Nationalisti ja kovat ajat

Kovia aikoja

Daniel Juslenius, Suomen onnettomuus. De miseriis fennorum. Suomentanut ja toimittanut Juhani Sarsila.23°45. 2004, 171 s.

Juhani Sarsila on tehnyt suuren työn kääntämällä suoraan latinasta Daniel Jusleniuksen merkittävän inauguraatioluennon Oratio de miseriis fennorum.

Asian merkittävyyttä lisää se, ettei tästä tekstistä ole olemassa mitään käännöksiä, johon suomennosta voitaisiin verrata. Apurahojen myöntäjille tällaiset asiat ilmeisesti kuitenkin ovat mahdottomia tajuta, toteaa kirjoittaja happamasti.

Käännös ja toimitustyö on tehty suurella huolella etten sanoisi hartaudella. Esipuheessa ja jälkisanoissa kääntäjä esittää  myös yhtä laajan kuin oppineen ja henkevän katsauksen sekä Jusleniuksen elämään ja kehitykseen että tuon aikakauden historiografiaan ja muihin asiaankuuluviin seikkoihin.

Juslenius oli huippulahjakas opiskelija, josta sukeutui professori ja sitten Porvoon ja myöhemmin Skaran piispa. Hänen työtään on ensimmäinen merkittävä suomenkielen sanakirja Suomalaisen sana-lugun koetus.

Kuten tunnettua, Juslenius meni aikanaan mukaan ns. gööttiläiseen historiankirjoitukseen, jossa Ruotsin maineikasta menneisyyttä paisuteltiin ja johdettiin sen kehitys aina ukko Noasta saakka, Jusleniuksen tunnettu kontribuutio tälle suuntaukselle oli Vanha ja uusi Turku/Aboa vetus et nova, jota kannattaa aina silloin tällöin huvikseen ja muutenkin lukea.

Itse kullakin genrellä oli omat sääntönsä eikä esimerkiksi Turkuun ja yleensä isännmaahan kohdistuneelta laudatiolta voinut vaatia kriittisyyttä, sehän oli ihan eri tehtävä. Mutta Juslenius oli aikanaan todella suomalainen patriootti, josta kaikin mokomin voi käyttää myös nationalistin nimikettä, ainakin tietyssä vaiheessa.

Mutta monenahan sitä on mies eläessään ja Jusleniuksesta tuli vanhemmiten Ruotsin valtakunnan yhteistä etua ja keskittämistä hyvin ymmärtävä oppinut, joka suunnitteli jopa ruotsalaistamiseksi katsottavaa politiikkaa yhdessä hyvän ystävänsä, Suomen-syöjä Israel Nesseliuksen kanssa.

Käsillä oleva Jusleniuksen oraatio esittää genren vaatimusten mukaisesti suomalaisten onnettomuuden (Isonvihan) kuvauksen, argumentaation ja refutaation sekä lopuksi peroraation ja konkluusion.

Mieltä kääntävät yksityiskohdat vihollisen julmuuksista ja suomalaisten kärsimyksistä rinnastetaan tekstissä kuvauksiin tämän jalon kansan urhoollisuudesta ja uskollisuudesta.

Totta oli, että vihollinen oli ahdistanut Suomen armeijan tieltään ja valloittanut maan, mutta ne kaksi suurta taistelua, Kostianvirta ja Napue, jotka se joutui käymään, todistivat suomalaisten tavattomasta sitkeydestä ja urhoollisuudesta. Samanlainen esimerkki oli Nevan ylitys onnettoman Lybeckerin johdolla, jossa pieni suomalaisjoukko torjui ylivoimaisen vihollisen.

Sivumennen sanoen, Lybecker esiintyy tässä vielä sankarina eikä skandaalimaisen kehnona sodanjohtajana, jonka tunarointi Nevan eteläpuolella riittänee viholliselle laulujen aiheeksi vielä pitkäksi aikaa.

