Vettä vaan

Vesi, tuo yhdisteistä yksinkertaisin

Kalevalan, vai oliko nyt Kantelettaren mukaan vesi on vanhin voitehista. Näsäviisaat huomauttavat sen myös olevan huonoin, mutta se pitää vain osittain paikkansa. Monessa paikassa vesi toimittaa voitelunkin ihanteellisesti, esimerkkejä en rupea luettelemaan.

Vesi koostuu vedystä ja hapesta juuri siinä suhteessa, joka muodostaa räjähdyskaasun, sopivasti puristettuna maailman ärjyimmän rähähteen. Mutta kun sen elementit nyt kerran ovat liittonsa tehneet, on sen purkaminen sitten aivan valtavasti energiaa ja vaivaa vaativaa. Mutta hyvä näinkin.

Veden puute nimittäin on se vihoviimeinen hätä. Aikoinaan jotkut kiihkeät uskovaiset Itä-Karjalassa keksivät päättää päivänsä lakkaamalla sekä syömästä että juomasta. Kova päätös, kovat sällit!

Kuten tunnettua, syömättömyyteen tottuu varsin pian, eikä ns. nälkälakko ole niin vaativa suoritus, ettei se  normaalina pidettävältä ihmiseltä onnistuisi. Juomattomuus sen sijaan näyttää olevan varsin pirullista ja kerrotaan, että tällaisen kuolintavan valinneet yrittivät kaikin keinoin perua päätöksensä ja valittivat aivan sydäntä särkevästi. Tätä taustaa vasten lehdissä mainittu neiti Savtšenkon ”kuiva” syömälakko kuulostaa aika vaikuttavalta ja hän lieneekin ollut varsin tyytyväinen sen päättymiseen.

Janoon yleensä auttaa aivan tavallinen vesi tai siis se, mikä täällä on niin tavallinen aine, ettei sitä oikein huomaakaan paitsi silloin, kun siitä on tavallista enemmän kiusaa. Niinpä maailmalta levinneet iskulauseet siitä, miten monta litraa missäkin asiassa säästää juomavettä, herättävät lähinnä huvittuneisuutta.

Eipä näet näytä olevan rajaa sillä ainakin likipitäen kelvollisen juomaveden määrällä, joka täällä vapaana aaltoilee. Ei siis ole juuri muutenkaan liikaa ottajia, joten säästäminen haisee tyhjänpäiväiseltä saituudelta.  Niinpä ne miestenhuoneisiin ilmestyneet ”kuivat” pisuaarit, jotka mainostavat itseään suurieleisesti, eivät tee ainakaan minuun suurtakaan vaikutusta, vaikka toisin lienee tarkoitettu.

Pelkästään Saimaan juomiseen tyhjäksi ei riittäisi edes Napoleonin Suuri armeija hevosineen. Eipä taitaisi Puna-armeijakaan asiasta suoriutua, nykyisestä Venäjän armeijasta nyt puhumattakaan. Saisipa tuhon lisätä vielä kaikki Naton joukot, Kiinan asevoimat ja kaupan päälle Japanin itsepuolustusvoimat. Tänne vaan, jos jano vaivaa, mutta sitten kotio, kyllä järvi on meidän!

Joka tapauksessa, huono vesi on aina ollut armeijoiden suurimpia kompastuskiviä. Vielä Suomen kaartin joukkoja 1800-luvulla ”kenttäkuume” niitti kuin heinää ja rohkenenpa epäillä, että niin tässä tapauksessa kuin koko sitä edeltävässä historiassa ongelman ydintä kannattaa ensin etsiä saastuneesta vedestä ja vasta sen jälkeen käymälöiden hoidosta, kiasmasta, miasmasta, jne.

Veden sijaan toki kelpo sotilaat opettelivatkin käyttämään muita juomia, joista viini lienee ollut paras ja terveellisin vaihtoehto oluen ohella. Roomalaisilla sotilailla oli etikkaa, joka luultavasti paransi myös tilannetta. Mutta jossakin vaiheessa harkintakykynsä menettäneet tai epätoivoiseen tilanteeseen joutuneet päälliköt yleensä komensivat joukkonsa sellaiseen paikkaan, jossa hyvää vettä ei löytynyt ja silloin olivat vitsit vähissä.

