ja kansakuntaa jakavat menneisyytensä sivut. Renan nosti Ranskan kannalta sellaisiksi Pärttylinyön verilöylyn ja kataarien vainot keskiajalla.

Nuo kansakunnan olemassaolon perusteisiin liittyvät ilmiöt: yhdessä muistaminen ja yhdessä unohtaminen ovat kiinnostavia asioita. Perustuuko patriotismi tai siis neutraalia sanaa käyttäen, nationalismi tosiaan valheelle tai ainakin vaatii sitä kasvualustakseen?

On tietenkin totta, että kansalliset myytit ovat usein olleet enemmän tai vähemmän puhdasta fantasiaa. Runebergin ja Topeliuksen runoelmat, joita Suomen kansakunta kunnioitti historianaan, ovat vain ohuesti sidoksissa todellisuuteen. Historiasta on niihin otettu mukaan vain tietyt, kunniakkaat sivut.

Eivät asiat toki muilla kansakunnilla sen kummemmin ole. Ajatelkaamme nyt vaikka uutta venäläistä historian oppikirjaa, jossa komeilee kuva nimeltä ”Suomalaisten antautuminen”.  (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=antautuminen )

On luultavaa, että ns. Mannerheim-linjan hajalle pommitettujen bunkkereiden viimeiset puolustajat tosiaan nousivat niistä kädet ylhäällä. Samaan aikaan lukijalle jää kertomatta, että antautuneita puna-armeijalaisia oli talvisodassa kaksi kertaa enemmän ja jatkosodassa kaksikymmentä kertaa enemmän kuin suomalaisia, ainakin sotavankien määrällä mitaten.

Kuitenkin tuntuu ymmärrettävältä, ettei oppikirjan tekijä ole käyttänyt kuvaa, joka esittää venäläisten antautumista ja joka paljon paremmin kuvaa todellista historiaa. Ehkä sellaisista onkin ollut puutetta. Ainakaan valtio ei niitä liene tilannut.

Sama oman näkökulman logiikka vallitsee kyllä yleensä kaikkialla. Saatamme tuntea suurta myötätuntoa venäläisiä kohtaan sen barbaarisen kohtelun johdosta, jota saksalaiset sodan aikana heihin kohdistuvat. Moraalinen suuttumuksemme kohdistuu myös niihin suomalaisiin, jotka alentuivat väkivaltaan puolustuskyvyttömiä vankeja kohtaan.

Silti samastumme ensi sijassa oman kansakuntamme kärsimyksiin ja tunnemme solidaarisuutta niitä sotilaita kohtaan, jotka rintamalla sitä edustivat. Olisi täysin sallimatonta leimata heitä rikollisiksi ja sama koskee myös oman maan poliittista johtoa.

Kaikille oli täysin selvää, että sille annetut tuomiot perustuivat aikoinaan mielivaltaan ja niin sanottuun voittajan oikeuteen –mutta myös kansalliseen näkökulmaan. On todennäköistä, että tietyissä olosuhteissa myös suomalaiset olisivat järjestäneet oikeudenkäyntejä Venäjällä.

Kuten alussa todettiin, jopa Ernst Renanin ihanteellinen näkemys kansakunnasta edellytti, ettei aivan kaikkea yhdessä muistella. Uhraukset ja kärsimykset ovat parasta, mitä löytyy, omat rikokset ja keskinäiset väkivallanteot sen sijaan myrkkyä.

Ehkäpä huono muisti todella onkin patriotismin välttämätön ainesosa? Ei kai tässä tehdä epärehellisyydestä hyvettä?

Alfred Rosenbergilla, natsien ideologilla näyttää olleen se näkemys, että juuri myytit ne ajavat historiaa eteenpäin. Tarinan ei suinkaan tarvitse olla tosi, jotta se olisi hyvä ja kannatettava. Olennaista on, että se toimii eli edistää oman (rodullisen) yhteisön asiaa.

Itse asiassahan tämä näkemys on ilmeistä sukua sille filosofiselle pragmatismille, joka oli myös Amerikassa sata vuotta sitten kovasti muodissa.

Sitä paitsi voimme havaita sen kovasti muistuttavan niitä periaatteita, joita äskeinen Venäjän kulttuuriministeri Medinski on ilmoittanut kannattavansa (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=medinski ).