Olemattoman tiedustelun takiahan sieltä peräydyttiin suin päin meritse ja tapettiin ennen lähtöä tuhansia hevosia…

Mutta tämä ei nyt tässä ole oleellista. Oleellista on Jusleniuksen kuvaama kansan uskollisuus ja urheus ja vihollisen pirullinen julmuus ja kataluus.

Tässä asiassa avainasemassa on aivan tietty tunne: patriotismi, eli uskollisuus isänmaalle, patrialle, ja rakkaus sitä kohtaan.

Sarsilan selostus patria-käsitteen moninaisuudesta on kiinnostava. Patriat muodostivat ikään kuin sisäkkäisiä kehiä. Ensimmäinen patria oli koko Ruotsin hallitsema alue, joka levisi ympäri Itämeren. Toiseksi oli mater patria eli Ruotsin emämaa, kolmanneksi tuli kolmen ydinalueen, Sveanmaan, Götanmaan ja Suomen kokonaisuus. Sen jälkeen tuli jokin näistä ydinalaueista, esimerkiksi Suomi ja sen jälkeen seurasivat maakunta ja sitten vielä muitakin.

Sarsilaa kiusaa selvästi se, yhä muodikas suuntaus, joka jankuttaa, ettei aikoinaan eli siis ennen 1800-lukua mitään Suomea ollut, vaan ainoastaan joukko Ruotsin maakuntia.

Tämän väitteen paikkansapitämättömyys on aivan ilmeinen ellei nyt sitten pysytellä puhtaasti juridisissa sfääreissä, jota ovat asia erikseen ja jotka tietenkin ovat olemassa vain varsinaisen  reaalisen todellisuuden ulkopuolella.

Totta maar Suomi olemassa oli ja sen mukana myös suomalainen patriotismi, jota vallan hyvin voidaan nimittää myös nationalismiksi, vaikka sen niminen aate tulikin muotiin vasta sata vuotta myöhemmin.

Ei nationalismi syntynyt Hegelin päässä eikä Fichtenkään. He vain omana aikanaan antoivat sille käyttökelpoisia aseita.

Sarsila nimittää Runebergia suomalaisen nationalismin kultamitalistiksi, mutta arvioi, että Juslenius pohjusti tämän työtä hyvinkin pronssimitalin arvoisesti ja tähän väitteeseen kannattaa suhtautua vakavasti.

Millainen sitten oli se vanha vainooja, joka oli suomalaisten onnettomuuksien takana? Skismaattiset venäläiset olivat perkeleen väkeä, mutta täytyy muistaa, että myös paavin kirkko edusti antikristuksen uskoa. Luterilaisuuden jylhä tehtävä oli yksin edustaa Jumalan valtakuntaa ja hänen puhdasta sanaansa.

Vihollisen aseina Suomessa olivat sanoin kuvaamattoman villit, Helvetin syvyyksistä karauttaneet kasakat. Julmuuksista pahin ja viimeinen oli se, että pienet lapset riistettiin äideiltään ja käännytettiin väkisin Perkeleen uskonlahkoon.

Sivumennen sanoen, tuota lahkoahan edusti myös Ruotsin valtakunnassa joltinenkin joukko uusia alamaisia, jotka asuivat Raja-Karjalassa ja Joensuun tienoilla. Näitä ei Juslenius tunnustanutkaan oikeiksi fenneiksi, vaan katsoi, että heihin oli päässyt iskostumaan paitsi venäjän kieli, myös ryssien luontaista pahuutta…

On selvää, että Jusleniuksella oli mielessään Ruptuurisota vuosina 1656-1658, jolloin Stolbovan rauhassa 1617 Ruotsiin liitetty ortodoksiväestö osittain nousi kapinaan.

Mieli tekisi mainita myös Savonlinnan opettajankoulutuksen petollisesta ja rikollisesta ryöstämisestä Joensuuhun, mutta itse asiassa tämä kuuluu myöhempään aikaan ja liittyy kyseisen väestön synnynnäisiin ja perinnöllisiin ominaisuuksiin korkeintaan löyhästi.