Laivoissa makean veden saanti on aina ollut kriittinen tekijä. Suuressa hädässä tätä eliksiiriä voidaan aina yrittää korvata turvautumalla esimerkiksi rommivarastoihin, mutta alkoholilla on taipumus vain kuivata elimistöä. Kun suola puolestaan lisää sen vesipitoisuutta, voisi teoriassa kai ajatella pelastukseksi meriveden ja rommin yhdistelmästä koostuvaa cocktailia. Itse en koskaan ole joutunut tilanteeseen, jossa tätä olisi pitänyt kokeilla ja voi hyvinkin olla, ettei se toimi.

Mutta yhä kaikki, veden arvo on nopeasti kasvamassa. Todella hyvän, siis hienolta maistuvan veden muistan lapsuudestani. Tätä raikasta eliksiiriä nostettiin vinttikaivosta ja kannettiin korennolla keittiön saaviin, josta sitä sai kauhalla ammentaa mukiinsa ja suoraan suuhunkin, ellei kukaan huomannut. Olipa se herkullista! Paitsi että se oli kylmää, siinä saattoi erottaa metallinmaun, joka kaukaisesti muistutti parhaimpien valkoviinien bouquet’ta, kuten myöhemmin ymmärsin.

Kun joskus, esimerkiksi Helsingissä vieraillessa, joutui juomaan pahanmakuista vettä, oli se kyllä hirveä koettelemus. 1950-luvun vesi Herttoniemessä oli jotakin kummallista, kloorinhajuista sotkua, joka taisi olla vielä sameaakin. Eipä kotipitäjänkään kaikkien talojen kaivoista tullut hyvänmakuista vettä.

Sittenpä se idylli päättyi meilläkin. Vesijohdot ja viemäröinnit taisivat enemmän tai vähemmän yhdistää nesteet toisiinsa ja samaan aikaan myös järvivesi alkoi saastua yleisen viemäröinnin myötä. Edistys sai joskus kummallisia muotoja. Myöhemmin joku keksi sijoittaa kunnan vedenottamon vanhan sahan lautatarhan alueelle ja sieltä koko seurakunta alkoi saada dioksiinilla terästettyä vettä, kunnes asia huomattiin ja asia korjattiin nykyiseen, sangen kelvolliseen tilaansa.

Samaan aikaan maailmalla vesibisnes on kasvanut huimiin mittoihin. Taisipa olla 1980-lukua, kun New York Review’ssä ruvettiin puhumaan ”Perrier-jengistä”, joka ei voinut enää juoda kotimaista vettä, joka tosin ei hääviä ollutkaan, vaan sen sijaan ehdottomasti vaati pöytään pullotettua ranskalaista: Pettier, Vittel, Evian, jopa Vichy…  Siinäpä sitä hintaa kertyi vedelle, mutta toki kyseessä onkin ihmisen arvokkaimpia, joskin myös yksinkertaisimpia välttämättömyyksiä. Ravintoaineena siitä ei kai voi puhua.

Seltteriveden eli hiilihapotetun veden erikoisuuksiin kuuluu joka tapauksessa jännittävä virkistävyys, joka lähes puuttuu niistä matalahiilihappoisista kevytversioista, joita kaikkein edistyksellisin osa ihmiskuntaamme katsoo olevansa pakotettu juomaan. Eipä siinä hiilihapotuksessa paljon panoksia tarvita, mikäli maan alta pursuava vesi sattuu olemaan tätä pikanttia lisää vailla. Sen jälkeen voikin pistää nesteelle sellaisen hintalapun, että typerinkin tajuaa siitä olevan jotakin aivan erityistä…

Ja toki vesien maussa on eroja. Sen huomaa vaikkapa juodessaan gruusialaista Boržomia. Aidon maistaa heti. Gruusialaista viiniä väärennettiin jossakin vaiheessa Venäjällä runsain mitoin ja huijaus lienee mennyt läpi siinä kuin itävaltalaiset glykolilla parannellut viinit aikoinaan, mutta en ole kuullut, että Boržomin kohdalla olisi tehty samaa. Ehkäpä onkin.

Joka tapauksessa todellisen herkkusuun tuntee nykyään siitä, että hän erottaa vedet maistamalla, kukaties haistamallakin, en ole alan asiantuntija. Joka tapauksessa Pietarin Indigo-hotellissa (entinen Neva) on tarjolla yli 50 erilaista vettä, joista kalleimmista tietenkin peritään sen verran rahaa, ettei rahvaalle tule mieleenkään kokeilla niiden makua. Se saattaakin olla tärkeintä. Muistelen muuten, että vesien määrä oli pari vuotta sitten jopa yli 200, mutta saatanpa muistaa väärin ja sekoittaa sen erään toisen hotellin vodkalaatujen määrään.