Medinski ei taida olla yksin tuolla kannalla ja kaikesta päätellen moinen ajattelu nauttii suurta suosiota jopa Venäjän valtiojohdon tasolla. Mikään muu ei selitä niitä demagogisia syytöksiä, jotka peräti presidentin alainen Erittäin tärkeiden juttujen tutkintakomitea nyt on esittänyt Suomen sota-ajan miehityshallintoa vastaan.

Moinen häpeämätön käytös sopii tuskin enää normaalin patriotismin rajoihin. Sen sijaan se sopii täydellisesti yhteen vulgaarin chauvinismin tavoitteiden kanssa.

Siinä yhdistyy naapuriin kohdistettu vihamielisyys hyvin valikoivaan muistiin. Sen sijaan, että ehdotettaisiin tiettyjen historian sivujen yhteistä tutkimusta, hyökätäänkin toisen osapuolen kimppuun syytöksillä, joiden mielettömyys on yhtä selvä kuin niiden raflaava luonne.

On totta, että noista asioista vaiettiin meilläkin julkisuudessa useita vuosikymmeniä, vaikka ne enimmäkseen tarkoin tutkittiin jo miespolvi sitten. Jostakin syystä tulokset eivät journalisteja silloin kiinnostaneet.

Nyt noita rikollisuuteen ja muuhun häpeälliseen toimintaan liittyviä sivuja sen sijaan on jo parin vuosikymmenen ajan yhä uudelleen nostettu esille myös lehdissä, joten joskus esitetyt ajatukset erityisestä Suomen historian puhtausmyytistä ovat jo kauan olleet katteettomia ja jälkijättöisiä.

Venäjälläkin voimme havaita muistin erittäin merkittävää virkistymistä tapahtuneen jo perestroikasta saakka. On syytä korostaa sitä, että tutkijat ovat myös siellä tehneet paljon työtä selvittääkseen perin pohjin niin Stalinin ajan, kuin vanhempiakin rikoksia ja muita vähemmän kunniakkaita historian sivuja.

Vielä tunnetussa, vähän yli kymmenen vuoden takaisessa Venäjän nimi –TV-formaatissa tämä kriittinen näkökulma oli sangen selvästi esillä. Nyt virta näyttää vievän kohti yhä alastomampaa chauvinismia, jossa valikoiva ylpeily omasta historiasta yhdistyy huonoon muistiin.

Venäjän ja lännen onneton vastakkainasettelu Krimin tapauksen johdosta on nyt vaarallinen pysyvä tekijä, joka uhkaa sementoida lännenvastaisen asenteen koko venäläisen kansakunnan henkiseksi lähtökohdaksi. Sellaisessa tilanteessa huono muisti on luonteva lähtökohta ajattelulle.

On sangen erikoista, että peräti Venäjän uudessa perustuslaissa viitataan oikeaan historiantulkintaan toisen maailmansodan osalta, toki sentään hyvin yleisellä tasolla.

Vaikka Venäjän valtiojohdon ote massatiedotusvälineistä on tiukka ja ne toteuttavat kuuliaisesti esivallan toivomuksia, ei kannata kuvitella, ettei maassa yhä olisi älymystöä, joka ajattelee omilla aivoillaan.

Itse asiassa noiden viime aikoina Suomea vastaan kohdistettujen syytösten tökeryys on niin ilmeistä, että ne älymystön piirissä toimivat vastoin tarkoitustaan. Enemmistöä on toki helppo vedättää niin siellä kuin täällä.

Intelligentsijalla on Venäjällä oma, sangen merkittävä, joskin ristiriitainen historiansa. Niin sanotun vallan (vlast) kannalta se on joka tapauksessa aina ollut hankala ja tottelematon elementti.

Sen hankala puoli on ennen muuta siinä, että se lähtökohtaisesti epäilee kaikkea, mitä valta haluaa kansalle syöttää ja vaatii sen sijaan totuutta esille.

Tässä roolissaan se on virallisen chauvinismin kannalta vaarallinen ja suorastaan vahingollinen elementti. Totuushan ei suinkaan aina palvele sitä ihannekuvaa, jota valtiojohto yrittää rakentaa omaa asemaansa pönkittääkseen.

