Jäyhän jököttäjän paikka historiassa
Hesari kertoi,
ettei keskiaikaisissa saagoissa tunteista mitään pukahdettu, ennen kuin kuvaan
astuivat elävät kuolleet. Silloin,
paradoksaalisesti, pompattiin suoraan nykyaikaisuuteen ja siis sille henkisen
kehityksen asteelle, joka nyt on saavutettu esimerkiksi Kallion genderblenderien ja punavuorelaisten hipsterien keskuudessa, siis tunteiden
avoimeen ilmaisuun ja esittämiseen.
Itse asiassa
sepitin tuon jälkimmäisen virkkeen omasta päästäni, sitä ei siis kirjoittanut
enempää lehden toimittaja saati nyt se ilmeisen vakava tunnehistorian tutkija,
josta juttu kertoo. Luulen kuitenkin arvanneeni oikein sen kehyksen, johon
suuri osa lukijoita jutun sijoittaa. Sen mukaan tunteiden avoin osoittaminen on
hyvin pitkälle ehtineen psyykkisen kehityksen ilmaus ja aatelismerkki.
Herkät, urbaanit
kaunosielut, joiden tärkeimpänä askareena on tunteidensa purkaminen, ovat tässä
kehyksessä kehityksen toinen ääripää ja pukahtamattomat,
tuppisuiset juntit se toinen. Se on se primitiivinen taso, joka tuottaa
maailmalle paljon onnettomuutta eri tavoin, muun muassa vihapuheena ja
vihatekoina. Kyvyttömyys käsitellä tunteitaan tekee ihmisestä tavallaan
tylsämielisen jäyhän jököttäjän, joka
yksinkertaisuudessaan muistuttaa lasta ja on kaikkien tämän maailman
humpuukimestarien manipuloitavissa.
Primitiivisistä kansoista tai
kulttuureista meillä ei enää puhuta, koska mikä tahansa kulttuuri on jo
lähtökohtaisesti korkeampitasoinen ja erityisesti moraalisesti arvokkaampi kuin
se valkoisen lihansyöjähirviön luoma sivilisaatio, jonka jälkiä aikamme
etummaiset edustajat nyt joutuvat korjailemaan. Alkeellisuutta sen sijaan on
mahdollista löytää oman kulttuurimme tietyistä vaiheista, vaikka esimerkiksi
keskiaika sinänsä kyllä kestää tarkastelun myöhempien aikojen kanssa ja ylittää
ne lähes joka suhteessa.
Yksi poikkeus
toki on ja se on se pukahtamattomien segmentti,
joka hautoo vihaansa ja kehittää painetta kattilaansa niitä tuhotöitä varten,
jotka aina ajoittain tapahtuvat. Sen nimeltä mainitseminen on tarpeetonta.
Kysyneeksi tulee, miksi ei saanut olla niin, että ihmiskunta olisi jo aikanaan
karistanut harteiltaan tuon turhan, pukahtamattomien herruuden ja perustanut
aidosti välittävän ja lämpimän
yhteisöllisyyden, jossa tunteista puhuminen olisi ollut arkipäivää? Olihan
siihen lopultakin valmiuksia, kuten tarinat elävistä kuolleista osoittavat.
No, kaiken
ylläolevan voi kaikin mokomin panna ilkeän mielikuvitukseni tiliin, vaikka
vannonkin, että tosiasiallisena tarkoituksenani on yrittää eläytyä siihen
ajatustapaan, jonka uskon olevan aikamme etummaisille edustajille tyypillistä.
Pidän itseäni hyvin empaattisena ja lähes kaikkia vilpittömiä ihmisiä
sympaattisina. Väärästä motiivista ei siis kannata valittaa.
Mutta tässä
haluan joka tapauksessa tuoda esille sen, että keskiaikaiset eepokset noin
yleensä ottaen olivat aivan tavattoman sentimentaalisia. Sankarimiehet itkeä
vollottivat päivät pääksytysten. Tunteita ei pidätelty, vaan ne päästettiin
valloilleen kuin lastentarhassa. Ritarirunojen sankarit muistuttavatkin
elävästi uhmaikäisiä lapsia syöksyessään kaikkiin mahdollisiin älyttömyyksiin
ilman järjen häivääkään ja tätä vieläpä pidetään erityisen ansiokkaana.
Sentimentaalisuuden
määrä on keskimääräisessä ritarirunoelmassa nykylukijan silmin tympäisevän
suuri ja usein koko tarinaa hallitseva. Tristan ja Isolde, kuningas Arthur ja
pyöreän pöydän ritarit, Ruusun romaani ja minnelaulut ovat yhtä tunteen paloa
ja sen ylenpalttisuuden ylistystä. Naapurissa asiat eivät ole sen paremmin.
Gruusian kansalliseepos Pantterintaljainen
on yhtä vetistelyä. Kohtaukset, joissa sankari itkee, lienee laskettava
pikemmin sadoissa kuin kymmenissä.
Antiikin
sankarit ovat tietenkin tunnettuja vetistelijöitä, mutta samalla myös
riitapukareita ja lättähattusieluja, joille tappeleminen tarjosi keinon päteä.
Myös keskiajan ritarityyppien kerrotaan usein asettuneen tienristeykseen
haastaakseen jokaisen ohikulkijan tappeluun. Tämä psykologiahan oli kuin kopioitu
suoraan Yhdysvaltain kiinnostavimpien kaupunkimiljöiden legendaarisilta
keskushahmoilta. Minnelaulun sijasta kuulemme vain nyt gangsta rappia.
