Painajaisissa on eroja

Uuden keskiajan painajaiset

Venäläinen, jo kauan ulkomailla asunut Dina Hapajeva julkaisi kymmenisen vuotta sitten kirjan Goottilainen yhteiskunta. Painajaisen morfologia (Дина Хапаева. «Готическое общество: Морфология кошмара». М.: «Новое Литературное Обозрение», 2007).

Hän tarkoitti ennen muuta kirjallisuuteen sijoittuvaa maailmaa, jossa normaali inhimillinen järki ja moraali oli jätetty pois käytöstä ja jossa askarreltiin sen sijaan painajaismaisten ”goottilaisten” hahmojen parissa. Entisen selkeän rationalismin sijasta kuitenkin myös tiede näytti hylkäävän järjen ja puhui avaruuden madonrei’istä, jotka jo määritelmällisesti olivat käsityskykymme ulottumattomissa. Biologit saattoivat koska tahansa tuottaa uuden ihmisen kaltaisen olennon, jollaista ei koskaan ollut ollut. Uuden taiteen maailma taas erottui jo jyrkästi klassisesta omaksi maailmakseen omine lakeineen.

Elettiin ja eletään aikaa, jolloin ainakin näennäisesti normaalit ihmiset opiskelevat innolla alkemiaa ja muita salatieteitä ja harrastavat tieteiskirjallisuuden roolileikkejä. Nikolai Berdjajevin sata vuotta sitten uumoilema uusi keskiaika näytti alkaneen.

Hapajevan mukaan ilmiö näkyi erityisesti Venäjällä ja liittyi niihin luurankoihin, jotka olivat kansakunnan kaapissa. Hän arveli, että mikäli Moskovan taivaalle ilmaantuisi äkkiä lohikäärme, eivät suinkaan kaikki kaupunkilaiset olisi tästä yllättyneitä.

Selvää kuitenkin on, että uuden ”gotiikan” varsinainen kotimaa sijaitsee aivan muualla, postmodernissa lännessä. Erilaiset paholaishahmot ja muut painajaismaiset olennot ovat jo hyvän aikaa kansoittaneet sekä kirjallisuuden että aivan erityisesti uuden matalakulttuurin maailman: tietokonepelit.

 Samalla kun klassisen mytologian tuntemus ja opetus on miltei loppunut ja kadunmiehen tiedot historiasta hupenevat kilpaa kristinuskon tuntemuksen kanssa, on aivan keskeiseksi kulttuuriainekseksi muodostunut uusi kauhutarusto. Osittain se projisioidaan tulevaisuuteen (Star Wars) ja osittain fiktiiviseen maailmaan (Taru sormusten herrasta).

Nämä ”klassiset” sadut korvaavat nuorison tietämyksessä jo vanhan mytologian ja niiden hahmoja esitetään roolipeleissä ja kysellään tietokilpailuissa. Ne kuuluvat siis eräänlaiseen ”yleissivistykseen”.

Uusin tulokas näyttää olevan ”Nälkäpeli” –niminen tietokonepeli, johon ympättyjä elokuvia ja muita tuotteita myydään miljoonittain. Niitä arvostellaan lehtien kulttuurisivuilla ja niihin sovelletaan niitä ylistäviä latteuksia, joita Vladimir Nabokov aikoinaan pilkkasi amerikkalaisena poshlostina – syvällisyydeksi tekeytyvänä helppohintaisuutena.

Miksi nämä äärimmäisen lapselliset ”tappajanärhet” ovat syntyneet ja miksi ne ovat saaneet niin valtavan suosion jopa aikuisten keskuudessa? Miksi niitä kunnioitetaan tasaveroisena osana kulttuuria eikä sijoiteta esimerkiksi lastenosastoon tai johonkin ”nuorten postiin”?