Ja sanottakoon nyt vielä kerran sekin, että moiset syytökset aiheuttavat väistämättä myös sen kohteissa vastareaktion. Mikäli todella haluttaisiin nostaa muistettavaksi noita historian ikäviä asioita, se olisi tehtävä molemminpuolisesti, tosiasioita ja myös toisen osapuolen kansallista näkökulmaa kunnioittavassa hengessä.

Kun lähdetään puhtaan demagogian tielle, ei kannata unohtaa sitä, että totuus tulee ennemmin tai myöhemmin julki  ja häpäisee sen vääristelijät. Valtio, joka menettää uskottavuutensa, menettää myös kunniansa.

Kansakuntien loppu?

Kansakuntien hiipuminen?

Tunnetun sanonnan mukaan kansakunnan kuuluu sekä muistaa yhdessä tiettyjä asioita että unohtaa toisia.

Tämä ilmeisesti vastaa vallitsevaa käytäntöä, ainakin suuresti ottaen. Vaikka erilaiset pienryhmät ja vähemmistöt muistavat erilaisia asioita kuin kansan suuri enemmistö, määräytyy suuri kertomus normaalitapauksessa sen kuvan mukaan, jonka jälkimmäinen muodostaa.

Lienee selvää, että vähemmistöjen kokemus, enempää muin niiden edut ja pyrkimykset, saati tabut ja uskomukset eivät voi määrätä enemmistön toimintaa ja maailmankuvaa silloin kuin kysymys on kansakunnan elinkysymyksistä. Historia kirjoitetaan sen mukaisesti.

 Jopa pluralismia kannattavat yhteiskunnat, kuten amerikkalainen, saattavat kriittisissä tilanteissa muuttua hyvinkin suvaitsemattomiksi ja autoritaarisiksi. Muistakaamme vain amerikanjapanilaisten kohtaloa toisen maailmansodan aikana.

Lainkaan aliarvioimatta valtion pakotuskoneiston merkitystä Suomessa viime sotien aikana, lienee oikeutettua sanoa, että maamme oli poikkeuksellisen hyvin onnistunut integroimaan vähemmistöryhmänsä sodan palvelukseen. Se koettiin yhteiseksi asiaksi.

Huolimatta vuoden 1918 raskaasta perinnöstä jopa kommunistit saatiin mukaan sotaponnistuksiin. Stalinin valloituspolitiikka Saksan rinnalla 1939-1941 ja suomalaisia Neuvostoliitossa niittänyt hirmuhallinto olivat sen verran vahvoja argumentteja, että vain hyvin pieni joukko enemmän tai vähemmän normaalista poikkeavaa ainesta halusi toimia vihollisen hyväksi.

Kuten tunnettua, myös juutalaiset, Suomen venäläiset, tataarit ja muutkin vähemmistöt, jotka meillä olivatkin hyvin pieniä, toimivat aivan nuhteettomasti ja jopa kiitettävästi kansakunnan puolesta ja ilmeisesti siis oli täysin syy laskea sen täysiarvoisiksi jäseniksi.

Kyseessä oli, kulunutta sanontaa käyttäen ”yhteinen tulikoe” ja juuri sellaisissa syntyy kansakunta, mikäli se ymmärretään Ernest Renanin hengessä ”päivittäisenä kansanäänestyksenä” sen sijaan, että sitä pidettäisiin ikuisena ja annettuna veren ja maan määrittämänä kokonaisuutena.

Renanin mielestä kansakunta muodostuu sekä yhteisistä muistoista että tahdosta elää yhdessä myös nyt ja vastaisuudessa. Nämä eivät ole selviöitä, sillä kansakunnilla on alkunsa ja loppunsa, siis Renanin mielessä.

Jos ihmiset ovat kärsineet, iloinneet ja toivoneet yhdessä, on se tärkeämpää kuin tullirajat tai passien määrittelemä kansalaisuus, puhumatta ihmisten fyysisistä tai psyykkisistä erityispiirteistä. Renanin mielestä kansakunta merkitsee suurta solidaarisuutta, joka perustuu niihin uhrauksiin, joita se on tehnyt ja joita se on valmis tekemään myös tulevaisuudessa.