Erikoisimmat vedet saadaan nykyään tuhansien vuosien ikäisestä ikijäästä sulattamalla. Pohjavesi, jota on tarjolla lähteissä eli siis kaivoissa, lienee maultaan ainakin yhtä hyvää, sillä se sisältää mineraaleja, joita tuo jäätikköjen taivaalta tulleesta eli tislatusta vedestä saatu juoma ei mitenkään voi sisältää. Pohjavesi, joka otetaan syvältä maan alta, eroaa kai lähdevedestä vain siinä, etteivät pintavedet pääse tuomaan sinne epäpuhtauksia.

Usein noilla maaperän mineraaleilla katsotaan olevan terveysvaikutuksia ja jopa myönteisiä, vaikka ei oikein tiedetäkään miten ne vaikuttavat. Aikoinaan suuri hitti oli radiumpitoinen säteilevä vesi, jollaista nykyajan maanisesti säteilyä pelkäävä typeristö kavahtaa kuin ruttoa. Sitä ei siis taida enää saada mistään hinnasta. Eipä sen maussa liene mitään kummallista ollutkaan. Radoniahan voidaan nykyäänkin nauttia monen kaivoveden höysteenä.

 Joka tapauksessa olivat vesihoidot suurinta huutoa kautta 1800-luvun, jolloin mondeeni lomailuelämä kukoisti Baden Badenissa ja Karlsbadissa ja monessa, monessa muussakin paikassa, yhdessä uhkapelin ja lemmenseikkailujen kanssa. Siinä ilmapiirissä useimmat taudit, vallankin aikoinaan kovin suuresti ihmisiä vaivanneet hysteria ja hermostuneisuus paranivat tehokkaasti. Veneeristen tautien parantaminen tuollaisessa ympäristössä saattoi olla vaikeampaa kuin niiden hankkiminen.

Nykyään nuo vesiparannuksen keitaat näyttävät usein nuukahtaneilta ja useimmat lienee jo lopetettukin, mikä on sääli. Meillähän niitä myös oli, kuuluisimpana Kaivohuone ja sitten myöhemmin Iisalmen Runni, jonne myös Mannerheimin sopi matkustaa reumatismiaan hoitamaan. Oliskohan tässä taas markkinarako? Nykyinen kulttuuri tosin taitaa suosia suorasukaisempaa ja vähävaatteisempaa seurustelua, jota nykyaikainen spa (alkuaan kivennäisvesistään tunnettu paikkakunta Belgiassa) tarjoaa. Mutta silti? Pelkkä kylpeminen kuulostaa jotenkin typerämmältä ajanvietteeltä kuin vesien juominen.

Neuvostoaikana kukoisti Itä-Karjalassa yhäkin toimiva Martsialnyje vody –niminen parantola, jonka rautapitoiset lähteet itse Pietari Suuri oli löytänyt. Niiden erikoisuutena on, ettei vesiä voi pullottaa ja myydä muualla, sen rauta eli siis ruoste kertyy muuten pullon pohjalle ja käy kovin hankalaksi nauttia. Siellä on useita lähteitä, joiden vedet maistuvat erilaisilta, mutta tuikeimmat ovat suoraan sanoen niin voimakkaan makuisia, että niillä luultavasti jo on suoranaista vaikutusta kenen tahansa terveydentilaan. Toivottavasti se on myönteinen, kuten paikalliset lääkäritkin uskovat.

Muutoin vesiparannus lienee sijoitettavissa jonnekin homeopatian rinnalle tai joukkoon. Se tehoaa usein, mutta syyt saattavat olla pikemmin psykologiset kuin fysiologiset. Hyvä toki niinkin.

Mutta koko tämä maailman valtava vesiongelma ja business on ehkä jäänyt meiltä hieman huomaamatta. Kun ilmaston lämpeneminen edistyy ja yhä suuremmat alueet kuivuvat, tulemme sen kyllä huomaamaan. Toistaiseksi helsinkiläisen, erinomaisen vesijohtoveden myyminen aavikoiden laitamille ei ole oikein onnistunut, mutta kysyntä ei kyllä mihinkään häviä. Meillä riittää tarjontaakin, ne Atlantilta vyöryvät pilvimassat, joita täällä kiroilemme, sisältävät joka kerta miljoonia ja taas miljoonia tonneja puhdasta vettä, josta yhä suuremmalla osalla ihmiskuntaa on huutava puute. Toivotaan, etteivät nuo pilvet meitä koskaan hylkää.