Kuten mainittiin, Jusleniuksestakin tuli eräänlainen takinkääntäjä ja hän alkoi vanhoilla päivillään kovasti ymmärtää Ruotsin valtakunnan yhtenäistämispyrkimyksiä.

Tosiasia oli, että monikulttuurisuus muodosti valtakunnalle kuolemanvaaran. Myös vuonna 1658 Ruotsiin liitetyssä Skoonessa oli noustu kapinaan ja Snapphane-liikettä oli syytä yhä varoa. Perivihollinen Tanska ei unohtanut.

Mutta Skoonessa ja muuallakin uusissa maakunnissa onnistui denationalisaatio eli ruotsalaistaminen erinomaisesti. Väkivalta kannatti.

Suomessa suunniteltiin väestönsiirtoja ja pakkokeinoja valtakunnan rationaaliseksi yhdenmukaistamiseksi. Lapsikin ymmärsi, minkä arvoista monikulttuurisuus oli levottomassa maailmassa.

Ei niistä yhtenäistämistoimista koskaan lopulta mitään tullut. Kaiketi keskusvalta ymmärsi, ettei suomalaisia kannattanut liikaa ärsyttää. Heidän itsepäisyytensä oli jo tuohon aikaan hyvin tunnettua.

Niinpä ei kukaan jotakuta kurjaa ulkomaalaista lukuun ottamatta päässyt ainakaan vastoin asukkaiden tahtoa astumaan niiden rajojen sisälle, jotka luonnon havaitaan antaneen Suomelle, toteaa Juslenius. Siinäpä valtiollisuuden olennainen tunnusmerkki.

Epäilemättä ruotsalaisuus oli maassamme kohtuuttoman suosittua 1600-luvulla ja myöhemminkin, mutta normaaliahan moinen tasa-arvon puute on ollut kaikkialla ja taitaa olla vieläkin.

Joka tapauksessa suomalaisten oikeus omaan, suomalaiseen ja ajan oloissa myös vapaaseen kotimaahansa oli heille kallis. Uhkaa siihen kohdistui niin idästä kuin lännestä, mutta lopulta voitiin todeta, että molemmista suunnista alettiin ymmärtää kansan oikeutta päättää omasta isänmaastaan sen rajojen sisällä.

Fennofiilin jyrähdykset

Jusleniuksen madonluvut

Juhani Sarsila on yksi ani harvoja tämän maan todellisia oppineita älyköitä, joiden perspektiivi ulottuu kauas yli päivänpolitiikan mitättömän nykytärkeyden ja poliittisen korrektiuden idiotismin.

Häneltä on juuri ilmestynyt berliiniläisen Peter Lang -kustantamon kansainvälisessä tiedesarjassa kirja Struggle of Faith and Reason: A History on Intolerance and Punitive Censorship. Part I: From Homer to Peter Abelard and Arnold of Brescia. 569 s.

Olen sen käsikirjoituksen jossakin vaiheessa lukenut ja siitä jo jotakin kirjoittanut, mutta jostakin syystä tietokoneeni hakutoiminto ei vain kykene sitä nyt löytämään. Vika on tietenkin etsijässä.

Sen sijaan löytyi haulla muita vanhoja tekstejä, muun muassa tämä, joka mielestäni hyvinkin kannattaa taas lukea ja tietenkin ennen muuta sen kohteena oleva Sarsilan suomentama ja toimittama kirja, jos sen onnistuu jotenkin näinä omituisina päivinä käsiinsä saamaan.

Tässä joka tapauksessa itse teksti:

Kovia aikoja

Daniel Juslenius, Suomen onnettomuus. De miseriis fennorum. Suomentanut ja toimittanut Juhani Sarsila.23°45. 2004, 171 s.

Juhani Sarsila on tehnyt suuren työn kääntämällä suoraan latinasta Daniel Jusleniuksen merkittävän inauguraatioluennon Oratio de miseriis fennorum.

Asian merkittävyyttä lisää se, ettei tästä tekstistä ole olemassa mitään käännöksiä, johon suomennosta voitaisiin verrata. Apurahojen myöntäjille tällaiset asiat ilmeisesti kuitenkin ovat mahdottomia tajuta, toteaa kirjoittaja happamasti.