Renanin kuuluisa puhe Sorbonnessa, jossa hän esitti tässä kosketellun käsityksensä kansakunnasta, pidettiin vuonna 1882. Vain reilu vuosikymmen oli tuolloin kulunut Saksan-Ranskan sodasta ja vain kolmisenkymmentä vuotta oli jäljellä ensimmäiseen maailmansotaan.

Tätä ajatellessa puhujan ylevä paatos ja gallialainen lennokkuus saattaa tuntua ontolta. Oliko sotien syynä itse asiassa tuo nationalismi? Ehkäpä kansakunnat todella ansaitsisivat mahdollisimman pian saada sen loppunsa, jonka Renan kerran ennusti tulevan? Eikö se EU:n myötä ole jo ollutkin tapahtumassa?

Kansakunnan muisti on aika erikoinen ja jopa paradoksaalinen asia. Postmodernien näkemysten myötä on yhä suositumpaa puhua sen keinotekoisuudesta ja jopa pahanlaatuisuudesta. Itse kansakunnan olemassaolo kiistetään yhä useammin ja halutaan sen sijaan nostaa esille erilaisten vähemmistöjen kokemukset sen vastakohtana.

Historian entinen valtiokeskeisyys ja jopa kansakunnan tarinaan keskittyminen ovat poissa muodista. Sen sijaan on nykyään monella taholla haluttu keskittyä siihen, mikä oli poikkeavaa, vaiettua ja jopa sorrettua, ellei peräti nationalismin hirviön murskaamaa.

Sotien aikana ei ole tapana korostaa yksilöä eikä hänen oikeuksiaan, vaan uhrimieltä ja valmiutta tinkiä omista eduista yhteisen asian hyväksi. Sattuneesta syystä juuri sodat myös ovat jokaisen kansakunnan suuria hetkiä, hyvässä ja pahassa. Ei ole sattuma, että ne itsenäisyyspäivänä nostetaan esille.

Sotien muistaminen on ilmiönä kiinnostava ja tärkeä. Ranskalaisille Napoleonin sodat olivat kansallisen suuruuden aikaa ja Saksan-Ranskan sota vuosina 1870-71 sen sijaan sietämätön kansallinen nöyryytys. Asiaa koskeva näyttely on nyt Ranskan sotamuseossa.

Kyseessä oli ennen muuta itse aiheutettu onnettomuus, mutta sen kostaminen saksalaisille muodostui suureksi kansalliseksi tehtäväksi, jonka seurauksiin voimme kohtalaisen pätevällä logiikalla lukea molemmat maailmansodat.

Kansakunnan häpeää symbolisoivat Saksalle menetetyt Elsass ja Lothringen. Niistä neuvottiin olemaan koskaan puhumatta, mutta aina ajattelemaan niitä. Olihan kyseessä historiallinen vääryys, jolla tosin oli oikaistu Ludvig XVI:n aikana tehty samanlainen vääryys. Niinpä niiden jatkamista voitiin aina pitää jommallakummalla taholla kansallisena velvollisuutena.

Jälkeenpäin on helppo nähdä, miten paljon paremmin Euroopan ja jopa koko ihmiskunnan asiat olisivat voineet kehittyä, mikäli noiden kahden maakunnan asiat olisi voitu ratkaista ilman väkivaltaa ja kansallisia intohimoja, kysyen mieluummin paikallisen väestön mieltä ja tyytymällä siihen.

Menneiden uhrausten muisteleminen on nyt Euroopassa jäänyt pois muodista. Kansakuntien halu elää yhdessä nyt ja vastaisuudessa on sekin alkanut rakoilla. Onko nyt jo näkyvissä Renanin ennustama kansakuntien loppu?

Selvää on ainakin, että Euroopasta löytyy monia, joiden mielestä tämä olisi hyvä asia. Tullien poistaminen ja kansalaisuuden merkityksen väheneminen ovat jo olleet pitkä askel kohti yhteistä Eurooppaa.

Entä mitä voitaisiin saada mahdollisesti häviävien kansakuntien tilalle? Voitaisiinko isänmaat ja äidinkielet korvata yhteisellä eurooppalaisella identiteetillä ja ehkä jopa uudella kielellä, kuten kommunistinen utopia kerran edellytti?

