Raskasta tuskaa

Ääriraskasta vihaa

Tuska-festivaali kuuluu niihin ilmiöihin, jotka muistuttavat siitä, että elämme ns. uutta aikaa. Raskas metallimusiikki, josta hauskuus on kaukana, vaikuttaa ilmeisesti lapselliseen psyykeen samoin kuin kaikki kummitustarinat. Siinä on jotakin ihanan karmivaa sille, joka kuitenkin oikeasti tietää olevansa turvallisesti äidin vieressä.

Ilmiönä tämä metallimusiikki joka tapauksessa on uutuus, jopa radikaali uutuus. Mitään sen kaltaista ei ollut 1950-luvulla tai sitä ennen, ellei samaan sarjaan lasketa niitä karmivia tarinoita, joita kerrottiin erilaisissa balladin tapaisissa, vaikkapa Metsätorpan Marjatasta tai leskiäidin tyttäristä.

Kaikki puhuu kuitenkin sen puolesta, että metallimusiikki on jotakin laadullisesti uutta. Osittain asia selittynee uusista teknisistä mahdollisuuksista. 1950-luvun tanssilavalla piruksi pukeutunut pelle olisi kai herättänyt lähinnä vaivaantuneisuutta ja kansa olisi nopeasti ajanut hänet tiehensä ja vaatinut kunnon tangoja.

Mutta nyt tietty joukko kerääntyy ehdoin tahdoin kuuntelemaan musiikkia, josta on hauskuus kaukana ja maksaa tästä addiktiostaan sekä selvällä rahalla että vielä erilaisilla lävistyksillä, ja muilla epämukavuuksilla, jotka todistavat palvonnan kohteesta kuten jouhipaita aikoinaan oli katumuksentekijän merkkinä.

Tiedossa on, että tässä piirissä esiintyy aivan totista uskovaisuuttakin, satanismia, jonka nimissä on poltettu kirkkoja ja tehty rituaalimurhia. Viha on se tunne, jota siellä viljellään. Sitähän ei peitellä mitenkään.

Mutta kaikki ehkä lopultakin tarkoittaa pelkkää hyvää, koska kaikki tarkoittaa pelkkää hyvää, todistaa Helsingin Sanomien toimittaja. Viha kohdistuu vain oikeisiin kohteisiin, siihen, mikä estää hyvää toteutumasta. Väittämän tukena on ainakin toimittajan sana, muita argumentteja en tunnekaan.

Mutta koska tämä aikakausi tunnustaa jokaisen oikeutta valita itse fanittamisensa kohteen, en toki ole tuomitsemassa (hui olkoon!) vihaajia, vaikka heillä sattuisikin olemaan erilainen käsitys asiasta kuin hyvää tarkoittavalla toimittajalla. Täytyyhän itse kunkin ymmärtää, että on ansiokasta olla non-judgemental. Se nyt vielä puuttuisi, että menisi Tuska-festereille saarnaamaan ja kylttiä kantaen julistamaan.

Kiinnostavaa kyllä, tuo musiikin laji näyttää joka tapauksessa olevan mitä suurimmassa määrin julistuksellista. Kiintymystä siihen osoitetaan pukeutumisella, lävistyksillä ja tatuoinneilla. Olen kuullut jopa väitettävän, että niitä teini-ikäisten piirissä arvostetaan intellektuellin aatelismerkkeinä!

Kiinnostavaa joka tapauksessa on se, miten hallitsevana tuossa kulttuurissa on tietynlainen uskonnollinen lähestymistapa, vaikka sitten negaationkin kautta. Kelpo poroporvarihan ei viitsisi osoittaa ajatustakaan moiselle riekkumiselle eikä hänellä siihen ole tarvettakaan.

Ehkäpä todella on jonkinlaisen syvällisyyden osoitus, että tunnetaan vetoa ainakin nyt siihen syvään irrationalismiin, joka tuosta miljööstä välittyy? Suotta se ei vaadi suoranaisia uhrauksia sekä kuuntelijaltaan että siltä, joka haluaa keikailla sen leimoilla. Jäsenyys kerhossa on ansaittava.