Käännös ja toimitustyö on tehty suurella huolella etten sanoisi hartaudella. Esipuheessa ja jälkisanoissa kääntäjä esittää myös yhtä laajan kuin oppineen ja henkevän katsauksen sekä Jusleniuksen elämään ja kehitykseen että tuon aikakauden historiografiaan ja muihin asiaankuuluviin seikkoihin.

Juslenius oli huippulahjakas opiskelija, josta sukeutui professori ja sitten Porvoon ja myöhemmin Skaran piispa. Hänen työtään on ensimmäinen merkittävä suomenkielen sanakirja Suomalaisen sana-lugun koetus.

Kuten tunnettua, Juslenius meni aikanaan mukaan ns. gööttiläiseen historiankirjoitukseen, jossa Ruotsin maineikasta menneisyyttä paisuteltiin ja johdettiin sen kehitys aina ukko Noasta saakka, Jusleniuksen tunnettu kontribuutio tälle suuntaukselle oli Vanha ja uusi Turku/Aboa vetus et nova, jota kannattaa aina silloin tällöin huvikseen ja muutenkin lukea.

Itse kullakin genrellä oli omat sääntönsä eikä esimerkiksi Turkuun ja yleensä isännmaahan kohdistuneelta laudatiolta voinut vaatia kriittisyyttä, sehän oli ihan eri tehtävä. Mutta Juslenius oli aikanaan todella suomalainen patriootti, josta kaikin mokomin voi käyttää myös nationalistin nimikettä, ainakin tietyssä vaiheessa.

Mutta monenahan sitä on mies eläessään ja Jusleniuksesta tuli vanhemmiten Ruotsin valtakunnan yhteistä etua ja keskittämistä hyvin ymmärtävä oppinut, joka suunnitteli jopa ruotsalaistamiseksi katsottavaa politiikkaa yhdessä hyvän ystävänsä, Suomen-syöjä Israel Nesseliuksen kanssa.

Käsillä oleva Jusleniuksen oraatio esittää genren vaatimusten mukaisesti suomalaisten onnettomuuden (Isonvihan) kuvauksen, argumentaation ja refutaation sekä lopuksi peroraation ja konkluusion.

Mieltä kääntävät yksityiskohdat vihollisen julmuuksista ja suomalaisten kärsimyksistä rinnastetaan tekstissä kuvauksiin tämän jalon kansan urhoollisuudesta ja uskollisuudesta.

Totta oli, että vihollinen oli ahdistanut Suomen armeijan tieltään ja valloittanut maan, mutta ne kaksi suurta taistelua, Kostianvirta ja Napue, jotka se joutui käymään, todistivat suomalaisten tavattomasta sitkeydestä ja urhoollisuudesta. Samanlainen esimerkki oli Nevan ylitys onnettoman Lybeckerin johdolla, jossa pieni suomalaisjoukko torjui ylivoimaisen vihollisen.

Sivumennen sanoen, Lybecker esiintyy tässä vielä sankarina eikä skandaalimaisen kehnona sodanjohtajana, jonka tunarointi Nevan eteläpuolella riittänee viholliselle laulujen aiheeksi vielä pitkäksi aikaa.

Olemattoman tiedustelun takiahan sieltä peräydyttiin suin päin meritse ja tapettiin ennen lähtöä tuhansia hevosia…

Mutta tämä ei nyt tässä ole oleellista. Oleellista on Jusleniuksen kuvaama kansan uskollisuus ja urheus ja vihollisen pirullinen julmuus ja kataluus.

Tässä asiassa avainasemassa on aivan tietty tunne: patriotismi, eli uskollisuus isänmaalle, patrialle, ja rakkaus sitä kohtaan.