Siinä tapauksessa kai Renanin kuvitteleman ”päivittäisen kansanäänestyksen” tulisi saada enemmistöjen kannatus, joka heijastaisi halua elää yhdessä ja asettaa yhteinen etu oman edun edelle. Ehkäpä tarvittaisiin myös yhteinen eurooppalainen historia, joka kertoisi yhteisistä uhrauksista, jollaisiin kansat ovat valmiita myös tulevaisuudessa.

Esimerkkinä voisivat olla ne kärsimykset, jotka aiheutuvat EU:n maksumiesmaissa rahan keräämisestä niille roskalainoja myöntäneille pankeille, jotka olivat työntäneen niitä hulivilimaihin. Myös nuo ankaralle säästökuurille määrätyt maat kärsivät niin paljon, että asialla voisi olettaa olevan jotakin syvällistä, positiivista annettavaa niiden väestölle.

Saksalaiset ovat tiettävästi tyytyväisiä EU:hun, vaikka tuskin ovatkaan sen hyväksi mainittavia uhrauksia tehneet ja myös Ranskan vaalit viittaavat siihen, että kansa on vähemmän EU:ta kuin itsenäisyyteen palaamista vastaan.

Ja kukapa olisi sanonut, että EU, enempää kuin isänmaakaan tuo pelkkää onnea ja auvoa. Saattaa se olla, että suuri osa Euroopan väestöä ihan aidosti haluaa alueelleen yhä enemmän vierasta kulttuuria ja uskontoa edustavia, usein vihamielisiä maahanmuuttajia.  Ehkä se kärsii mielellään vaikka puutetta ajatellessaan, että globalisaatio joka tapauksessa tukee kehittyvien talousmahtien nousua, vaikkapa sitten oman kansan kustannuksella.

Onhan kyseessä jalo rooli, joka on selvästi altruistisempi kuin oman isänmaan edun ajaminen, kukaties muiden kustannuksella. Voipa se olla, että tällaisesta toiminasta tulee niin suuria moraalisia palkkioita, että niiden vuoksi sitä on valmis myös kärsimään.

Kysymys kuitenkin kuuluu: kuinka kauan? Ranska ei nyt tunnu lainkaan vakaalta eikä sen tulevaisuus populistin johdolla vaikuta rohkaisevalta.

Ruikutan, siis olen

 

Poseeraus elämänasenteena

 

Tässä maailmassa on paljon todellista hätää ja kurjuutta, jonka lievittämiseen meitä kutsuu yleinen inhimillisyys, joka näkee jokaisessa ihmisessä veljensä eli siis pohjimmiltaan samanlaisen (saman) ihmisen. Buddhalaisuudessa se merkitsee tiettyä totuuden tuntemisen asetetta, joka voidaan ilmaista sanoilla ”sinä olet minä”.

Tähän kiitettävään tietoisuuteen on pyritty assosioimaan monia muita asioita, yleisimpänä kai laiska meemeillä ajattelu ja hyväksi julistetun kellokkaan seurailu ilman sen kummempia ajatuksia tai emootioita.

Oma lukunsa on sentimentaalinen myötäkärsimys, joka tuottaa ihmiselle sitä suurempia palkintoja, mitä kiihkeämpää tunne on. Viime kädessä se on tuon oman tunteen palvontaa. Sillä myös usein koketeerataan ja poseerataan, mikä on etenkin naisväelle tyypillinen toimi: katsokaapas, miltä minä nyt näytänkään tässä tunteessani!

Koska inhimillinen myötäkärsimys on syystäkin arvostettu ja arvostettava asia, on selvää, että sitä kopioidaan massamitassa ja hyvinkin helppohintaista tavaraa on liikkeellä. Erityisesti viime vuosina on kaikenlainen puolestaloukkaantuminen, itse tuon puolustettavan ryhmän (!) lupaa kysymättä, tullut arvoon arvaamattomaan.

Tässä lienee syytä muistuttaa tuon ”arvata”-sanan vanhasta merkityksestä, jota sanaparsi käyttää. Sehän tarkoittaa arvioimista (vrt. esim. sellaisen teon arvo arvattiin 30 hopearahaksi), hinnan tai määrän estimointia.