Ehkäpä siis itse
asiassa kohtaammekin tuolla menneisyydessä sen kadotetun kulta-ajan, jolloin
miehetkin vielä itkivät? Miksi he oikeastaan unohtivat välillä tuon taidon ja
miksi se on nyt heille uudelleen opetettava Vesa-Matti Loirin ja koko
empaattisen naistoimittajakaartimme opastuksella? Onko kyseessä ollut
jonkinlainen degeneraatio ja onko asia vielä korjattavissa. Jos Newarkin ja
Bronxin sankarit nyt alkavatkin muistuttaa antiikin ja keskiajan esikuviaan,
niin onhan se toki hyvä, mutta miksi välillä kehitys meni toiseen suuntaan?
Tulkitsen ilman
sen kummempia argumentteja, että kyky tunteiden hallintaan oli kulttuurissa historiallisen
kehityksen ja jopa edistyksen tulos, kuten se on yksilönkehityksessäkin. Itse
asiassa entisen instituuttimme aatteellisen esikuvan, Pentti Renvallin teoriat
ja tutkimukset tukevat voimakkaasti tätä näkemystä.[1]
Kun aikakausi
nyt on alkanut korottaa esikuvalliseksi asiain tilaksi sentimentalismin,
tarkoittaa tämä itse asiassa taantumista varhaisemmalle kehitysasteelle. Se
sopii luontevasti siihen ikuiseen nuoruuteen, jota vietetään lattekuppien
äärellä ja luottopsykiatrin sohvalla ja siitä johtaa tie edelleen eteenpäin,
lapsuuteen. Idoleina väikkyvät jo gangsta-rapin sankarit, joissa
pidäkkeettömyys liittyy suunnilleen 85 pisteen ÄO:hon, jota pidetään siinä
miljöössä ihanteellisena.
Vanha brittihyve
endurance ja sen tunnus stiff upper lip kuuuvat jo naurettavuuksien
joukkoon vanhassa kotimaassaan. Mutta eipä meillä olla sen huonompia. On
kiinnostavaa, mihin ehdimmekään kehittyä seuraavien sadan vuoden aikana.
Pukahtamattomuus oli aikansa
kulttuurinen tuote, eikä suinkaan mikään primitiivinen tila, josta on päästy
vaivoin kohoamaan ylemmäs New Yorkilaisen psykologian ja feministien
kansainvälisen solidaarisuuden avulla. Pukahtamattomuus viittaa tietenkin
yhteen mahdolliseen ja sinänsä ilmeisen kielteiseen ilmentymään siitä
myönteisestä kehityksestä, minkä vain kulttuuri on mahdollistanut.
Olkaamme nyt
joka tapauksessa iloisia siitä, etteivät kaikki kehityksen hedelmät ole
kielteisiä. Meillä Suomessa esimerkiksi olisi hyvin omituista joutua
tienristeyksessä tappelunhaluisen sankarin pysäyttämäksi ja suorastaan mahdotonta
on kuvitella, että tällaista sankaria vielä ihailtaisiin. Ennen asia oli
toisin. Meillä ei myöskään ole tapana tapella kokouksissa, toisin kuin lähes
kaikissa muissa Euroopan maissa. Jopa parlamentissa tunteiden kuumenemisesta on
selvitty lievillä vihapuheilla, joita niitäkin on kauhisteltu. Ehkäpä nuoren
sivistyskansan selkärankaan on iskostunut sisäinen herruus, josta ei vieläkään
ole päästy irti?
Nykyinen
lihansyöjäurosten ympärille rakentunut kulttuuri on joka tapauksessa tietenkin
kaukana ihanteellisesta. Usein siihen myös liittyy primitiivisiä piirteitä,
jotka ilmenevät esimerkiksi joukkuepeleissä ja niiden ympärille rakentuvassa
touhussa ja toiminnassa. Kannattaa kuitenkin muistaa, että se, mikä näyttää
alkeelliselta umpimielisyydeltä on nimenomaan kehityksen aikaansaannos. Sentimentalismi
on sen sijaan vaarallisen lähellä primitiivisyyttä ja sen kritiikitön viljely
saattaa olla suora tie katastrofiin.
Oliko tämä seuraava kirjoitus kenties inspiroinut blogikirjoitusta?
VastaaPoistahttp://www.valomerkki.fi/uutiset/nettirayhaajan-minuus-kutistuu
Taas joutavaa höpöä. Ei se ruutin minnekään purkaudu. Itsellänikin on aika nassakka varastossa.
VastaaPoistaEn neuvo, koska joku saattaa olla täysin eri mieltä, mutta väliotsikot ja rivinvaihdot kappaleiden välillä tekisivät terää. Printtimediassa eri juttu, mutta täällä bittiavaruudessa on tilaa. :) Ja lopuksi, nautin ihan kympillä teksteistäsi.
VastaaPoistaKiitoksiai, kiva kuulla! Et ole ainoa, joka täsä valittaa, mutta asian muuttaminen taitaa olla vähän kuin yrittäisi oppia kävelemään jalkaterät sisäänpäin. Toki hiotussa tutkielmassa tällaiseen ehtii iinnittää huomiota, mutta bloggausten laatua ei oikein jaksa joka suhteessa valvoa, valitan!
VastaaPoista