Sarsilan selostus patria-käsitteen moninaisuudesta on kiinnostava. Patriat muodostivat ikään kuin sisäkkäisiä kehiä. Ensimmäinen patria oli koko Ruotsin hallitsema alue, joka levisi ympäri Itämeren. Toiseksi oli mater patria eli Ruotsin emämaa, kolmanneksi tuli kolmen ydinalueen, Sveanmaan, Götanmaan ja Suomen kokonaisuus. Sen jälkeen tuli jokin näistä ydinalueista, esimerkiksi Suomi ja sen jälkeen seurasivat maakunta ja sitten vielä muitakin.

Sarsilaa kiusaa selvästi se, yhä muodikas suuntaus, joka suurenakin intellektuaalisen urotyönään jaksaa jankuttaa, ettei aikoinaan eli siis ennen 1800-lukua mitään Suomea ollut, vaan ainoastaan joukko Ruotsin maakuntia.

Tämän väitteen paikkansapitämättömyys on aivan ilmeinen ellei nyt sitten pysytellä puhtaasti juridisissa sfääreissä, jota ovat asia erikseen ja jotka tietenkin ovat olemassa vain varsinaisen, reaalisen todellisuuden ulkopuolella.

Totta maar Suomi olemassa oli ja sen mukana myös suomalainen patriotismi, jota vallan hyvin voidaan nimittää myös nationalismiksi, vaikka sen niminen aate tulikin muotiin vasta sata vuotta myöhemmin.

Ei nationalismi syntynyt Hegelin päässä eikä Fichtenkään. He vain omana aikanaan antoivat sille käyttökelpoisia aseita.

Sarsila nimittää Runebergia suomalaisen nationalismin kultamitalistiksi, mutta arvioi, että Juslenius pohjusti tämän työtä hyvinkin pronssimitalin arvoisesti ja tähän väitteeseen kannattaa suhtautua vakavasti.

Millainen sitten oli se vanha vainooja, joka oli suomalaisten onnettomuuksien takana? Skismaattiset venäläiset olivat perkeleen väkeä, mutta täytyy muistaa, että myös paavin kirkko edusti antikristuksen uskoa. Luterilaisuuden jylhä tehtävä oli yksin edustaa Jumalan valtakuntaa ja hänen puhdasta sanaansa.

Vihollisen aseina Suomessa olivat sanoin kuvaamattoman villit, Helvetin syvyyksistä karauttaneet kasakat. Julmuuksista pahin ja viimeinen oli se, että pienet lapset riistettiin äideiltään ja käännytettiin väkisin Perkeleen uskonlahkoon.

Sivumennen sanoen, tuota lahkoahan edusti myös Ruotsin valtakunnassa joltinenkin joukko uusia alamaisia, jotka asuivat Raja-Karjalassa ja Joensuun tienoilla. Näitä ei Juslenius tunnustanutkaan oikeiksi fenneiksi, vaan katsoi, että heihin oli päässyt iskostumaan paitsi venäjän kieli, myös ryssien luontaista pahuutta…

On selvää, että Jusleniuksella oli mielessään Ruptuurisota vuosina 1656-1658, jolloin Stolbovan rauhassa 1617 Ruotsiin liitetty ortodoksiväestö osittain nousi kapinaan.

Mieli tekisi mainita myös Savonlinnan opettajankoulutuksen petollisesta ja rikollisesta ryöstämisestä Joensuuhun, mutta itse asiassa tämä kuuluu myöhempään aikaan ja liittyy kyseisen väestön synnynnäisiin ja perinnöllisiin ominaisuuksiin korkeintaan löyhästi.

Kuten mainittiin, Jusleniuksestakin tuli eräänlainen takinkääntäjä ja hän alkoi vanhoilla päivillään kovasti ymmärtää Ruotsin valtakunnan yhtenäistämispyrkimyksiä.

Tosiasia oli, että monikulttuurisuus muodosti valtakunnalle kuolemanvaaran. Myös vuonna 1658 Ruotsiin liitetyssä Skoonessa oli noustu kapinaan ja Snapphane-liikettä oli syytä yhä varoa. Perivihollinen Tanska ei unohtanut.

Mutta Skoonessa ja muuallakin uusissa maakunnissa onnistui denationalisaatio eli ruotsalaistaminen erinomaisesti. Väkivalta kannatti.