Kun tullaan sellaisten asioiden äärelle, joilla ei voida asettaa hintaa, ollaan siis niin sanottujen arvaamattomien arvojen kansa tekemisissä, mutta tuosta asiasta ja sen ilmaisemisesta eri kielissä enemmän joskus toiste.

Joka tapauksessa tuo puolivillainen ja falski myötäkärsimys, jolla yhä useampi näyttää haluavan briljeerata, tuottaa yhä useammin pelkkä myötähäpeää, joka nyt on kärsimystä sekin, vaikka sillä ei pääsekään loistamaan.

Kun tuoita wokeilualukee, tekee mieli palata erääseen klassikkoon, jolla on tämänkin asian kannalta paljon relevanttia sanottavaa:

 

 sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Arkipäivän ressentimentti

Ressentimentin maailma

Эрик Хоффер, Человек убежденный. Личность, власть и массовые движения. Альпина паблишер, Москва 2017, 205 с. (Eric Hoffer, The True Believer, 1951)

 

Jaroslavlilaisesta Tšitai-gorod –kirjakaupasta sattui käteen muuan klassikko, joka minulta oli tähän mennessä jäänyt lukematta. Hyvä, että sattui, kirja on sangen ajatuksia herättävä ja hyvin viihdyttävä.

Nykyään massaihmisestä ja hänen varassaan nousevista ja kaatuvista joukkoliikkeistä on jo suuri määrä kirjallisuutta, tieteellistäkin.

Sitäkin enemmän hämmästyttää Eric Hofferin jo pian sodan jälkeen kirjoittama kirja, joka perustuu laajaan, mutta eklektiseen lukeneisuuteen. Uskomattomalta tuntuu, että sen kirjoittaja oli mitään kouluja käymätön autodidakti, joka elätti itseään hanttihommilla maatiloilla ja satamissa. Hän oli myös kiertänyt Amerikkaa kulkurina ja ollut kahdeksan vuotta sokeana.

Hofferia ei siis voi syyttää ainakaan siitä, ettei hän olisi tuntenut köyhyyden ja onnettomuuden alhoja. Hänen lähestymistapansa saattaa tuntua varsin aristokraattiselta, mutta jos se on vinoutunut, ei asia johdu ainakaan mistään kultalusikkasyndroomasta.

Hofferin suuria guruja ovat klassikot kuten Pascal, Renan, Tocqueville, Thoreau ja Dostojevski. Hän on myös tutustunut joukkoliikkeiden johtajien, kuten Leninin, Trotskin, Jeesuksen, Hitlerin ja Lutherin ajatuksiin. Alan tutkimusta, jos niin voi sanoa, edustaa täällä lähinnä Ortega y Gasset.

Korkealla abstraktiotasolla on mahdollista tehdä samoista aineksista teorioita, jotka näyttävät todistavan aivan päinvastaisia asioita. Näinhän toki tehdäänkin. Mitäpä muuta politiikan ja talouden koulukunnat ovat kuin esimerkkejä tästä.

Vaikka ns. suuria teorioita on käytännössä mahdotonta perustella sanan varsinaisessa merkityksessä tieteellisesti (yrityksistä muistanemme ”tieteellisen sosialismin”), on rohkeilla, maailmaa syleilevillä näkemyksillä kuitenkin merkittävä heuristinen arvonsa.

”Yksinäisen joukon” ja ”vaarallisen vapauden” (p.o. sietämättömän vapauden) tutkijoiksi ilmoittautui paljon väkeä toisen maailmansodan jälkeen ja yleensä heidän tähtäimessään oli Hitler ja osittain myös fasismi ja nationalistiset liikkeet.

Hoffer tarkastelee asioita laajemmasta perspektiivistä ja ottaa vertailuun mukaan myös uskonnot. Itse asiassa kirjan nimi viittaakin juuri uskonnolliseen ihmiseen. Venäläinen käännös, joka puhuu ”vakuuttuneesta ihmisestä” vastaa oikeastaan paremmin kirjan sisältöä. Hofferin teemoja ovat persoonallisuus, valta ja massaliikkeet eri vaiheissaan.