Satujen tehtävänä lienee yleensäkin ollut tehdä pelottava ja tuntematon käsitettäväksi ja kertoa, että se on voitettavissa. Saduissa myös voidaan ylittää todellisen elämän normit. Noita-akan voi työntää uuniin ilman sen kummempia omantunnon soimauksia ja örkkejä voi teurastaa mielin määrin myös sellaisessa kulttuurissa, jossa lapselle ei voida antaa leikkipyssyä.

Lienee mahdollista, että uusi tarusto on ollut erityisen tärkeää siksi, että vallitseva kulttuuri on niin täynnä teennäisiä ja ahdistavia tabuja, jotka koskevat aseita. Monihan nykyään näyttää aidosti kauhistuvan oikeita aseita ja haluaisi kieltää ne kokonaan. Saduissa voidaan sen sijaan käyttää kaikkea mahdollista väkivaltaa epäinhimillisten otusten tuhoamiseksi. Syystä tai toisesta aseet siellä ovat usein arkaaisia, jousia ja nuolia, miekkoja ja tikareita. Niiden teho on konkreettisempaa ja näkyvämpää ja mahdollistaa sadistisemman vaikutelman kuin moderni ampuma-ase.

Satu siis vapauttaa kahlitun aggression, jota poliittinen korrektius yrittää hävittää maan pinnalta. Turha sanoakaan, että hävittäminen tuskin onnistuu sen paremmin kuin normaalin seksuaalisuuden tukahduttaminen. Se ei häviä, vaikka se demonisoidaan ja yritetään pakottaa uusiin, mielivaltaisiin muotteihin.

Satujen maailmaan kuuluu paitsi mahdollisuus irtautua todellisuudesta, myös kyky tarjota opetuksia ja malleja oikeaa elämää varten. Jaakko, joka kiipesi pavunvartta pitkin taivaaseen, ei houkuttele ketään yrittämään samaa, mutta hänen rohkeutensa ja neuvokkuutensa herättävät ihailua ja voidaan käsittää esikuvallisina. Teini-ikäinen tyttö Katniss tulee koko maailman sankariksi noustessaan kapinoimaan pirullista presidentti Snowta vastaan.

Miksi kyseessä on nuori tyttö, on aiheellista kysyä. Vastaus on niin ilmeinen, ettei sitä kannata edes kertoa. Joskus maailmassa tällaiseen rooliin kuului ilman muuta mies. Orleansin neitsyt oli tavallaan poikkeus, mutta hän kuului Jumalan ihmeisiin. Katniss taas ilman muuta edustaa sukupuoltaan, sillä emme elää enää yksilöiden maailmassa, vaan edustamme, kuka mitäkin. Tämän hahmon tarkoituksena on voimaannuttaminen, hänestä on miljoonapanostuksella tehty teinien idolia eivätkä nämä operaatiot yleensä epäonnistu.

Satuja on monenlaisia. C.S. Lewisin Narnia-sarja oli itse asiassa allegorinen kertomus kristinuskon mysteereistä, joka oli tuotu lähelle englantilaisten varhaisnuorten maailmaa. Hyvä ja paha olivat siinäkin kouriintuntuvasti vastakkain ja yllättäen pahuuden valtakunta Kalormen, muistutti erehdyttävästi islamin maailmaa. Se oli väkivaltainen tyrannian ja tekopyhyyden kulttuuri, jossa ihmisarvoa ei tunnettu, vain ihmisten väliset hierarkiat.

Luin joskus lapsille Narnia-sarjan ja Sormusten herran peräkkäin ja pidin enemmän edellisestä. Mielestäni se poikkeaa jälkimmäisestä melko oleellisesti, siinä, että se pyrkii vakavasti lähestymään uskonnon mysteereitä eikä tyydy pelkästään pelaamaan kauhulla ja painajaisella. Mutta Narnian päivät taitavat olla ohi. Painajainen sen sijaan kasvaa ja kukoistaa eikä sille ole vaihtoehtoa, ellei kaupallista poshlostia erehdy sellaisena pitämään.