Suomessa suunniteltiin väestönsiirtoja ja pakkokeinoja valtakunnan rationaaliseksi yhdenmukaistamiseksi. Lapsikin ymmärsi, minkä arvoista monikulttuurisuus oli levottomassa maailmassa.

Ei niistä yhtenäistämistoimista koskaan lopulta mitään tullut. Kaiketi keskusvalta ymmärsi, ettei suomalaisia kannattanut liikaa ärsyttää. Heidän itsepäisyytensä oli jo tuohon aikaan hyvin tunnettua.

Niinpä ei kukaan jotakuta kurjaa ulkomaalaista lukuun ottamatta päässyt ainakaan vastoin asukkaiden tahtoa astumaan niiden rajojen sisälle, jotka luonnon havaitaan antaneen Suomelle, toteaa Juslenius. Siinäpä valtiollisuuden olennainen tunnusmerkki.

Epäilemättä ruotsalaisuus oli maassamme kohtuuttoman suosittua 1600-luvulla ja myöhemminkin, mutta normaaliahan moinen tasa-arvon puute on ollut kaikkialla ja taitaa olla vieläkin.

Joka tapauksessa suomalaisten oikeus omaan, suomalaiseen ja ajan oloissa myös vapaaseen kotimaahansa oli heille kallis. Uhkaa siihen kohdistui niin idästä kuin lännestä, mutta lopulta voitiin todeta, että molemmista suunnista alettiin ymmärtää kansan oikeutta päättää omasta isänmaastaan sen rajojen sisällä.

Siihen aikaan kun Mazepa Pietarin petti

 

Suomi Ruotsi-Suomen aikaan

 

Daniel Juslenius, Suomen onnettomuus. De miseriis fennorum. Suomentanut ja toimittanut Juhani Sarsila. Suomalaisuuden liitto 2022, 150 s.

 

Vielä 1950-luvulla oli normaalia puhua Ruotsi-Suomesta tarkoitettaessa aikaa ennen 1809. Kyseessä oli tietenkin anakronismi. Ei sen nimistä valtiota esiinny ajan lähteissä.

Nyt on vähitellen siirrytty toiseen äärimmäisyyteen. Benedict Anderson nimisen muotipellen ajatuksia muka seuraten on alettu yhä tietävämmin väittää, ettei Suomea missään mielessä ollut ennen vuotta 1809, kukaties ei edes ennen vuotta 1917, kuten juhlavuotemme onneton tunnus Suomi 100 näytti kertovan.

Anderson ei edes itse suinkaan väittänyt, että kansalliset yhteisöt olisivat vain kuviteltuja. Sen sijaan hän halusi korostaa painetun tekstin roolia kansakunnan, siis sen hahmon ja yhtenäisyyden rakentamisessa. Olisihan ollutkin täysin avutonta huttua väittää, ettei Euroopassa tai muuallakaan ollut eikä voinut olla kansakuntia ennen kuin kansat oppivat lukemaan ja saivat sitä kautta tietää keitä ovat ja kuuluvatko yhteen vai ei.

Mutta kyllähän akateemisissa piireissä viime vuosikymmeninä on voinut olettaa ja väittää miltei mitä tahansa. Miksei siis myös sitä, ettei ollut mitään Suomea, vaikka oli useita Suomen kronikoita, vaikka Suomesta kyllä puhuttiin Ruotsin osana (eikä mistään Itämaasta), vaikka Suomen irrottamista Ruotsista ja jopa sen itsenäisyyttä kaavailtiin 1700-luvulla jo useaankin kertaan ja vaikka Suomen suuriruhtinaskunta mainittiin aina Ruotsin kuninkaan omistuksena jo 1500-luvulta saakka.