Samanlaisia kaikki massaliikkeet eivät ole, mutta toki analyyttisen ajattelun eräänä tärkeänä tehtävänä on löytää yleistyksiä, muutenhan ihmissuku pysyisi lapsellisuuden tilassa.

Yleistysten ohella on tietenkin säilytettävä tuntuma todellisuuteen eikä häivytettävä sitä yksinkertaistuksilla, kuten massaliikkeiden fanaatikot tekevät. Vain hölmö pitää yleistyksiä ja erityispiirteiden huomioimista toisilleen vastakkaisina saati keskenään sovittamattomina asioina. Sitä ne ovat vain psyykkisesti vajaakykyisille.

Mutta millainen onkaan massaihmisen psyyke, hänen, jonka harteilla nykyinen maailmamme on ollut jo muutaman sukupolven ajan?

Hofferin käsitys ei ole imarteleva. Ihminen, useimmat meistä, on tyytymätön olento. Tyytymättömyys johtuu siitä, että ihminen tajuaa olevansa vähäarvoinen ja vihaa siksi koko maailmaa, jossa tämä vähäarvoisuus toteutuu. Viime kädessä (ansaittu) viha ja halveksunta kohdistuu ihmiseen itseensä.

Vain aidosti luovat ihmiset, joille maailma tarjoaa ikuisesti innoitusta ja työ palkitsee tekijänsä, voivat olla todella tyytyväisiä. Heille maailman muuttaminen ei ole tärkeää. Aivan keskeinen tarve se sen sijaan on kaikille epäonnistuneille taitelijoille ja muille luovan työn tekijöille, jotka viime kädessä itsekin ymmärtävät mitättömyytensä.

He ovat aktiivisimpia tämän maailman eli siis nykyisyyden vihaajia ja pyrkivät kaikin voimin uuteen, parempaan maailmaan, joka sijaitsee huomisessa ja jossa heidän mitättömyytensä on pois pyyhitty.

Hoffer on mielestään havainnut kaikissa massaliikkeissä kausia, jotka menevät suunnilleen samassa järjestyksessä, vaikka kovin selviä lainomaisuuksia ei voi sanoa syntyvän, kun verrataan parin kymmenen vuoden aikana kehittyneitä poliittisia liikkeitä ja pari vuosituhatta kestäneitä uskontoja.

Joka tapauksessa selvää on, että vallankumoukset aina ehtyvät tietyssä vaiheessa ja entusiasmista siirrytään kirkkojen rakentamiseen ja henkilökunnan palkkaamiseen.

Kirjoittajan teoriat näyttävät pätevän erinomaisesti Saksan ja Venäjän totalitaaristen liikkeiden kohdalla, mikä on jo aika paljon sekin. Vertailu uskontoihin pakottaa tekemään hieman säätöjä, mutta niinhän kaikessa todellisuutta kunnioittavassa ajattelussa joudutaan tekemään, mikäli kohteena on ihmisten käyttäytyminen eikä kuollut luonto.

Kiinnostavinta Hofferin kirjassa on mielestäni joka tapauksessa sen lähtökohta: ihmisen vajavaisuus, mistä kumpuaa omaa itseä ja olemassa olevaa maailmaa kohtaan tunnettu viha ja halveksunta.

Kyseessä on ilmeinen nietzscheläinen ressentimentti, joka tuntuu olevan ihmisen luonnollinen tila, ellei hän satu olemaan aidosti luova yksilö, joka saa toteuttaa missiotaan aidossa luovassa työssä. Tuo luova työ saattaa liittyä käsityöläisammatteihin, taiteelliseen tai tieteelliseen luomiseen ja niin edelleen.

Joka tapauksessa sellaisella ihmisellä ei ole tarvetta halveksua itseään eikä maailmaansa. Hän on vapaa, eikä tunne tarvetta joutua kahleisiin.

Massaihmisen laita on toisin. Hän haluaa nimenomaan vapautua mitättömyydestään ja sulautua massaan, tulla nöyryytetyksi ja kärsiväksi, vasta se tekee hänet onnelliseksi, mikäli tuota sanaa voi tässä yhteydessä käyttää.

Köyhyys ei luovalle ihmiselle ole sietämätön olotila. Sitä se epäilemättä kuitenkin on luomiskyvyttömälle luovan työn tekijälle, jonka mielenkiinto paljolta keskittyy apurahojen ruinaamiseen ja niiden pienuudesta valittamiseen.