Nietzsche, joka piti itseään jonkinlaisena asiantuntijana, väitti että pahuus on rappiokausien ilmentymä ja että se itse asiassa vasta keksitään silloin.

Toisaalta hän piti rappiota myös hedelmällisyyden kautena: puu tuottaa vasta syksyllä omenan, joka putoaa maahan ja mätänee antaakseen alun uudelle omenapuulle. Vasta tämä on koko sen tarkoitus.

Mutta jääköön tämä runollisen mielikuvituksen sinänsä ansiokkaaksi suoritukseksi. Tuska-kulttuuri kuuluu joka tapauksessa kulttuurin mätänemisilmiöihin, onpa sillä sitten jonkin mekanismin kautta hedelmällistä uutta luovaa merkitystä tai ei.

Uskonnon tunki aikoinaan tieltään humanismi. Ylimaallisten valtojen sijasta alettiin nähdä ihmisessä kaiken tarkoitus ja siksi oli jätettävä edelliset rauhaan ja kehitettävä huippuunsa ihmisessä piilevät mahdollisuudet.

Tämä ei tietenkään tarkoittanut mahdollisuuksia pahaan. Tosin juuri Nietzsche leikitteli ajatuksella, että ihminen sellaisenaan ei ollut kyllin arvokas päämäärä ja että olisi luotava jotakin korkeampaa. Tällä tiellä ei se, mitä ihminen sanoo pahaksi, vielä välttämättä merkinnyt yli-ihmisen näkökulmasta sitä samaa.

Mutta yli-ihmisretorikan käyttäminen raskaan metallin kohdalla tekee kyllä äärimmäisen hullunkurisen vaikutuksen. Onhan ilmeistä, että tällaisten festivaalien tähdet muistuttavat lähinnä ali-ihmistä ja saman vaikutelman haluavat välittää itsestään myös liikkeen kannattajat.

Lieneekin kiistatonta, että täysin kehittynyt ja epämuodostumista vapaa ihmispersoonallisuus on vieras vihalle. Aggressio sinänsä on normaali ja välttämätön reagointitapa tietyissä tapauksissa, mutta tällä ei ole mitään tekemistä patologisen vihaamisen kanssa, joka puolestaan on henkisen rujouden ilmentymä.

Tässä voi viitata runsaaseen psykologiseen aineistoon, kuten tekee esimerkiksi Erich Fromm, joka on hyvin monipuolisesti tätä problematiikkaa tutkinut.

Mitä tulee vihan viljelyyn musiikin avulla, tunnettiin asia jo antiikin aikana. Platon teoksessaan Lait, joissa utopian sijasta hahmotellaan toiseksi parasta, mutta kuitenkin mahdollista valtiota, antaa merkittävästi tilaa musiikille, jonka yksi funktio on sotainen.

Kaiken kaikkiaan sota olikin tuohon aikaan valtion keskeisiä ja välttämättömiä toimia. Ympäristönä helleenivaltiot saattoivat olla barbaarejakin vaarallisempia, kuten peloponnesolaissodat osoittivat.

Joka tapauksessa sotaisia taitoja jäljittelevää ja niitä vahvistavaa musiikkia myös tarvittiin, mutta valtio saattoi sietää vain hyvää musiikkia.  Musiikin esittäjiin pesiytyi kuitenkin myös puoskareita, jotka synnyttivät yleisössä piittaamattomuutta ja rohkaisivat sitä pitämään itseään pätevänä arvostelijana. Niinpä parhaimmiston vallan tilalle tuli surkea yleisön valta.

Mitä vikaa tällaisessa demokratiassa sitten oli? Platonin mielestä paljonkin: Se, ettei itsevarmuudessaan pelkää parempansa mielipidettä, on jo alhaista häpeämättömyyttä ja se on seurausta liian pitkälle menneestä vapaudesta.

Luulenpa, että meidän aikamme on tästä saastasta pääsemättömissä.