Tuo Suomen olemassaolon kieltäminen vastoin selviä tosiasioita on aina ihmetyttänyt minua. Onhan argumenttejakin esitetty, kuten se, että Haminan rauhassa 1809 ei Venäjään liitetty Suomea, vaan tietyt Ruotsin valtakunnan läänit. Huomiotta sen sijaan jätetään, että Uudenkaupungin rauhassa 1721 nimenomaan puhuttiin tiettyjen Suomen suuriruhtinaskunnan alueiden liittämisestä Venäjään.

Mutta muodit ovat muoteja. Tuon uusimman muodin eli konstruktivistisen kansakuntakäsityksen myötä on joka tapauksessa käynyt niin, että koko vanha historiamme vuotta 1809 edeltävältä ajalta on jotenkin jäänyt irralliseksi koko menneisyyskuvassamme. Kuinka voisi historiaa olla sellaisella, jota ei ole edes olemassa? Tämä on ajatuksellinen vinoutuma, etten sanoisi yksi hulluuden muoto.

 Kyllä meidän tässäkin maassa on kyettävä ajattelemaan, että historiamme ulottuu sinne, minne historian lähteetkin sen sallivat ulottua. Sitä ennen on sitten esihistoriaa, josta siitäkin nykyään voidaan saada tietoja esimerkiksi genetiikan avulla.

Tämä nykyisen, melko surkean tilanteen huomioon ottaen, on aivan erityisen hienoa saada suomeksi huolellisesti suoraan alkutekstistä käännettyinä ja annotoituina eräitä tämän aihepiirin merkkiteoksia.

Sellainen on ilman muuta Daniel Jusleniuksen Suomen onnettomuus, kuten monet muutkin Jusleniuksen teokset. Juhani Sarsila, joka on tässä asiassa tehnyt suuren pioneerityön, on saanut havaita, että tutkimuksen rahoittajat eivät ole antaneet arvoa moisen aihepiirin tutkimukselle ja joku moukka on suorastaan leimannut tällaisen työn rahoittamisen tutkimusvarojen väärinkäytöksi…

Sarsila sijoittaa kääntämänsä ja toimittamansa tekstin aikansa oloihin. Tämä suomalaisen patriotismin ilmaus kohdistui yhteen lukuisista patrioista, isänmaista. Nimenomaan suomalaisuus oli keskeisen tärkeä identiteettitekijä niille tai ainakin monille niistä, jotka asuivat Suomessa.

Sivumennen sanoen, Suomessa ajateltiin olevan myös oma pääkaupunkinsa, Turku, joka oli niin oikeudenhoidon kuin kirkon ja oppineisuuden ja myös talouden kannalta Suomen keskus. Erään ruotsinmielisen chauvinistin mielestä pääkaupunki olisikin ollut siirrettävä uuteen paikkaan…

Entäpä käsite Ruotsi-Suomi? Sitä ei käytetä, mutta Sarsila havaitsee kyllä, että asiallisesti puhutaan useinkin tavalla, jolla tällaisen parin olemassaolo oletetaan.

Mutta ei kai sellaisten ihmisten käsityksiä voi muuttaa, jotka ajattelevat kuin venäläinen fiktiivinen henkilö Kozma Prutkov, jonka mielestä vasta valtiollinen, virallinen asema teki asioista todellisia.

Tämän kirjansa, joka itse asiassa oli virkaanastujaispuhe, Juslenius piti vuonna 1715 Ruotsissa eli siis Suuren Pohjan sodan kestäessä ja kuninkaan ollessa vielä Turkissa.

Mitä itse kirjan varsinaiseen teemaan tulee, se liittyy Suureen Pohjan sotaan ja niihin moitteisiin, joita suomalaiset saivat Ruotsista: he eivät muka olleet vaivautuneet puolustamaan omaa maataan ja olivat menettäneet sen sankarimaineen, joka heillä oli joskus ollut.

Juslenius kumoaa moiset pahantahtoiset panettelut, vaikka itse asiassa tunnustaakin, että suomalaisten vanha soturimaine oli kärsinyt pahan kolauksen. Itse asiassahan Suomessa tosiaankin esiintyi haluttomuutta tulla lippujen alle, kun niiden johto osoittautui kyvyttömäksi hankkimaan joukoille edes ruokaa siksi ajaksi, kun ne olivat palveluksessa- vihollisen torjumisesta puhumatta. Tätä asiaahan on Antti Kujala tutkinut.