Kirjoittajalla on paljonkin sanomista siitä, miten massaliikkeen voima ja puoleensa vetävyys syntyy vasta silloin, kun se vaatii jäseniltään kaiken ja antaa tilalle vain uskon toisenlaiseen huomiseen. Mahdottomaan tehtävään sitoutuminen antaa massaihmiselle kuvitelman omasta merkityksellisyydestä ja kuolemattomuudesta.

Venäläistä kommunismia Hoffer kuvaa hyvin sattuvasti ja hänen paljolta aforistiset luonnehdintansa tuntuvat sopivan hyvin myös ainakin natsismiin.

Mieleen tulee luontevasti kysymys, missä määrin Hoffer tarjoaa hedelmällistä näkökulmaa myös esimerkiksi feminismiin, vihreään liikkeeseen ja nykyiseen niin sanottuun arvoliberalismiin, joka nostattaa mielenosoituksia ja innoittaa fanaatikkoja.

Nuo aatesuunnat edustavat ainakin kaikki radikaalia ja jopa totalitaarista ajattelua. Konservatismia ja liberalismia sanan klassisessa merkityksessä niistä ei kannata etsiä. Vihreiden kohdalla toki voi puhua taantumuksellisuudesta, joka on yksi radikalismin laji huolimatta siitä, että sitä on usein väärinkäytetty konservatiiveja haukuttaessa.

Radikalismi on tietenkin muuan massaliikkeen välttämätön ainesosa, mutta missä määrin se yllämainituissa tapauksissa johtuu juuri siitä vihasta olemassa olevaa maailmaa, jonka tietoisuus omasta kelvottomuudesta aiheuttaa –ja viime kädessä siis itsevihasta?

Hofferia lukiessa tuntee yhä uudelleen näkevänsä hänen kohteenaan nykyaikaisen collegeradikaalin, joka suurella innolla järjestää kokouksia estääkseen opettajia puhumasta sellaisella tavalla, joka saattaisi harmittaa erilaisia vähemmistöjä.

Feministiliikkeen pohjalla oleva ressentimentti on itse asiassa aivan avointa ja erilaiset karvataitelijat ja vaginamonologien sepittelijät esittelevät kaikille halukkaille kyvyttömyyttään todelliseen luovaan työhön. Tuntuu kuin Hoffer olisi kirjoittanut näiden ihmisten hahmo silmiensä edessä.

Sinänsä aika ohut kirja on täynnä kiinnostavia huomioita. Muuan vallankumouksellisen kauden eli massaliikkeen syntykauden tunnusmerkkejä ja luultavasti myös edellytyksiä on ikävystyminen. Kukapa ei muistaisi lausetta Ranskan on ikävä.

Tuntuu siltä, että myös läntisellä maailmalla on nyt ikävä, kuten niin monesti ennenkin. Tajunnantäytön uudet tekniikat tarjoavat tien pois ikävästä, mutta vain pinnallisesti. Saavatko edes rikkaat tyhjäntoimittajat tyydytystä elämäänsä? Auttavatko siinä edes extreme-lajit? Mistä johtuu se, että kaikkein suurin mielettömyys eli sota tuntuu nyt monia niin suuresti kiehtovan?

Työttömyys ja sen synnyttämä tarkoituksettomuus on yhteiskunnan ja ihmisen kannalta paljon tuhoisampaa kuin köyhyys tai edes kurjuus.

Globalisaatio saattaa tuoda meille ja muille halpoja hyödykkeitä, mutta elämälle se ei voi antaa tarkoitusta. Massaihminen on keskuudessamme alastomampana kuin koskaan.

Suurin ja perimmäisin ongelmamme saattaakin olla tarkoituksettomuus, oma viheliäisyytemme ja se viha, jota me sen takia tunnemme sekä itseämme että koko muuta nykyistä maailmaamme kohtaan, lukuun ottamatta tämän  oman maailmamme vihollisia, joita me masokistisesti rakastamme.

No, itse asiassa otan vapauden poistua tästä kuvatusta joukosta, vaikka tiedän, ettei sellainen kuulu hyviin tapoihin.