Juslenius kuvaa myös yksityiskohtaisesti niitä hirvittäviä kidutuksia, joita sanoinkuvaamattoman villit, helvetin syvyyksistä karauttaneet kasakat aiheuttivat suomalaisille. Tilanteen pirullisuutta lisäsi määrättömiin asti se seikka, että ihmisiä pakotettiin palvomaan skismaattisten venäläisten saatanallisia jumalankuvia ja lapsia käännytettiin vieraaseen uskoon, Helvetin tielle mikä oli tuottava sielulle ikuisen vahingon.

Näitä isonvihan kauhukuvia piirteli sitten lisää muun muassa professori Tammelin ja isonvihan kauhuista syntyi aivan oma mytologiansa, jossa väestön suuri väheneminen liitettiin muitta mutkitta venäläismiehitykseen, joka taas oli järjettömässä sadistisuudessaan jotakin aivan poikkeuksellista kansojen historiassa yleensäkin.

Myöhempi tutkimus (esim. Kujala ja Kuvaja) ovat suhteuttaneet asioita. Aika oli todella hirvittävää, mutta Suomen kohtalo tuskin oli edes yhtä paha kuin Baltian kohtalo samaan aikaan. Sitä paitsi aikakauden sodankäynti ei Suomessa erityisesti poikennut siitä, mitä muuallakin Euroopassa harjoitettiin. Mitä väestökatoon tulee, se taas selittyy ennen muuta suurten kuolovuosien kauhuilla. Nälkä ja taudit olivat ne ilmestyskirjan ratsastajat, jotka saivat aikaan enemmän kuin itse sota.

Mutta epäilemätöntä on, että kasakat saivat ansaitusti perkeleen asiamiesten leiman. Avuttomilta asukkailta kiristettiin kiduttamalla tietoa heidän kätkemästään omaisuudesta ja ruuasta, jonka he henkensä pitimiksi välttämättä tarvitsivat itsekin. Monenmoista sadismia esiintyi ja etenkin sissien aikaansaannokset kostettiin moninkertaisesti eli turvauduttiin terroriin. Sitä samaahan saksalaiset tekivät sittemmin Ukrainassa toisen maailmansodan aikana.

Mitä noihin kasakoihin tulee, kyseessä olivat kaiketi ennen muuta venäläiset Donin kasakat. Ukrainalaiset Dneprin kasakat olivat hetmaninsa Mazepan johdolla menneet meidän eli kuninkaamme Kaarle XII:n puolelle, tosin vain noin 6000 hengen vahvuisena osastona.

Tsaari Pietari hirmustui tästä ja teloitti käsiinsä joutuneet kasakat ja pisti heidän raadellut ruumiinsa seilaamaan lautoilla Dnepriä alas. Mazepalle hän perusti erityisen Juudas Iskariotin ritarikunnan, jonka kaulaan ripustettavaksi tarkoitettu kunniamerkki painoi muistaakseni kolmekymmentä kiloa.

Mutta Mazepa pääsi yhdessä Kaarlen kanssa pakenemaan Turkin puolelle ja kuoli siellä ns. luonnollisen kuoleman. Nyt hän kuuluu itsenäisen Ukrainan kunniagalleriaan yhdessä muiden hetmanien kanssa (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=mazepa ).

Ankaraa oli se aika, kun Suomen pojat yhdessä ukrainalaisten kasakoiden kanssa Moskovan valtaa vastaan taistelivat. Luulenpa, että koko asia on aivan liiaksi haalistunut ihmisten tietoisuudessa.

Juhani Sarsilalle ja Suomalaisuuden liitolle suuret kiitokset kulttuurityöstä. Käsitykset siitä, mitä Suomi merkitsi Ruotsin vallan aikana ovat yleisessä tietoisuudessa muuttuneet yhä primitiivisemmiksi ja on korkea aika saada tähänkin asiaan tolkkua.